Nämä Pohjanmaan, Karjalan ja Savon tapahtumat olivat pelastaneet melkoisen osan Suomea ja sen väestöä jo alussa joutumasta kapinavallan alle ja luoneet yhtenäisen muurin punaisen anarkian pyrkimyksiä vastaan. Sen rintaman takana, joka muodostui mainittuihin tärkeisiin kohtiin ja vähitellen piteni koko Suomen poikki kulkevaksi puolustuslinjaksi, voitiin valkoinen armeija säädetyn yleisen asevelvollisuuden (helmik. 18 p. 1918) avulla ja liittämällä siihen vapaaehtoiset suojeluskunnat järjestää edelleen etenemään niitä maan osia kohti, jotka olivat punaisen kaartin ja suomalais-venäläisen neuvostovallan hallussa. Pataljoonia ja rykmenttejä perustettiin määrätyn suunnitelman mukaan ja erikoisaselajien osastoja muodostettiin. Tähän vaativaan ja tärkeään järjestämistyöhön, joka oli kenraali Mannerheimin ja hänen esikuntansa johdon alainen, otti osaa suuri määrä entisiä suomalaisia upseereja ja Venäjän sotapalveluksessa olleita suomalaisia, jotka saivat päälliköntehtäviä armeijassa. Alipäällystöä harjoitettiin Vimpelin tilapäisessä sotakoulussa. Näin luotiin sodan jo riehuessa muutamassa viikossa todellinen kansanarmeija, jonka valtavana enemmistönä oli maan pohjoisten osien rahvas ja jota sen vuoksi myös on sanottu "talonpoikaisarmeijaksi". Se oli tietoinen siitä, että sen suurena tehtävänä oli maan vapauden ja itsenäisyyden turvaaminen ja sitä elähdytti kansallinen innostus ja urhoollisuus. Se sotilaanmieli, joka historian aikaisemmissa vaiheissa oli ollut Suomen rahvaalle ominainen, eli vielä meidänkin aikamme sukupolvessa. Moni "Vänrikki Stoolin tarinoissa" kuvattu henkilö ja tapahtuma tuli vapaussodassa jälleen eläväksi todellisuudeksi.
Saksasta toimitetut ase- ja ampumatarvelähetykset varustivat armeijan pitkää ja sitkeätä taistelua varten tarpeellisilla taisteluvälineillä. Sen taistelukuntoisuutta lisäsi suuresti suomalaisten jääkärien kotimaahan saapuminen helmikuun lopulla. Tämän joukon pääosa, tuhat hyvin harjoitettua ja taisteluun tottunutta miestä, nousi maihin Vaasassa 26 p:nä helmikuuta väestön riemulla ja syvästi liikutetuin mielin vastaanottamana, sekä jaettiin eri joukko-osastoihin pitkin rintamaa, osaksi upseereiksi, osaksi alipäällystöksi. Muutamat pataljoonan saksalaisista upseereista astuivat myös suomalaiseen sotapalvelukseen ja saivat edesvastuullisia paikkoja armeijassa sodan aikana. Arvokkaan lisän armeijamme sai myös niistä ruotsalaisista upseereista, jotka saapuivat Pohjois-Suomeen ottaakseen osaa vapaustaisteluun, ja vapaaehtoisesta, Ruotsista avuksi rientäneestä "ruotsalaisesta brigadista", joka miesluvultaan muodosti noin pataljoonan. Muutamilla ruotsalaisilla upseereilla oli sodan kestäessä korkeita päälliköntehtäviä valkoisessa armeijassa.
Rintama oli sodan ensi viikkoina muodostunut seuraavasti, noudattaen suuntaa lännestä itään: Merikarvia—Ikaalinen—Virtain pitäjä—Ruovesi —Vilppula—Jämsä—Lusi—Mäntyharju—Savitaipale—Vuoksenniska—Rautu Laatokan rannalla. Se jaettiin nyt rajoitettuihin osastoihin. Läntisin, Satakunnan rintama, asetettiin eversti, sittemmin kenraali E. Linderin, Hämeen rintama eversti, sittemmin kenraali M. Wetzerin, Savon rintama kenraali E. Löfström-Tollin ja Karjalan rintama kapteeni, sittemmin eversti A. Sihvon johdon alaiseksi.
