Kansalla — valkoisella Suomella punaisen vastakohtana — oli valittavana joko taipua ja antaa äsken vapaaksi valtakunnaksi julistetun ja kansainvälisesti tunnustetun Suomen tuhoutua venäläiseen ja punaiseen vallankumouskurjuuteen tai nousta vastarintaan. Se valitsi viimemainitun tien, ja väkivaltaa vastaan alkoi vapaussota, joka vaati voimanponnistusta ja raskaita uhreja, mutta vei päämaaliin. Ensi sijassa Venäjä ja maassamme oleva venäläinen sotaväki oli syyllinen siihen, että Suomen, saavuttaakseen täydellisen vapautensa, täytyi tulla sisäisen sodan näyttämöksi, millä kansalaiset taistelivat kansalaisia vastaan. Ilman tältä taholta tullutta yllytystä, ilman vieraiden venäläisten joukkojen ja itäisen bolshevikkivallan tukea ja apua ei punakapina verisine seurauksineen olisi koskaan puhjennut. Seikkaperäinen ja yksityiskohtainen selonteko vapaussodan kulusta ei sisälly tämän yleiskatsauksellisen esityksen puitteisiin, jossa vain tapaukset yleisin piirtein voidaan kuvata.
Kuten aiemmin on mainittu, olivat kansalaisten muodostamat poliittiset järjestöt kesän ja syksyn kuluessa tehneet valmistuksia sitä ratkaisevaa taistelua varten, joka oli suunniteltu maassa olevia venäläisiä sotavoimia vastaan sen varalta, etteivät nämä, kuten ne olivat velvolliset, hyvällä ottaneet poistuakseen. Marraskuunlakon jälkeen oli ilmeistä, että taistelu samalla tulisi muodostumaan yhteiskuntaa terrorisoivien punaisten kaartien tilinteolle saattamiseksi. Toivottiin, että tätä voimainmittailua voitaisiin lykätä, kunnes suojeluskunnat ehtisivät täydellisemmin aseistua ja suomalainen jääkäripataljoona palata kotimaahan.
Mutta niin pitkälle ei päästy, ennenkuin kapina puhkesi ja sotatoimia ei enää voitu tuonnemmaksi lykätä.
Etelä-Suomessa ei ollut tarjolla mitään mahdollisuuksia ryhtyä järjestelmällisesti ja samalla menestyksellä taistelemaan venäläisiä ja punaisia vastaan. Se toimikunta, jolla oli hoidossaan sotilaalliset valmistelut (sotilaskomitea "M.K") ja jonka johtomiehiä olivat ratsumestarit, sittemmin kenraalit H. Åkerman ja H. Ignatius, oli lopulta katsonut Etelä-Pohjanmaan, Vaasan ympärillä ja eteläpuolella olevan seudun siksi alueeksi, missä valkoisten sotatoimien tuli alkaa. Tätä varten oli, kuten edellä on mainittu, näissä seuduissa perustettu kunnallisia suojeluskuntia ja toimeenpantu sotaharjoituskursseja kenraali P. von Gerichin johdolla. Sen jälkeen kuin kenraali, vapaaherra Kustaa Mannerheim, joka vähää ennen oli saapunut Venäjältä, missä hän sodan aikana oli ollut korkeana sotapäällikkönä, oli valittu tulevien sotatoimien ylipäälliköksi, lähti hän ynnä ne entiset sotilashenkilöt, joiden tuli muodostaa armeijan esikunta, 18 p:nä tammikuuta salaa Vaasaan siellä jatkaakseen järjestelytyötä ja johtaakseen alkavia sotatoimia. Vähää ennen kapinan puhkeamista hallituksen päämies Svinhufvud vahvisti Mannerheimin ylipäälliköksi ja antoi hänelle tehtäväksi luoda sotilaallisen armeijan yhteiskunnan turvaksi.
