Sivistyksen alalla kehitys edistyi yhtä huomattavin askelin. Jo 1860-luvulla oli maan kansakoululaitos järjestetty uudenaikaisten periaatteiden mukaan ja perustus laskettu vankalle kansansivistykselle. Myöskin ylempi opetus järjestettiin uudelleen ja lukuisia uusia oppikouluja, erikoisesti opetuskieleltään suomenkielisiä perustettiin, minkä johdosta vähitellen alkoi ilmetä suomalaistumista sivistyneiden luokkien keskuudessa. Jo vuonna 1863 suomen kieli oli saanut eräitä virallisen kielen oikeuksia, joita myöhemmin laajennettiin. Suomenkielen taito tuli pakolliseksi kaikille virkamiehille ja molempien kotimaisten kielten, suomen ja ruotsin, käyttö virastokielenä järjestettiin lailla. Suomalainen kirjallisuus yhä laajeni ja saavutti merkitystä. J.V. Snellmanin tarmokkaasti eteenpäin viemää suomalais-kansallista liikettä johtivat yleisisänmaallisessa hengessä pääasiallisesti ruotsinkielisiin sivistyneisiin perheisiin kuuluvat henkilöt.

Luonnollinen seuraus tästä kehityksestä oli, että ruotsinkieleen nähden tapahtui siirtyminen siitä vallitsevasta asemasta, mikä sillä Ruotsin vallan ajoista saakka oli ollut Suomen ylemmässä yhteiskuntaelämässä. Mutta tuomalla uusia voimia kansan suuren enemmistön riveistä tämä seikka antoi suurempaa henkistä voimaa kansakunnalle ja tasoitti vallitsevia kielellis-yhteiskunnallisia epäkohtia. Tämä kehitystyö johti tosin kieliriitaan, joka jakoi kansakunnan kahteen leiriin, mutta riita ei ollut tällä ajankohtaa katkeroittavaa ja lamauttavaa rotutaistelua, vaan sillä oli poliittis-sivistyksellinen leima ja se oli pikemmin omansa kannustamaan voimia kansalliseen työhön ja vahvistamaan niitä idästä tulevia hyökkäyksiä vastaan suunnattavaan puolustukseen. Suomenkielinen väestö — lukumäärältään aivan ylivoimainen osa kansaa — tuli suuremmassa määrin osalliseksi länsimaisesta sivistyksestä ja kypsemmäksi olemaan osallisena sosiaalisessa ja valtiollisessa yhteiskuntatyössä, Kielellinen eroavaisuus estyi täten laajenemasta yhteiskunnalliseksi kuiluksi, vaara, minkä Suomi — päinvastoin kuin Itämerenmaakunnat — pääasiassa on välttänyt. Itsenäisyyttä kohti kulkevan kehityksen välttämättömänä edellytyksenä oli se sivistyksellinen ja valtiollinen herätys, jonka suomalais-kansallinen liike sai aikaan. Se yhteiskuntaluokkien välinen vastakohtaisuus ja jännitys, joka myöhemmin kehittyi voimakkaaksi, ei suorastansa pohjannut kielieroavaisuuksiin tai kielelliseen sortoon, vaan pääasiassa toisiin sosiaalisiin seikkoihin. Mutta kieliriita, suomalaisen ja ruotsalaisen puolueen välinen taistelu, oli kuitenkin vallitsevana tekijänä kuluneen vuosisadan viimeisten vuosikymmenien sisäisessä politiikassa.

