Tampereen valloitus oli punaisten ja heidän venäläisten liittolaistensa tappion alkuna; sen päätti Viipurin ja Kouvolan valtaus sekä suuri antautuminen Lahden luona, mikä kaikki tapahtui muutaman viikon kuluessa. Nopea ja täydellinen voitto oli tulos noiden kahden, Suomen vapautuksen puolesta taistelleen valtavan voiman: isänmaallisen innostuksen kannattaman kansanarmeijan ja sotaan harjaantuneiden saksalaisten joukkojen yhteistoiminnan tulos. Ulkoapäin tuleva apu ei vähentänyt ensinmainitun suuren ja kauniin, vapautuksen pääedellytyksenä olleen isänmaallisen työn merkitystä ja kunniaa, mutta se säästi maamme monilta ja pitkällisiltä kärsimyksiltä, se pelasti meille suuren osan nuorta voimaamme ja helpotti mahdollisuuksiamme pian korjata sodan tuottamat vauriot.

Toukokuun 16 p. oli valkoisen armeijan päivä. Silloin pääkaupungin viranomaiset ja väestö juhlivat voitokasta kansanarmeijaa ja sen päällikköä suoritetun vapautustyön johdosta. Armeijaan, joka sinä päivänä juhlallisesti marssi Helsinkiin ja siellä toimeenpani paraatin, kuului joukkoja kaikista armeijaosastoista ja rykmenteistä. Se oli uuden ajan, vanhojen unelmien ja toiveiden toteutumisen ulkonainen ilmaus, ilmaus siitä, että Suomen kansa nyt oli isäntä omassa talossaan.

Sodan jälkeen.

Vapaussota oli historiallinen välttämättömyys. Ilman kansannousua ja yhteistä, idästä tullutta sortoa vastaan suunnattua voimanponnistusta ei maamme todennäköisesti olisi voinut saavuttaa pysyvää vapautta ja täyttä riippumattomuutta. Kuva tästä ottelusta, jossa Suomen kauan kestänyt taistelu kansallisen olemassaolonsa ja täydellisen itsenäisyytensä puolesta saatettiin loppuun, sumentui kyllä siitä, että oli taisteltava omia maanmiehiäkin vastaan. Mutta se ei kuitenkaan ollut sisällinen sota tavallisessa mielessä, ei verinen ottelu eri yhteiskuntaluokkien tai poliittisten puolueiden välillä, vaan jatkoa Suomen taistelulle idän barbariaa vastaan, joka nyt oli pukeutunut bolshevismin hahmoon ja johtanut harhaan osan maamme väestöä. Taistelu ei ollut varsinaisesti suunnattu tätä, vaan sitä myrkkyä vastaan, jota itä oli pyrkinyt ja osaksi onnistunut valamaan tietämättömimpään ja siveellisesti alimmalla tasolla olevaan kansamme osaan ja joka oli sen saattanut isänmaanpetoksen pimeälle polulle itsekkäiden tarkoitusperien saavuttamiseksi. Sota karkoitti myrkyttäjät tehden henkisen myrkyn sillä kertaa tehottomaksi ja pelastaen isänmaan jo uhkaavasta perikadosta tai sivistyksentuhosta, mutta myrkkyä ei sodan keinoin voitu poistaa. Tämä Venäjän yhteyden viimeinen perintö esti Suomen yhteiskunnan nopean toipumisen ja ehkäisi monessa suhteessa uuden ajan vaatimaa kehitystä. Myöskin suuri elintarpeiden puute, mikä vuonna 1918 vallitsi maassa ja melkeinpä lähenteli nälänhätää — sekin osaltaan puna-venäläisen anarkian seuraus — vaikeutti suuresti säännöllisiin oloihin siirtymistä.

Mutta Suomen kansa saattoi kuitenkin nyt, joskin suurten poliittisten ja taloudellisten vaikeuksien vallitessa, käydä rauhantoimiin ja lujittamaan maan ulkonaista riippumattomuutta ja sisäistä asemaa. Hallituksen jäsenet — niiden joukossa myös sen päämies Svinhufvud, joka maaliskuussa tekemänsä uhkarohkean pakoretken jälkeen oli Saksan kautta saapunut Vaasaan — kokoontuivat jälleen toukokuun alussa Helsinkiin. Eduskunta, joka ryhtyi jatkamaan kapinan keskeyttämiä istuntojaan, oli jäsenluvultaan huomattavasti supistunut. Melkein kaikki sen sosialistiset jäsenet olivat poissa. Osaksi he olivat paenneet, osaksi kapinaan osallisina vangitut tai syytettyinä valtiorikoksesta. Eduskunta päätti toukokuun 18 p:nä luopua korkeimman vallan käytöstä, mikä siirrettiin valtionhoitajaksi valitulle hallituksen puheenjohtajalle Svinhufvudille. Hallitus uusittiin ja J.K. Paasikivi tuli sen varapuheenjohtajaksi.