Etelä-Pohjanmaan suojeluskunnat asetettiin sotajalalle ja sotatoimet aloitettiin siellä samana päivänä, jona kapina puhkesi, 27 p:nä tammikuuta. Niiden lähimpänä tehtävänä oli yllättämällä riisua aseet kaupungeissa ja useimmissa maaseudun pitäjissä olevilta venäläisiltä sotilasosastoilta, ennenkuin nämä ehtivät ryhtyä tarpeellisiin puolustustoimiin ja koota voimansa yhteiseen vastarintaan ja ennenkuin lisävoimia ehti saapua etelästä. Tämä kävikin odottamattoman helposti ja nopeasti, vaikka suojeluskunnat olivatkin epätäydellisesti sotatoimiin harjoitetut ja vaikka aseita olikin niukalti. Mitä tässä suhteessa puuttui, sen korvasi päättäväisyys, rohkeus ja tahto voittaa. Kaikki kävi kohtaamatta suurempaa vastarintaa venäläisen sotaväen puolelta ja ilman sanottavaa verenvuodatusta, mikä ensi sijassa johtui venäläisissä joukoissa vallitsevasta kurittomuudesta ja rappeutumisesta. Jo 28 p:nä tammikuuta suoritettiin aseistariisuminen Seinäjoen tärkeässä rautateiden risteyksessä ja samana päivänä pakotettiin Vaasan varusväki antautumaan. Seuraavina päivinä puhdistus jatkui koko tässä osassa Pohjanmaata sekä Vaasan pohjois- ja eteläpuolella olevissa seuduissa. Pietarsaari antautui 29 p., Kokkola ja Kaskinen 30 p. ja seuraavana päivänä vallattiin Kristiinankaupunki. Melkoisia määriä aseita ja ampumatarpeita, myöskin tykkejä ja konekiväärejä, joutui tällöin valkoisten joukkojen saaliiksi. Tämä teki suojeluskunnille mahdolliseksi tehokkaasti jatkaa sotatoimia, jotka lähinnä tarkoittivat pohjoisen Pohjanmaan vapauttamista. Kaupungeissa oli täällä vahva varusväki ja punainen aines oli siellä lukuisammin edustettuna kuin Etelä-Pohjanmaalla. Sillä oli suuri vaikutusvoima venäläiseen sotaväkeen ja se yllytti sitä vastarintaan. Suojeluskuntaliike ei myöskään ollut siellä saanut niin yleistä kannatusta kuin maakunnan eteläosissa, eivätkä suojeluskunnat olleet yhtä hyvin järjestetyt. Niillä ei ollut kylliksi voimia omin neuvoin vapautua venäläisistä. Kutakuinkin hyvin aseistettuja apujoukkoja lähetettiin sen vuoksi pohjoiseen. Kuumimmin taisteltiin Oulusta, jossa venäläinen varusväki ja punainen kaarti tekivät ankaraa vastarintaa. Kaupungin valtasivat talonpoikaisarmeija ja oma suojeluskunta 3 p:nä helmikuuta, jolloin varusväki antautui. Tornio, missä venäläisen rajavartion muodosti muutama sata miestä, antautui pari päivää myöhemmin, ja siten oli käytännöllisesti katsoen koko Pohjois-Suomi puhdistettu. Valkoisella armeijalla oli selkäpuoli vapaana ja yhteys ulkomaihin länteenpäin oli avoin valkoiselle Suomelle. Viikon kuluessa oli Pohjanmaa siis luonut päältään venäläisen ja punaisen ikeen. Tässä vapautusteossa piili alkuvoimaisen kansanliikkeen tarmo. Molemmat kieliainekset kävivät käsi kädessä yhteistä vihollista vastaan.