Maassa vallitseva luottamus maamme valtakunnassa nauttiman autonomisen aseman pysyväisyyteen ja etuihin lujittumistaan lujittui Aleksanteri II:n hallituksen aikana ja ilmeni sekä hallituksessa että kansassa vakaana mielihaluna lojaalisesti täyttää maan velvollisuudet Venäjää ja valtakuntaa kohtaan. Tästä on todistuksena valtiopäivien vuonna 1878 hyväksymä Suomen asevelvollisuuslaki. Asettamalla oman sotaväen (jalkaväkijoukkoja) maamme otti velvollisuudekseen osallisuuden "isänmaan ja valtaistuimen" ja siten myöskin valtakunnan puolustuksessa. Sotilashallinto oli suomalaisissa käsissä, mutta komentoasiat kuuluivat Venäjän sotaministerille. Päällystö oli suomalainen, komennuskielenä oli venäjä, mutta opetuskielenä suomi ja ruotsi. Valtiopäiväin päätös asevelvollisuuden voimaansaattamiseksi ei ollut yksimielinen, mutta suurin piirtein katsoen mieliala Suomessa oli se, että maallamme oli velvollisuuksia valtakuntaa kohtaan sotilaallisella alalla, ja kansan myötätunto uutta sotaväkeä kohtaan näyttäytyi jokseenkin suureksi. Päinvastoin kuin itämaisen sodan aikana, olivat venäläis-turkkilaisessa sodassa 1877-1878 mielet Suomessa selvästi Venäjän puolella. Venäläisten sotavoimien joukossa taisteli tässä sodassa sankarillisesti myöskin värvätty suomalainen joukko-osasto, Suomen kaarti. Venäjän joukkojen upseeristossa oli tähän aikaan ja myöhemminkin melkoinen määrä suomalaisia, jotka olivat saaneet sotilaskoulutuksensa osaksi Suomessa, osaksi Venäjän sotaopistoissa. Kaikki osoitti suurempaa lähentymistä molempien maiden välillä, semminkin kun taloudelliset suhteet niiden kesken olivat käyneet yhä vilkkaammiksi ja kun tällainen lähentyminen näytti perustuvan molemminpuolisiin etuihin. Mitään sisäistä yhteenkuuluvaisuutta ei Suomen ja Venäjän kesken ollut eikä voinut olla olemassa. Sivistys, uskonto, yhteiskuntajärjestys, kieli ja tavat sekä valtiolliset ja kansanihanteet olivat liian erilaiset. Suomen lojaalisuus valtakuntaa kohtaan oli ehdollinen, se voi säilyä vain sillä ehdolla, että maamme erikoisasemaa ja sisäistä itsenäisyyttä ja oikeutta elää omaa kansallista elämäänsä pidettiin kunniassa.

Kansallisen heräämisen ja sittemmin uudistustyön valoisana ja lupaavana aikana ei kyllä Suomen riippumattomuutta haahmottelevia ajatuksia tuotu maassamme julkisesti ilmi, mutta ne siintivät kuitenkin isänmaallisten toiveiden kaukaisena ja epämääräisenä päämaalina. Ne välähtelivät runoilijain isänmaallisista tulevaisuuden unelmista, jo Runebergilla ja Topeliuksella, joille kangasti aika, jolloin Suomen kansaa eivät sitoneet mitkään vieraat kahleet, vaikkei heidän kuviansa ja vertauksiansa silloin ymmärretty niin laajassa mielessä kuin minkä me nyt niihin sovellutamme. "Vapaana kerran kuorestaan sun kukkas aukeaa — — — ja korkeamman kaiun saa sun laulus, synnyinmaa" sanotaan kaikkien huulilla olleen kansallislaulumme loppusäkeistössä. Kaikki tämä oli siementä, jota kylvettiin kypsyäkseen kerran vakaumukseksi ja teoksi.