Nyt ryhdyttiin toteuttamaan niitä hallintotoimenpiteitä, joita muuttuneet olot vaativat. Valtiolliset hallintoelimet havaittiin olevan pääasiassa sellaisinaan valmiit ja tarvitsevan vain eräissä kohdin täydentämistä. Varsinkin oli näin laita sotalaitoksen, jonka järjestely sodan aikana oli ollut aivan tilapäistä. Yleinen asevelvollisuus määrättiin toimeenpantavaksi niissäkin osissa maata, missä kutsuntoja ei oltu voitu aiemmin suorittaa, ja niin luotiin pysyvä sotavoima. Järjestelytyöhön saatiin apua saksalaisilta yliesikuntaupseereilta ja harjoitustehtäviin käytettiin neuvojia saksalaisista joukoista, jotka hallituksen toivomuksen mukaisesti jäivät maahan. Suomen täytyi olla varustautunut idästä mahdollisesti tulevien hyökkäyksien varalle ja valmis puolustamaan riippumattomuuttaan. Myöskin Englannin silloinen epäselvä sotapolitiikka Vienanmeren seuduilla, missä osa Suomesta paenneita punakaartilaisia otettiin Englannin palvelukseen, pakotti olemaan valmiina puolustukseen. Ulkomaanedustus oli maallemme uusi ala, mikä tuli hallituksen erikoisen huomion esineeksi, ei ainoastaan poliittisten näkökohtien vuoksi, vaan myös siksi, että saataisiin poistetuksi maassa vallitseva ja tuottavaa toimintaa lamauttava elintarpeiden ja muiden tarvikkeiden puute. Varsinaisimmin Saksaan orienteerattu ulkopolitiikka oli luonnollinen seuraus Saksan vapaustaistelussamme antamasta avusta ja vastasi Suomessa yleisesti vallitsevaa mielialaa. Tätä piti yllä saksalaisten joukkojen jatkuva oleskelu maassa ja myötätunto, minkä ne täällä olivat saavuttaneet. Länsivaltain vihollisuudeksi tämä politiikka ei kehittynyt — puolueettomuuden rikkomishalua maassa tuskin olikaan — mutta Englanti ja myöskin Ranska suhtautuivat sangen kylmäkiskoisesti Suomen riippumattomuuteen. Englanti ei vielä ollut halukas lopullisesti sitä tunnustamaan ja Ranska teki aiemmin antamansa tunnustuksen Suomen poliittisesta hallitussuunnasta riippuvaksi.

Valtiomuotokysymys kohosi nyt etualalle. Suomi oli hallituksen julistuksella 4 p:ltä joulukuuta 1917 ja eduskunnan hyväksyttyä sen julistautunut riippumattomaksi tasavallaksi, mutta uutta, siihen perustuvaa valtiosääntöä eduskunta ei vielä ollut säätänyt, ennenkuin kapina puhkesi, ja muodollisesti Suomi oli, perustuslakiensa mukaisesti, vielä monarkia, joskin vailla hallitsijaa. Mikään muu valtiomuoto kuin tasavaltainen ei itsenäisyysjulistuksen ja silloin vallitsevan vallankumouksellisen hurmion aikana ollut ajateltavissa. Sota ja vallankumouksen täydellinen kukistaminen oli kuitenkin tässä kohden tehnyt aseman toisenlaiseksi, ja monarkistinen mieliala oli maassa vapaustaistelun kestäessä varttunut voimakkaaksi. Maan ulkopoliittiselle asemalle ja ulkokohtaiselle turvallisuudelle katsottiin monarkian sisältävän suurempia takeita, ja myöskin sisäisille olosuhteille näytti luja hallitusvalta tarpeen vaatimalta. Hallituksessa monarkistinen kanta oli vallitseva, eduskunnassa mielipiteet kävivät sangen eri suuntiin. Pienellä enemmistöllä eduskunta periaatteellisesti teki päätöksen monarkistisen valtiomuodon voimaansaattamisesta, mutta tälle pohjalle laadittu ehdotus ei eduskunnan istunnossa 7 p:nä elokuuta saavuttanutkaan päätöksen heti voimaanastumiselle laissa säädettyä enemmistöä, mistä seurasi, että asia oli jääpä lepäämään yli seuraavien eduskuntavaalien. Vanhat ruotsinaikaiset perustuslait jäivät näin ollen voimaan. Välttääkseen hallitsijan valinnan lykkäytymistä tuonnemmaksi eduskunta 58 äänellä 44:ää vastaan päätti hallitukselta anoa, että se ryhtyisi tarpeellisiin toimenpiteisiin sellaista kuninkaanvaalia varten, jota v:n 1772 hallitusmuoto edellytti kruununperimyksen katketessa. Hallituksen neuvottelut hallitsijaehdokkaasta johtivat siihen, että Hessenin prinssi Friedrich Karl, Saksan keisarin lanko, asetettiin Suomen kuninkaanvaltaistuimen ehdokkaaksi. Suuresti epäröityään oli hän siihen suostunut. Kuninkaanvaali suoritettiin kuitenkin vasta 9 p:nä lokakuuta ja Suomessa valmistauduttiin ottamaan vastaan valittua hallitsijaa. Ennenkuin tämä ehti tapahtua, tuli Saksan vallankumous ja keskusvaltain suuri luhistuminen, mikä yhdellä iskulla mursi Saksan valta-aseman.