Kun tämä puhdistustyö oli suoritettu ja jo sitä ennenkin, suuntasi osa suojeluskunta-armeijaa kulkunsa etelään. Haapamäen tärkeä rautatiekeskus miehitettiin ja pysyi koko sodan ajan valkoisten käsissä, mistä oli se erittäin tärkeä etu, että yhteyttä voitiin pitää Pohjanmaan ja Itä-Suomen sekä siellä taistelevien joukkojen välillä. Haapamäen-Pieksämäen yhdysrata oli rakennettu venäläis-strategisessa tarkoituksessa joukkojen nopeaa siirtoa varten Pietarista Vaasan seuduille. Sillä tuli nyt olemaan mitä suurin merkitys Suomen vapaussodan kululle. Rynnistys Pohjanmaalta etelää kohti pitkin rautatietä pysähtyi aluksi Vilppulaan, mihin asetettiin telkeet punaisten yrityksille tunkeutua pohjoista kohti. Liikkuva sota muuttui näissä seuduissa joksikin aikaa asemataisteluksi. "Vilppulan rintama" joka ulottui lännessä Pohjois-Satakuntaan ja itäänpäin Kuhmoisiin Päijänteen rannalle ja jonka jatkona olivat edempänä Savon ja Karjalan rintamat — jatkuva taistelulinja Pohjanlahdesta Laatokkaan — tuli yli kuukauden ajan olemaan valkoisen ja punaisen Suomen rajana.
Maan itäosissa tapahtumat olivat kehittyneet kutakuinkin samaan tapaan kuin Pohjanmaalla. Suojeluskuntaliike oli aktivistiryhmien johdon alaisena varsinkin marraskuun-lakon jälkeen levinnyt huomattavan laajalle Karjalassa ja myöskin Savossa. Mutta aseistus oli näissäkin osissa maata erittäin vaillinainen. Jo viikkoa ennen järjestetyn kapinan alkamista oli Viipurissa punaisten ja valkoisten välillä tapahtunut verisiä yhteentörmäyksiä, joissa ensinmainitut olivat hyökkääjinä. Näiden tapahtumien johdosta olivat Pohjois-Karjalan suojeluskunnat kokoontuneet ja rientäneet Viipuriin apuun. Ylivoima oli kuitenkin liian suuri, jotta ne siellä olisivat voineet minkään menestyksen toivossa antautua taisteluun punaisia voimia vastaan, joita avusti 6000 mieheen nouseva venäläinen varusväki. Ne vetäytyivät taisteltuaan verisen taistelun Kämärällä takaisin Antreaan Vuoksen rannalle. Jo ennenkuin varsinainen sota alkoi, olivat tammikuun 23 p:n tienoilla Karjalan suojeluskunnat ryhtyneet verraten heikkojen venäläisten varusjoukkojen aseistariisumiseen, kuten Sortavalassa ja Joensuussa, mikä tapahtui ilman sanottavia vaikeuksia. Myöhemmin riisuttiin aseista Antrean ja Vuoksenniskan varusväet sekä Saimaan tykkiveneistön miehistö. Täten saivat suojeluskunnat tarpeellisen lisän vähäiseen ase- ja ammusvarastoonsa. Vasta kun kapinanlippu oli kohotettu ja rauhallisen sopimuksen tie oli osoittautunut mahdottomaksi, käytiin taisteluun punaisia kaarteja vastaan, joita oli muodostettu muutamiin Karjalan keskuspaikkoihin. Helmikuun 1 p:nä antautui Joensuun punainen kaarti, 6 p:nä puhdistettiin Lieksa ja 8 p:nä vallattiin verisen ottelun jälkeen Värtsilän tehdasyhdyskunta. Näin oli kapinaliike pohjoisessa ja keskisessä Karjalassa kukistettu. Sielläkin suojeluskunnat toimivat päättäväisesti ja rohkeasti.