Kansantietoisuudessa riippumattomuudenvaatimus ei vielä ollut herännyt, mutta se eli kuitenkin itsetiedottomana kansansielussa. Katseensa kauemmas suuntaaville poliitikoille ja valtiomiehille sitävastoin ei ollut vieras se ajatus, että maamme kerran nähtäisiin vapaana, Venäjästä vapautettuna ja riippumattomana Suomen valtakuntana, joskin tie tähän päämaaliin näytti pitkältä ja epävarmalta. Sisäinen itsenäisyys Venäjän yhteydessä olisi historiallinen väliaste, jonka aikana kansamme valtiollinen kypsyys ja elinvoima saavuttaisivat tarpeellisen jäntevyyden ja lujuuden. Samoin kuin Arwidssonille kangasti myös ajattelijalle ja valtiomiehelle J.V. Snellmanille Suomen kansan kansallisen ja historiallisen kehityksen lopullisena päämaalina täydellinen itsenäisyys. Siinä "Suomen historiassa" (1872), jossa Y.S. Yrjö-Koskinen, suomalaisen kieliryhmän etevin johtaja ja edustaja edellisen vuosisadan viimeisten vuosikymmenien poliittisessa elämässä, kuvasi Suomen kansan kohtaloita, on johtavana historiallisena ajatuksena Suomen kansan kehitys vapaaksi ja itsenäiseksi sivistyskansaksi, joskin hän poliitikkona katseli Suomen kansaa ja sen tulevaisuutta erityisesti suomalais-kansalliselta näkökannalta, s.o. Suomen kansasta oli tuleva kielellisesti yhtenäinen kansakunta. Puolan kapinan ajalta 1863 on tallella eräs Yrjö-Koskisen kirje, jossa hän selvästi lausuu itsenäisen Suomen valtakunnan ajatuksen. Jäälleenyhdistyminen Ruotsiin hänen mielestään tulisi epäedulliseksi suomalaiselle kansallisuudelle. Venäjä taas oli suomalaisille liian vieras voidakseen voittaa puolelleen mitään puoluetta Suomessa. Riippuvaisuus Venäjästä oli paha, johon meidän toistaiseksi oli alistuttava, mutta, hän sanoo, se aika on tuleva, jolloin tämä riippuvaisuus on lakkaava. Samoin kuin kaikissa suomalaisissa isänmaanystävissä eli myös Yrjö-Koskisessa syvä vastenmielisyys Venäjää kohtaan, joskaan se hänen valtiollisessa toiminnassaan ei suoranaisesti tullut ilmi. Koko "fennomaanista" liikettä kannatti, ainakin sen varhaisemmissa vaiheissa, sisimpänä tulevaisuudenajatus: riippumaton Suomen valtakunta. Ruotsinkielisissä piireissä iti sama "separatistinen" taipumus, joskin jonkun verran toisenlaisena ja ennen kaikkea vähemmin natsionalistisesti sovellettuna, mutta yhtä isänmaallisena. Vastenmielisyys venäläistä iestä ja vaikutusta vastaan oli tällä taholla ehkä vielä voimakkaampi tai ainakin tuli avoimemmin näkyviin, joskin ulkonaista lojaalisuutta noudatettiin. Venäläisellä taholla oltiin vuosisadan viimeisenä vuosikymmenenä halukkaita ruotsalaisista piireistä vainuamaan n.s. suomenmaalaisen separatismin varsinainen ahjo, mikä separatismi näihin aikoihin ei ilmennyt muuna kuin Suomen oikeuden perustuslaillisen kehityksen mahdollisuuksien säilyttämisenä. Venäläiseltä puolelta alettiin jossakin määrin suosia suomalaisuudenliikettä, jolta luultiin voitavan odottaa enemmän myötämieltä venäläisten lähentämisaikeiden hyväksi ja jonka kanssa arveltiin voitavan helpommin tulla toimeen kuin ruotsalaisen puolueen pyrkimysten kanssa. Tämä politiikka, jonka tarkoitusperänä oli suomenkieltä puhuvan väestön myötätunnon saavuttaminen, tuli selvästi näkyviin kreivi Heidenin vuonna 1881 tultua Suomen kenraalikuvernööriksi. Hänen edeltäjänsä, kreivi Adlerberg, ollen esiintymisessään länsimaalaisempi, ei ollut osoittanut mitään tämänsuuntaisia pyrkimyksiä. Yleinen, joskin osittain peitelty Venäjään kohdistuva vastenmielisyys, joka perustuslaillisen kauden aikana jonkun verran lieveni, mutta sitten seuraavana sortosuunnan aikana jälleen yltyi, oli riippumattomuusajatuksen verkalleen ja huomaamatta, mutta varmasti vaikuttavana vipuna.

Selvästi ja rohkeasti julkilausutun ilmaisun Suomen itsenäisyysajatus sai vuonna 1880 Pariisissa julkaistussa kirjasessa "Finlande, indépendante et neutre" (Suomi, riippumattomana ja puolueettomana), jonka tekijä oli eversti E.G.W. von Becker (Becker-Bei). Hän oli aiemmin ollut upseerina Suomen ja Venäjän palveluksessa, mutta sitten toiminut sotilaallisissa tehtävissä eri maissa ja elänyt maanpaossa. Hän osoitti kirjasessaan Suomen aseman tukaluuden Venäjän tsaarin valtikan alaisena ja ennusti sen johtavan maamme venäläistyttämiseen ja sen autonomian tuhoamiseen Venäjän perustuslaillisten ja sen ohella panslavististen virtausten välttämättömänä seurauksena. Suomi oli kypsynyt itsenäisyyteen ja se olisi sopivan ajankohdan ilmaantuessa tehtävä vapaaksi. Suomen vapauttaminen oli Euroopan yhteisetujen piiriin kuuluva kysymys, mutta ulkoapäin tulevaan apuun maamme sen enempää kuin Puolakaan, ei voisi rakentaa. Sen täytyi koota kykynsä voimanponnistukseen ja ankarassa taistelussa kilvoitella itsenäisyytensä ja elämänsä puolesta. Kirjanen päättyi seuraavaan lausuntoon: "Jos meidän toiveemme toteutuvat, muodostaisi riippumaton ja puolueeton Suomi suurvaltain takuulla ylipääsemättömän reunasuojan panslavismin paisunnalle pohjoista kohti ja maa voisi vapaana edetä sillä tiellä, jolla se jo on kulkemassa; jollei näin käy, on perustuslaillisen järjestelmän toteuttaminen (Venäjällä) ja panslavismin valtaanpääsy oleva maallemme sen valtiollisen ja aineellisen perikadon alkuna." Mutta nämä ennustukset ja toiveet, niin kaukonäköisiä kuin ne olivatkin, olivat silloin liian pilventakaisia, jotta ne olisivat voineet vaikuttaa ajatuskantaan ja toimintaan. Aika ei vielä ollut kypsä rohkeille poliittisille pyrkimyksille. Suomen täytyi vielä, käytännöllisesti katsoen, suunnata katseensa Venäjän valtakunnassa nauttimansa sisäisen autonomian säilyttämiseen ja, mikäli mahdollista, sen kehittämiseen ja samalla kansan sivistyksen ja aineellisen hyvinvoinnin vaurastuttamiseen.

