Marraskuun lakko ja Venäjän bolshevikkihallituksen ilmeinen tarkoitus kytkeä Suomi Venäjän neuvostotasavaltaan, mikä ei ainoastaan olisi tehnyt tyhjiksi kaikkia riippumattomuussuunnitelmia, vaan myös vienyt maan määrättömään kurjuuteen, oli aiheena siihen, että marraskuussa suoranaisesti käännyttiin Saksan puoleen. Muutamat niistä maanmiehistämme, jotka silloin poliittisissa tehtävissä oleskelivat ulkomailla, lähtivät tässä tarkoituksessa Berliiniin. Kun siellä oli valmistavasti neuvoteltu lähinnä yliesikunnan poliittisen osaston kanssa, jota silloin johti harras Suomen ja sen vapautuspyrkimysten ystävä, salaneuvos E. von Hülsen, kutsuttiin kaksi heistä, vapaaherra A. von Bonsdorff ja Edv. Hjelt Saksan päämajaan, minne he saapuivat 26 p:nä marraskuuta tekemään ylimajoitusmestari Ludendorffille selkoa Suomessa vallitsevasta tilanteesta ja esittämään maan toivomukset. Esitys ei päättynyt suoranaiseen pyyntöön, että Suomeen lähetettäisiin avustusretkikunta, — vaikka toimenpidettä kosketeltiin tehokkaimpana keinona, millä itsenäisyys olisi saavutettavissa — vaan sen tarkoituksena oli lähinnä osoittaa Saksan sotilaallisen ja poliittisen tuen merkitys Suomen vapautukselle, niin hyvin maan itsensä kannalta kuin yleispoliittisessa suhteessa. Pääpaino kohdistettiin sen vakaumuksen herättämiseen asianomaisissa, että oli välttämätöntä saada venäläiset sotavoimat pois Suomesta, koska Suomi muutoin oli käsistään sidottu eikä voinut päästä pakkotilastaan. Ilman Saksan apua tämä ei voisi onnistua, minkä vuoksi Suomessa toivottiin, että Saksa tulevissa aseleponeuvotteluissa vaatisi venäläisten joukkojen poistamista maasta. Vielä voimakkaampi painostus tähän suuntaan saavutettaisiin antamalla saksalaisten joukkojen miehittää Ahvenanmaan saaret. Tämä olisi uhka, jonka turvissa Suomi itse voisi ryhtyä puhdistustyöhön, jos se samalla saisi Saksalta aseita ja jääkäripataljoonasta, joka lähetettäisiin kotimaahan, sotilasneuvojia ja -johtajia. Lopuksi huomautettiin, kuinka oli välttämätöntä, että Saksa tunnusti Suomen riippumattomuuden, niin pian kuin se asianmukaisesti oli julistettu.

Kenraali Ludendorff osoitti sekä ymmärtämystä että hyväntahtoisuutta tätä avustussuunnitelmaa kohtaan. Ahvenanmaan retkikuntaa hän ei tosin silloisissa oloissa katsonut mahdolliseksi, mutta antoi siitä toiveita seuraavaksi vuodeksi. Suomen tulisi, lausui Ludendorff, ensi tilassa antaa nimenomainen julistus, että se vaatii itsemääräämisoikeuttaan ja Venäjästä riippumattomuutta. Tämän ulkonaiseksi osoitukseksi oli asetettava vaatimus, että Venäjä vie pois joukkonsa Suomesta. Kenraali Ludendorff lausui mielellään toimivansa niin, että Saksa tulevissa aselevon- tai rauhanneuvotteluissa tukisi tätä vaatimusta. Lisäksi saatiin se lupaus, että jo aloitettua, joskin keskeytettyä, aseiden lähettämistä jatkettaisiin ja että suomalainen jääkäripataljoona pieninä joukkoina lähetettäisiin kotimaahan. Erittäin ponnekkaasti kenraali Ludendorff huomautti siitä, että Suomen ennen kaikkea tulisi luottaa omaan voimaansa ja päättäväisesti esiintyen niin pian kuin mahdollista selvästi, muitta mutkitta julistaa itsensä riippumattomaksi sekä ryhtyä toimiin lujasti järjestetyn kansanmiliisin aikaansaamiseksi maan itsenäisyyttä tukemaan.