Tämän kautta muuttui poliittinen asema myöskin Suomeen nähden kokonaan. Sen jälkeen kuin länsivallat olivat tulleet Euroopan rajattomiksi herroiksi, ei Saksa enää voinut olla meidän ulkonaisena tukenamme. Englanti ja Ranska selittivät, etteivät ne tunnustaisi valittua saksalaista prinssiä Suomen kuninkaaksi, ja ehtona maamme varustamiselle elintarpeilla vaativat he saksalaisten joukkojen poissiirtämistä. Varsinkin tämä leipäkysymys pakostakin teki Suomen aseman länsivalloista riippuvaksi. Joulukuun alussa saksalaiset joukot lähtivät Suomen mantereelta Suomen kansan vilpittömien kiitollisuuden ja kaipauksen tunteiden saattamina. Muuttunut poliittinen tilanne vei siihenkin, että kuninkaanvaali oli peruutettava. Joulukuun lopulla Hessenin prinssi kieltäytyi hänelle tarjotusta kruunusta, ja siten monarkistisen aatteen toteuttaminen Suomessa jäi sikseen.

Muuttuneen poliittisen orienteerautumisen johdosta Svinhufvud luopui valtionhoitajan toimesta 12 p:nä joulukuuta, minkä jälkeen eduskunta valitsi valtionhoitajaksi kenraali Mannerheimin, joka jo toukokuussa oli luopunut ylipäällikön tehtävästä. Myöskin hallituksessa tehtiin eräitä, uusia olosuhteita vastaavia henkilömuutoksia. Uudet eduskuntavaalit suoritettiin maaliskuussa 1919 ja johtivat varmaan tasavaltalaisenemmistöön, kun sosialistien 80 edustajapaikkaa otettiin lukuun. Toukokuussa eduskunnalle annettiin tasavaltaiselle pohjalle laadittu valtiosääntöesitys. Pitkien neuvotteluiden ja eräiden muutosten jälkeen tämä uusi perustuslaki hyväksyttiin 21 p:nä kesäkuuta ja sai valtionhoitajan vahvistuksen 17 p:nä heinäkuuta, joten Suomi lopullisesti sai tasavaltaisen valtiosäännön, missä entisen yksikamarisen eduskunnan käsiin annettiin laaja parlamenttaarinen valta. Uuden lain mukaisesti tuli eduskunnan suorittaa valtakunnan ensimäisen presidentin vaali. Vaali tapahtui 25 p:nä heinäkuuta 1919, jolloin Suomen tasavallan ensimäiseksi presidentiksi valittiin kahden keskustapuolueen, edistysmielisten ja maalaisliittolaisten ehdokas, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti K.J. Ståhlberg. Oikeistopuolueet äänestivät kenraali Mannerheimiä.

Niiden valtojen lisäksi, jotka aikaisemmin olivat tunnustaneet Suomen itsenäiseksi valtioksi, oli kevään ja kesän kuluessa tullut useita muita, kuten Englanti, Yhdysvallat ja Japani toukokuussa, Romaania, Belgia, ja Italia kesäkuussa y.m. Näin ollen Suomen kansojen kesken yleisesti tunnustettu täysivaltaisuus oli kansainvälis-oikeudellinen tosiasia, jota myöhemmin vielä vahvisti sen ottaminen jäseneksi Kansainliittoon. Diplomaattisia suhteita ulkovaltoihin oli vähitellen kehitetty, ja myöskin kauppayhteys oli muuttunut vilkkaammaksi.