Perustuslakitaistelun enteitä.

Suomen yhteiskuntajärjestystä, jonka maamme oli tuonut perintönä mukanaan Ruotsin vallan ajalta, ja sen valtiollista asemaa sisäisesti vapaana maana olivat, suurin piirtein katsoen, sen hallitsijat, Venäjän itsevaltiaat pitäneet kunniassa. Sen vapaa kehitys vuoden 1863 jälkeen Aleksanteri II:n ja Aleksanteri III:n hallituskausina oli vähitellen tehnyt Suomen puhtaasti länsimaiseksi, uudenaikaisesti johdetuksi valtioksi Venäjän valtakunnassa. Yhteiskunnallisissa laitoksissaan ja kansanvaltaisessa sivistyksessään se oli pyrkinyt ja jossakin määrin onnistunutkin pysymään Euroopan yleisen kehityksen tasalla. Mutta kaiken tämän ohella itämainen käyräsapeli damokleenmiekkana riippui pienen itseänsä hallitsevan, suuren itämaisen jättiläisen kylkeen kytketyn kansan yllä. Samaan aikaan kuin Suomi eli tätä sisäisen vapauden ja itsehallinnon aikaa, painoi jättiläisen käsi raskaana Venäjän valtakunnan muita rajamaita ja -kansoja. Puolasta ja Liettuasta tehtiin Veikselinmaakunnat, joissa ei ainoastaan pienintäkin itsehallinnon jälkeä tuhottu, vaan myös kotimaisia kieliä sorrettiin ja kaikki kansallisen elämän ilmaukset tukahdutettiin. "Finis Poloniae" oli toteutettu tosiasia. Jonkun verran säälivämmin meneteltiin aluksi Itämerenmaakunnissa, mutta nekin menettivät vähitellen vielä jäljelläolevat poliittiset oikeutensa ja erikoisetunsa sekä joutuivat järjestelmälliselle venäläistyttämiselle alttiiksi, samalla kuin virolaisen ja lättiläisen rahvaan ja ylempien saksaa puhuvien yhteiskuntaluokkien välistä vihamielisyyttä lietsottiin. Sillä aikaa kuin olot tuolla, Suomenlahden eteläpuolella, osoittivat sivistyksellistä ja siveellistä taantumista sekä kansallisen elämän tukahduttamista ja lisääntyvää vapauden puutetta, voi Suomen kansa yhä enemmän vakiintua kansakunnaksi ja kartuttaa henkistä vastustusvoimaansa. Vastenmielisyyden tunteet itäistä naapuria, vanhaa perivihollista kohtaan lauhtuivat kyllä tällöin, mutta tosiseikkoihin, kauttaaltaan vallitsevaan kaikenpuoliseen erilaisuuteen perustuva kuilu molempien maiden — itämaiden ja länsimaiden — välillä laajeni. Jokainen muukalainen, joka Venäjältä saapui Suomeen, huomasi sen välittömästi. Mutta suurvenäläisestä, venäläiskiihkoisesta isänmaanystävästä tämä asiaintila tuntui loukkaukselta.