Suomen hallituksen päämiehelle, senaattori Svinhufvudille annettiin heti tieto käynnin tuloksesta ja päämajan kehotuksesta, että, mikäli mahdollista, heti oli annettava riippumattomuusjulistus. Kaikki tällaiset tiedonannot oli silloin vielä saatettava perille salaisia teitä käyttäen.

Uuden hallituksen ensimäisiä toimenpiteitä oli itsenäisyysjulistuksen aikaansaanti siksi välttämättömäksi pohjaksi, johon nojaten Suomen riippumattomuus Venäjästä saisi kansainvälisen tunnustamisen. Joulukuun 4 p:nä hallituksen kaikki jäsenet saapuivat eduskunnan istuntoon ja senaattori Svinhufvud esitti julkilausuman, missä Suomi julistettiin riippumattomaksi valtioksi. Samalla annettiin esitys Suomen tasavallan hallitusmuodoksi, joka esitys oli yhtäpitävä perustuslakikomitean aiemmin tekemän ehdotuksen kanssa. Julkilausuma tiedoitettiin kaikkien hallituksen jäsenten allekirjoittamana julistuskirjana Suomen kansalle. Kaksi päivää myöhemmin, 6 p:nä joulukuuta, eduskunta hyväksyi hallituksen julistuksen. Tässä pääkohdassa kaikki puolueet, myöskin sosialidemokraatit, olivat yhtä mieltä. Toimenpide herätti luonnollisesti maassa ihastusta, vaikkakin asema oli synkkä ja joskaan muukalainen sotaväki ei suinkaan ottanut hyväksyäkseen seuraamuksia, eikä luopunut siitä vallasta, minkä se oli itselleen anastanut. Kaikkialla maassa vietettiin itsenäisyysjuhlia, joista yliopiston 19 p:nä joulukuuta toimeenpanema juhla oli erikoisesti muistorikas ylevän isänmaallisine tunnelmineen. Merkillistä oli, että tässä tilaisuudessa punakeltaisen leijonalipun ja ylioppilaslippujen rinnalla nähtiin myös suomalaisen jääkäripataljoonan lippu. Tämä sisälsi tunnustuksen, jolla oli syvällinen merkitys, ja siinä ilmeni samalla koko itsenäisyysliikkeen tunnuskuva.

Hallitus ryhtyi heti toimenpiteisiin saattaakseen maan itsenäisyyden Euroopan valtojen tietoon ja saadakseen ne tunnustamaan Suomen uudeksi riippumattomaksi valtioksi. Tässä tarkoituksessa lähetettiin Skandinavian maihin, keskusvaltoihin ja länsivaltoihin valtuutettuja asiamiehiä, jotka joulukuun jälkipuoliskolla ja seuraavan vuoden tammikuun alussa suorittivat tehtävänsä. Suomen vapautusta tervehdittiin kaikkialla myötätunnolla, mutta poliittisen tilanteen vuoksi noudatettiin viralliseen tunnustamiseen nähden jonkunlaista varovaisuutta. Suomessa epäröitiin, oliko tunnustuksen saantia varten myös käännyttävä Venäjän puoleen. Jotkut ulkovalloista katsoivat tämän välttämättömäksi, sekä Suomen itsensä vuoksi että saadakseen hekin vapaammat kädet asiaan nähden. Näihin valtoihin kuuluivat Ruotsi ja Saksa. Nimenomaisten, varsinkin viimemainitun maan hallituksen taholta saatujen neuvojen jälkeen Suomen hallitus päätti vihdoin joulukuun lopulla kääntyä neuvostohallituksenkin puoleen esityksellä, minkä henkilökohtaisesti suoritti Pietarissa hallituksen päämies Svinhufvud. Saksan taholta tulleen painostuksen johdosta Venäjän neuvostohallitus oli jo aiemmin sitoutunut suostumaan sellaiseen esitykseen, jos se tehtäisiin. Alkavan vuoden ensi päivinä saatiin venäläisten myöntymys, Heti sen jälkeen, 4 p:nä tammikuuta, Ruotsi, yksissä neuvoin Saksan kanssa, antoi tunnustuksensa ja kaksi päivää myöhemmin Saksa antoi tiedoksi samaan aikaan tekemänsä päätöksen. Myöskin Ranska ilmoitti 4 p:nä tammikuuta tunnustaneensa Suomen itsenäisyyden. Muutamia päiviä myöhemmin yhtyivät näihin valtoihin Tanska ja Norja ja vähitellen saatiin myös Itävalta-Unkarin, Alankomaiden, Espanjan, Sveitsin y.m. virallinen tunnustus. Euroopan valloista vain Englanti asettui odottavalle kannalle.