Vapaussodan jatkuessa yhtenäisen johdon alaisena maan pohjois- ja itäosissa ja voimakkaan kansanarmeijan muodostuessa ryhtymään taisteluun vihollista vastaan myöskin oman alueensa ulkopuolella, oli koko Etelä- ja Lounais-Suomi punaisten ja heidän venäläisten liittolaistensa vallassa. Kaikki vastarinta oli siellä tuomittu epäonnistumaan. Ne yksityiset "valkoiset" suojeluskunnat, jotka siellä liittyivät yhteen paikallista vastarintaa varten, voitettiin pian tai hajaantuivat. Niin kävi itäisellä Uudellamaalla, missä paikallisten suojeluskuntien jäännökset, jouduttuaan alakynteen, hakeutuivat Pellingin saaristoon ja sieltä jäitse Viroon, kun taas läntisellä Uudellamaalla n.s. Kirkkonummen joukko, noin 500 miestä, joutui vangiksi ja säilytettiin vangittuna Helsingissä. Kumpaankin näistä joukoista oli liittynyt ylioppilaita ja muita nuorukaisia Helsingin suojeluskunnista. Vaikeuksia ja seikkailuja sai myös Uudenkaupungin, miesluvultaan 400:aan nouseva, suojeluskunta kokea. Se ei katsonut voivansa ryhtyä taisteluun tässä osassa maata, missä punaisten valta oli erittäin voimakas. Se lähti jäitse Ahvenanmaalle, missä se pakotti yksityisiä venäläisen varusväen osastoja antautumaan ja aikoi, saatuaan siten kunnollisen aseistuksen, koettaa tehdä koko saariston venäläisen sotaväen vaarattomaksi. Tämä tuuma ei onnistunut, kun ne ruotsinmaalaiset joukot, jotka helmikuun keskivaiheilla, kuten uskoteltiin, ihmisystävällisessä tarkoituksessa, laskettiin maihin Ahvenanmaalla, eivät asettuneet kummankaan taistelevan puolelle, vaan vaativat aseiden riisumista. Pitkien neuvottelujen jälkeen suomalainen joukko, ilman aseita, vietiin Ruotsiin ja lähti sieltä valkoiseen armeijaan Pohjanmaalle.
Etelä-Suomen paikalliset taistelut, joskaan ne eivät vihollisen ylivoimaisuuden tähden voineet johtaa pysyvään menestykseen, vaikuttivat kuitenkin koko sodan kulkuun siten, että ne ensi aikoina häiritsivät punaisten sodanjohtoa ja jossakin määrin sitoivat niiden joukkoja, joten ne eivät tarpeellisen nopeasti ehtineet lähettää lisäjoukkoja pohjoiseen. Välillisesti valkoisten joukkojen pyrkimys koota voimiaan ja vahvistaa asemaansa pohjoisemmissa osissa maata sai tukea Etelä-Suomen taisteluista.
Se toivo, että Pohjois-Suomessa muodostettu valkoinen kansanarmeija kenraali Mannerheimin johdolla voisi murtaa vihollisen vastarinnan ja että sen onnistuisi päästä eteläisen tai eteläisimmän Suomen avuksi, oli kyllä vahva, varsinkin rintaman pohjoispuolella. Mutta katsoen punakaartien mieslukuun, hyvään aseistukseen sekä rajattomaan aseiden ja ampumatarpeiden saantiin Venäjältä, näytti tehtävä kuitenkin olevan suurten ja arvaamattomien vaikeuksien takana. Nämä vaikeudet olivat sitä arveluttavammat, kun venäläinen sotaväki täällä oli varsin voimakas, eritoten pääkaupungissa, missä oli suurin osa Venäjän Itämeren-laivastoa ja meriväkeä monin tuhansin. Nämä eivät varmaankaan olisi jättäneet punaisia ystäviänsä pulaan. Ja jo punaisten lisääntyvästä kurittomuudestakin saattoi ennustaa, että heidän vastarintansa oli muodostuva yhä ankarammaksi ja epätoivoisemmaksi, kuta kauemmas etelään heidät tungettiin. Kaikissa tapauksissa eteneminen olisi vaativa hyvin pitkän ajan ja äärettömiä ihmishengen sekä taloudellisten ja henkisten kulttuuriarvojen uhreja. Punaisten painaminen eteläisimpään Suomeen, maan rikkaimpiin ja tiheimmin asuttuihin seutuihin, olisi aiheuttava varmasti vielä kauheamman hirmuvallan, kuin mikä siellä jo vallitsi. Siellä, ja eritoten pääkaupungissa, missä mielivalta ja terrori vallitsivat, pidettiin asemaa epätoivoisena, jollei ulkoapäin olisi apua saatavissa.
Jo helmikuun ensi päivinä saapui senaattori Svinhufvudilta, joka pysyttelihe piilossa Helsingissä, Suomen Tukholmassa olevalle lähettiläälle kehotus anoa sotilaallista apua Ruotsista tai Saksasta. Ruotsin hallitus kieltäytyi kuitenkin jyrkästi kaikesta muusta taisteluun sekaantumisesta kuin ryhtymästä välittämään taistelevien puolien kesken. Syynä tähän torjuvaan kantaan, jolle Ruotsi asettui luopuen viimeisestä mahdollisuudesta aktiivisesti avustaa Suomea sen taistelussa vapauden ja itsenäisyyden saavuttamiseksi, oli osaksi Ruotsin vasemmiston varovaisuuspolitiikka, osaksi se painostus Englannin puolelta, jonka alaisena Ruotsi oli. Saksa oli nyt ainoa ulkomainen valta, joka saattoi antaa Suomelle tukea ja apua, eivätkä tähän kiinnitetyt toiveet joutuneetkaan häpeään.
