Venäjään nähden Suomi yhä edelleen oli sotakannalla. Rauhanneuvotteluja oli Saksan turvin yritetty Berliinissä elokuussa 1918, mutta tuloksitta. Neuvottelut alettiin uudelleen Tartossa keväällä 1920 ja johtivat lopultakin 14 p:nä lokakuuta tehtyyn rauhansopimukseen. Suomen alue lisääntyi Pohjoisen Jäämeren rannalla sijaitsevalla Petsamolla. Mutta eräiden Itä-Karjalan väestöltään suomenkielisten osien yhdistäminen Suomeen raukesi. Tätä yhdistämistä olivat laajat piirit maassamme, samoin kuin mainittu väestö itse toivoneet, ja sen vapauttamiseksi Venäjän vallasta olivat suomalaiset vapaaehtoiset joukot taistelleet Aunuksessa. Näin haipui viimeinen jäännös niistä "suursuomalaisista" toiveista ja unelmista, jotka sodan jälkeen olivat elähdyttäneet suurta osaa Suomen yhteiskuntaa.
Maailmansodan myrskyn mainingit eivät vielä ole asettuneet eikä uuden, täysivaltaisen Suomen asema ole voinut saavuttaa sitä lujuutta ja vakiintumusta, mikä on välttämätön rauhalliselle kehitykselle. Mutta tässä suhteessa sen laita ei ole huonompi vaan pikemmin parempi kuin toisten maailmansodan yhteydessä syntyneiden tai sen koskettamien pienten valtioiden. Se voi rakentaa vanhan valtiollisen järjestyksen pohjalle, joskin uuden valtiomuodon turvin. Länsimainen sivistys oli maahamme lujasti juurtunut jo kauan ennenkuin se otti kohtalonsa omiin käsiinsä, eikä tätä sivistystä idästä tullut vaikutus ole voinut tai ehtinyt tukahduttaa tai muuksi muuttaa. Pitkä, sitkeä taistelu kansallisen ja valtiollisen vapauden puolesta on lisännyt sen itsenäisyysliikkeen siveellistä ja poliittista oikeutusta, ja kansamme on osoittautunut pystyvänsä itse hallitsemaan itseänsä. Mutta Suomen vapaata ja itsenäistä valtiota uhkaavat kuitenkin sekä sisäiset että ulkoiset vaarat. Ensinmainitut eivät ole etsittävissä vain jyrkistä luokkaeroavaisuuksista ja bolshevistisen hapatuksen vaikutuksista, jotka yhä edelleen uhkaavat yhteiskuntaa, vaan myös siitä puoluehajaannuksesta ja niistä väritykseltään kiihkokansallisista puolueriidoista, jotka sisäisesti ja ulospäin ehkäisevät ja lamauttavat yhteistyötä ja jotka varsinkin tulevat näkyviin puoluekomennossaan tasapainoa vailla olevassa eduskunnassa. Niiden juuret ovat vähemmän vallitsevissa yhteiskuntaoloissa kuin eräissä suomalaisen kansanluonteen ominaisuuksissa eivätkä ne sen vuoksi voi olla vain ohimenevää laatua. Se kaikkien yhteiskuntaa säilyttävien voimien kokoomus, se yksimielinen ja luja tahto, josta vapaussota todisti, ei kauan kestänyt; se särkyi pian — oire, joka tulevaisuuteen nähden ei ole ilahduttava. Ulkoiset vaarat johtuvat ensi sijassa maamme asemasta. Sen kaukaisuus suojelee sitä tosin jonkun verran joutumasta suurten poliittisten intressien leikkiin, mutta se antaa myös maalle eristetyn aseman, missä se on vailla toiveita saada tukea ja apua miltään Euroopan nyt mahtavalta valtiolta, jos sen kimppuun jälleen hyökätään ja se pakotetaan taas ryhtymään taisteluun itäistä naapuriaan ja vanhaa sekä ainoata vihollistaan vastaan. Sen on melkein yksinomaan turvauduttava omaan voimaansa ja omiin mahdollisuuksiinsa, mutta siksipä olisikin sisäinen kokoomus ja luja, puolueista mahdollisimman riippumaton hallitusvalta sitä välttämättömämpi.
Suomen ulkopolitiikka ei vielä ole vakiintunut. Sitä määräävät hetken todelliset tai luulotellut edut. Historiallinen ja sivistyksellinen yhteys germaanisen maailman ja lähinnä skandinavisten Pohjoismaiden kanssa ynnä maamme maantieteellinen asema näyttää, huolimatta Ruotsin kanssa sattuneista tilapäisistä etujen vastakohdista, olevan omansa määräämään sen pohjan, jolle Suomen ulkopoliittiset pyrkimykset pitempää tulevaisuutta silmällä pitäen varmimmin voidaan perustaa, ja valtakunta siten myös yhä lujemmin kiinnittää länsimaihin. Tämän ehtoja on, että Suomen kansa yhä enemmän, joskin kaikessa vaatimattomuudessa, osaa pysyttäytyä todellisena, katsantotavoissaan ja pyrkimyksissään ylevyyttä etsivänä sivistyskansana ja uutteralla työllä ja säästäväisyydellä lujittaa taloudellista voimaansa, sekä pyrkii vapaaksi sellaisista yltiökansallisen kiihkomielen ja omahyväisyyden vioista, jotka ovat nousukaskansojen ja itsenäiseen valtiolliseen elämään kypsymättömien yhteiskuntien tunnusmerkki. Tähän on meidän politiikkamme pyrittävä. Suomen valtakunnan tai "suomalaisen kansallisvaltion" eristäytymistä germaanisesta maailmasta ei voi korvata keinotekoinen liittyminen Suomenlahden eteläpuolella oleviin uusiin valtioihin, joiden olemassaolo, niin hyvin sivistyksellisesti kuin taloudellisesti ja poliittisesti, on paljoa epävarmempi ja heikompi kuin Suomen.
Mutta joka tapauksessa, sen hitaan, asteittaisen kehityksen, sen ihmeellisen onnellisten olosuhteiden yhtymisen, jotka ovat ominaisia itsenäisyytemme historialle ja jotka todistavat korkeamman johdon ilmenemistä kansamme kohtaloissa, täytyy herättää se turvallinen tunto, että saavutettu päämäärä, Suomen kansan itsenäisyys, jää pysyväiseksi, joskin monia vaikeuksia, pettymyksiä, taisteluja ja uhrauksia vielä on edessä, ennenkuin tämä päämäärä on lujitettu.