Ulkonaisesti kaikki siis oli sujunut, kuten oli toivottu. Suomi oli muodollisesti saavuttanut pyrkimystensä päämaalin: se oli julistettu ja tunnustettu vapaaksi riippumattomaksi valtakunnaksi. Mutta riippumattomuus oli toistaiseksi vain paperilla. Olot maassa kärjistyivät kärjistymistään. Hallituksella ei ollut voimakeinoja tehostaakseen arvovaltaansa vallankumouksellisia aineksia vastaan, joiden tukena olivat vieraan vallan kurittomat sotamieslaumat, jotka yhä edelleen olivat maassa ja täällä tahtoivat harjoittaa jonkunlaista isännyyttä.

Vapaussota.

Omituiset olivat ne olosuhteet, joissa Suomi saavutti riippumattomuutensa, nimittäin aikana, jolloin maassa jo oli voimakas lähenevän, vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan suuntautuvan vallankumouksen tuntu. Idästä oli tullut kaikki se onnettomuus, mikä oli käynyt yli maan sen historiallisen olemassaolon aikana. Sieltä se nytkin tuli, joskin toisessa muodossa kuin ennen, ei ainoastaan väkivallan ja laittomuuden hahmossa, vaan hillittömänä anarkiana. Oliko Suomi nytkin kykenevä täyttämään tehtävänsä torjuvana etuvartiona idän barbariaa vastaan? Maan oli vielä kestettävä vapautensa tulikaste.

Vaikka Venäjän hallitus oli virallisesti tunnustanut Suomen riippumattomuuden, ei se vienyt joukkojansa pois Suomesta. Ne eivät ainoastaan yhä edelleen pitäneet hallussaan linnoituksia ja varustuksia, vaan majailivat kaupungeissa ja maaseudullakin. Brest-Litovskin aseleponeuvotteluissa oli Saksan taholta, Suomen puolelta tulleen pyynnön johdosta, yhä uudestaan vaadittu näiden joukkojen poistamista Suomen alueelta. Tyhjillä lupauksilla ja verukkeilla Venäjän hallitus kuitenkin koetti vitkastella. Sen salainen tarkoitus oli ilmeisesti Suomen "jälleenvalloittaminen" bolshevikkivallankumouksen avulla, jonka tosin näön vuoksi suorittaisivat maan omat punaiset ainekset, mutta nojautuen juuri näihin venäläisiin joukkoihin. Epäjärjestykset ja väkivallanteot jatkuivat ja hallitusvalta, vailla arvovaltansa tehostamiseen tarpeellisia keinoja, joutui yhä ahtaammalle ja herpaantui. Elintarpeiden kuljetusta ehkäistiin, sanomalehtiä lakkautettiin, suoranaisia ryöstöretkiä toimeenpantiin ja todellisia kahakoita taisteltiin valtiovallan tai kunnallisten viranomaisten voimatta sitä estää. Venäläiset sotilaat ja punakaartilaiset tekivät kenenkään estämättä melkein mitä tahansa, joskin viimemainitut yhä enemmän astuivat etualalle. Sosialidemokraattinen puoluejohto ei tosin ollut aivan mielissään tästä ja koetti jossakin määrin hillitä intohimoja. Mutta se kadotti pian vaikutusvaltansa laumoihin ja varsinkin punaiseen kaartiin, joka julistautui riippumattomaksi ja otti vallankumouksen toteuttamisen tehtäväkseen. Asiain näin kehittyessä sosialidemokraattinen puolue pian taipui vallan- ja saaliinhimoisen roskaväen edessä ja yhtyi anarkisteihin ja heidän venäläisiin ystäviinsä. Nämä julistettiin nyt avoimesti sosialistisella taholla "köyhälistön turvaksi" ja liittyminen venäläiseen bolshevismiin kävi yhä ilmeisemmäksi. Ero Venäjästä olisi loukkaus porvarillisen yhteiskunnan puolelta tuota maata kohtaan.