Antreasta hieman etelään olevassa Ahvolassa ja sen lähitienoissa, missä helmikuun seuraavina viikkoina sattui verisiä taisteluita, Karjalan suojelusjoukot pitivät puoliaan Viipurista paälletunkeutuvia punaisia ja punaryssiä vastaan. Tällä seudulla tuli olemaan Karjalalle sama merkitys kuin Vilppulalla Pohjanmaalle. Tämä rintamanosa turvasi Savon ja Karjalan ratoja yhdistävän yhdysradan päätekohdan. "Karjalan rintaman" itäisin ja samalla eteläisin osa oli Raudussa Venäjän rajalla. Täältäkin punaiset venäläis-suomalaiset joukot, jotka osaksi oli tuotu sinne suoraan Pietarista, koettivat murtautua eteenpäin. Ankaroita taisteluita taisteltiin näissä seuduissa, mutta puolustus ei horjunut. Se, että nämä aluksi heikot Etelä-Karjalassa toimivat valkoiset joukot pystyivät vastustamaan ja torjumaan vihollisen tavantakaa tekemät rynnistykset, merkitsi koko maakunnan ja yleensä koko maan itäosien pelastumista joutumasta punaisten ja Venäjän vallan alle.
Samaan aikaan kuin Karjala, vapautui Savokin uhkaavasta punaisesta herruudesta. Tehtävä oli siellä vaikeampi, koska kapinallisia aineksia teollisuusseuduilla oli runsaammin eikä suojeluskuntaliike ollut voinut kehittyä yhtä häiritsemättä kuin Karjalassa. Mikkeli tuli valkoiseksi ilman verenvuodatusta jo kapinan ensi päivinä. Lähipitäjistä vahvistusta saatuaan onnistui kaupungin suojeluskunnan, niin huonosti kuin se olikin aseistettu, 29 p:nä tammikuuta ripeästi ja päättävästi toimien saartaa pesäänsä paikkakunnan punainen kaarti venäläisine harjoitusapulaisineen ja pakottaa se antautumaan. Venäläistä varusväkeä ei kaupungissa sillä kertaa ollut. Niin hyvin venäläisiä kuin suomalaisia apujoukkoja olisi epäilemättä Kouvolasta rientänyt Mikkelin punaisten avuksi, jollei viime hetkessä muutamien yritteliäiden miesten olisi onnistunut katkaista rautatieyhteyttä räjähdyttämällä kaksi siltaa, joista tärkein oli Mäntyharjun Hillosensalmessa. Tästä paikasta tuli sitten sodan ensi kaudeksi Savon rintamanosan keskusta, siihen kun pysähdytettiin punaisten voimien eteneminen pohjoiseen pitkin Savon rataa. Taistelu Kuopiosta — jossa Suomen pankin kultavarat maailmansodan aikana oli säilytetty ja yhä edelleen sijaitsivat — kesti viikon, helmikuun 1 p:stä 8 p:ään, jolloin valta kaupungissa lopullisesti joutui valkoisille. Apua, sekä miehiä että aseita, oli lähetetty Pohjanmaalta, joka nyt voi luovuttaa osan siellä muodostetuista joukoista. Ankarinta vastarintaa teki Varkaus, jota puolusti sen lukuisa työväestö. Punaisten ylivoima oli siellä suuri ja taistelu vaati verisiä uhreja. Vasta 21 p:nä helmikuuta onnistui valkoisten joukkojen valloittaa tämä tehdasseutu, joka oli aiottu Savon kapinaliikkeen lujaksi varustukseksi. Se oli punaisten viimeinen turvapaikka tässä maakunnassa.
Täälläkin, Etelä-Savossa, samoinkuin Pohjanmaalla ja Karjalassa, sota ensimäisen rintamamuodostuksen jälkeen joksikin aikaa pysähtyi asemataisteluksi. Mäntyharjulta lähti kuitenkin helmikuun lopulla retkikunta länteenpäin valloittaakseen Heinolan ja sieltä, mikäli mahdollista, tunkeutuakseen kauemmas etelää kohti, mutta yritys ei täydellisesti onnistunut. Vasta maaliskuun keskivaiheilla, pitkien ja veristen taistelujen jälkeen, onnistui savolaisten lopullisesti saada haltuunsa kohta Heinolan pohjoispuolella oleva Lusi, tämä itäiseen ja pohjoiseen Savoon vievien maanteiden tärkeä haarautumispaikka. Tähän asetettiin sulku punaisten etenemiselle näihin osiin maata.