Heti kapinan puhjettua oli Saksan hallitukselle ja ylimmälle sodanjohdolle tehty selkoa Suomen vaikeasta asemasta sekä esitetty pyyntö, että Saksa antaisi apuansa taistelussa, joka vihdoin oli ratkaiseva Suomen kohtalon. Tätä pyyntöä noudatettiin heti sikäli, että Brest-Litovskin neuvotteluissa uudelleen — joskin ilman suoranaista tulosta — painostettiin Venäjän hallitusta kutsumaan pois venäläiset joukot Suomen alueelta. Tämän lisäksi järjestettiin suurehko ase- ja ampumatarvelähetys Suomeen ja suostuttiin suomalaisen pataljoonan kotiinlähettämiseen. Helmikuun puolivälissä lähetykset voitiin toimittaa matkaan käytettävissä olevilla suomalaisilla aluksilla, jotka olivat olleet sotateloilla Ruotsissa. Onnellisesti kävi pitkä ja vaaranalainen matka yli Itämeren ja halki Pohjanlahden jäiden venäläisiltä uhkarohkeasti anastetun suomalaisen jäänsärkijän Sammon avustamana, ja Suomen armeija sai, kuten jo on mainittu, erittäin arvokkaan ja kaivatun lisän sotatarpeita sekä sodankäyntiin harjaantuneita upseereja, opettajia ja sotilaita.
Helsingistä saapuneet tiedot ja hätähuudot ja Ruotsin torjuva kanta kehottivat kuitenkin ponnistuksiin suoranaisen sotilaallisen avun saamiseksi Saksalta. Ne saivat osakseen Saksan sotilaallisen johdon täyden ymmärtämyksen, mutta Saksan hallitus asettui erittäin epäröivälle kannalle sellaiseen yritykseen nähden, niin hyvin yleis- ja sisäpoliittisista syistä kuin siksi, että sen arveltiin voivan häiritsevästi vaikuttaa saksalais-venäläisiin rauhanneuvotteluihin. Nämä keskeytyivät kuitenkin äkkiä 11 p:nä helmikuuta ja kaksi päivää myöhemmin pidettiin Homburgissa suuri poliittinen sotaneuvostonkonferenssi, johon keisarikin otti osaa. Tässä päätettiin uudelleen ryhtyä aktiiviseen sotapolitiikkaan idässä ja ensiksi aloittaa eteneminen Itämerenmaakunnissa, mikä tapahtuikin heti aselevon päätyttyä 18 p:nä helmikuuta. Sotilaallisella johdolla oli nyt suurempi toimintavapaus eikä sotaretki Suomeen ollut ristiriidassa, vaan päinvastoin sopusoinnussa sen itäisten suunnitelmien kanssa. Jo 14 p:nä helmikuuta, Homburgin konferenssin jälkeisenä päivänä, kenraali Ludendorff lähetti Suomen Berliinissä olevalle lähettiläälle kehotuksen tehdä uuden suoranaisen pyynnön saksalaisen sotilasapuretkikunnan lähettämisestä Suomeen ja 21 p:nä helmikuuta oli hänet kutsuttu Saksan päämajaan.
Kenraali Ludendorff ilmoitti, että sotilasretkikunnan lähettäminen Suomeen nyt oli mahdollinen siinä tapauksessa, että Suomella oli siitä etua ja että sitä siellä katsottiin tarpeelliseksi ja toivottavaksi. Vastaus kuului, että maan hädänalaiseen tilaan katsoen niin hyvin hallitus kuin yhteiskuntaa säilyttävät ainekset Suomessa ilolla tervehtisivät sellaisen avun lähettämistä, ja niin oli Saksan avustusretki periaatteessa päätetty toimenpide. Ensin oli lähetettävä muutamia sota-aluksia Ahvenanmaalle, ja pian sen jälkeen laskettaisiin sotajoukko, suuruudeltaan noin divisiona, maihin jollakin sopivalla kohdalla Suomen länsirannikolla. Tietysti tämä retki ei tarkoittanut yksinomaan ihmisystävällisen tehtävän täyttämistä. Niin pitkälle menevään ritarillisuuteen ei Saksalla totta tosiaan siihen aikaan ollut varaa. Se saksalais-sotilaallinen tehtävä, jota sillä tarkoitettiin, oli lähinnä estää englantilaisia joukkoja etenemästä Muurmannin rannikolta Pietariin ja ehkäistä siten uuden itäisen sotarintaman muodostuminen. Samalla toivottiin saatavan mahdollisimman vapaa tie Venäjän pääkaupunkiin sen varalta, että sen valloittaminen osoittautuisi välttämättömäksi. Mutta myöskin Suomen vapauttaminen venäläisestä bolshevikkivallasta ja sen riippumattomuuden turvaaminen oli Keski-Euroopalle niin poliittisesti kuin taloudellisesti ja sivistyksellisesti tärkeätä.