Eduskunta oli kuitenkin ottanut esille sota- ja poliisilaitoksen järjestämiskysymyksen, ja hallitus antoi esityksen järjestysvallan aikaansaamiseksi yhteiskunnan turvaksi. Tämä antoi lopullisen merkin kauan valmistellun vallankumouksen puhkeamiseen, mikä tarkoitti vallan siirtämistä köyhälistön käsiin ja Venäjän neuvostovallan mukaisen järjestelmän luomista, mitä lähimmin tähän liittyen. Tammikuun 26 p:nä selvisi pääkaupungissa, mitä oli tulossa, ja viimeiseksi toimenpiteeksi hallitus samana päivänä antoi Suomen kansalle uuden kehoituksen liittyä yhteen suojaamaan koteja ja turvaamaan järjestystä. Samalla annettiin vastalausenootti Venäjän hallitukselle, sekä ulkovalloille kirjelmä, joka kosketteli venäläisten sekaantumista Suomen asioihin. Neljä hallituksen jäsentä lähti salaa Vaasaan, sieltä käsin hoitaakseen laillisen hallituksen tehtäviä, kun kaikesta päättäen pääkaupunki ja suuri osa maata oli joutuva punaisten valtaan. Vaasasta tulikin seuraaviksi kuukausiksi "valkoisen" Suomen hallitus- ja pääkaupunki. Seuraavana päivänä puhkesi kapina. Yöllä tammikuun 28 p:ää vasten punakaarti miehitti hallitusrakennukset ja muut tärkeät paikat pääkaupungissa ja rautatieliikenne pysähdytettiin. 29 p:nä ilmoitettiin asetetuksi "Suomen kansanvaltuuskunta", varsinainen vallankumouksellinen hallitus, eduskunnan entinen puhemies K. Manner puheenjohtajana, sekä "työväen pääneuvosto", johon kuului 35 henkeä. Pääkaupungissa kaikki tämä kävi kohtaamatta vastustusta, ilman verisiä yhteentörmäyksiä, koska suojeluskunta oli liian heikko ja huonosti varustettu voidakseen nousta vastarintaan. Tämä oli omiansa jonkun verran hämmästyttämään punaisia johtajia, jotka olivat edellyttäneet aseellista vastustusta ja katutaisteluita vallankumousdraaman sopivaksi alkutoimitukseksi. Senaatin jäsenet ja eduskunnan porvarillisten puolueiden johtajat, jotka oli aikomus vangita, olivat kadonneet. He olivat osaksi paenneet, osaksi he pysyivät piilossa. Yksi kansanedustaja, A. Mikkola, vangittiin ja murhattiin. Punaiset olivat Helsingissä ja useimmissa Etelä-Suomen keskuksissa alusta alkaen tilanteen herroina. Mutta he eivät olleet sitä samassa määrin kaikkialla maassa.