Mainittujen valtakunnanosien sorto ja venäläistyttäminen ei ollut yksinomaan Venäjän hallituksen työtä. Sen takana oli yllyttävä kansalliskiihkoinen mielipide. Sen henkinen johtaja 1860-luvulla oli Katkov Moskovassa ja sen tärkein puhetorvi sanomalehti Moskovskija Vjedomosti, myöskin Suomen, sen erikoisaseman ja sen kansallis-länsimaisen kehityksen vannoutunut vihollinen. Uusia sanomalehtiä, jotka noudattivat samaa äänilajia, tuli lisää, kuten Novoje Vremja Pietarissa. Niiden päämaalina oli Suomen itsehallinnon horjuttaminen, tuhoaminen ja sen kansallisuuden asteittainen hävittäminen. Maa muutettava virkavallan sortamaksi venäläiseksi maakunnaksi. Tähän ne pyrkivät osaksi järkyttämällä luottamusta Suomen lojaalisuuteen ja kiinnittämällä huomiota siihen vaaraan, minkä ei-venäläisen valtion olemassaolo Venäjän pääkaupungin edustalla muodosti, osaksi väittämällä, että Suomen valtiollisen erikoisaseman historiallinen perustus on väärä ja autonomian vaatimus epäoikeutettu. Tähän nähden vallitseva käsitys oli, niin sanottiin, suomalaisten poliitikkojen petoksen ja vääristelyjen synnyttämä. Porvoon valtiopäivillä ei oltu muka tehty mitään sopimusta tai välipuhetta. Se mitä siellä oli tapahtunut, oli keisarillisen armon osoitus, mikä ei voinut olla Venäjää ja sen itsevaltiaita sitova. Mitään valtiosääntöä ei ollut Suomelle taattu, mutta joskin niin olisi tapahtunut, olisi tämä ollut vastoin Venäjän etuja ja lupaus olisi siis mitätön. Tämä, eri muunnelmin, oli hyökkäyksen sävy. Niihin vastasi Suomen sanomalehdistö, jonka esitykset vääristellyssä muodossa tulivat venäläisen yleisön silmien eteen. Tämä 1870- ja 1880-lukujen sanomalehtisota Suomen ja Venäjän välillä oli etuvartio-ottelua, jota seurasi sittemmin Suomen ja Venäjän välillä puhjennut perustuslakitaistelu. Sen merkitys ja voima kasvoi, kun venäläiset ylemmän arvoasteen oikeusoppineet ja valtiolliset kirjailijat, kuten Ordin y.m., astuivat taistelukentälle venäläisen natsionalismin liittolaisina. Suomen taholta ei jääty vastausta vaille. Selkeästi todistavissa seikkaperäisissä, L. Mechelinin, R. Hermansonin ja J.R. Danielsonin kirjoittamissa esityksissä paljastettiin tarkoituksellisten venäläisten lausuntojen kieroudet ja löyhyys, ja selvitettiin Suomen autonomian oikeudelliset perusteet. Poliittinen kieltämisen ja tuhoamisen halu oli kuitenkin liian voimakas antaakseen objektiivisten näkökohtien ja asiallisten syiden vaikuttaa itseensä. Valtaa ja rahaa himoitseva venäläinen virkamiehistö toivoi Suomesta muodostuvan uuden rajamaan, jota saisi vapaasti nylkeä, ja kiihoitti tässä tarkoituksessa panslavistisia pyrkimyksiä. Yhä laajemmalle ja voimakkaammin levisi Venäjällä se "todellisten venäläisten" valtiollinen uskonkappale, jonka mukaan Suomen sisäinen itsenäisyys ja kansallinen elämä oli epämuodostuma Venäjän valtakunnanruumiissa ja sisälsi pyhään Venäjään kohdistuvan loukkauksen, joka oli poistettava. Tämä mielipide sai myös tsaarin neuvonantajien ja ministerien kannatusta ja lopuksi hallitsija itse, jonka pyhiin lupauksiin Suomessa oli luotettu, kallisti sille korvansa.

Mutta yhä ilmeisemmäksi kävi, ettei Suomen sulattaminen Venäjään ollut maatamme vastaan suunnatun politiikan varsinainen päämäärä. Vaadittu Suomen uusi "valloittaminen" oli vain oleva väliasema suurvenäläisen laajentumishalun tiellä länttä kohti, kohti Skandinaviaa, kohti avointa, jäistä vapaata merta. Sisäisesti itsenäinen, länsimainen Suomi oli se muuri, joka ensiksi oli murrettava, ennenkuin tie siitä edelleen oli vapaa. Tämä teki Suomen tulevaisuuden vielä synkemmäksi, mutta siitä sen taistelu oikeudesta elää omaa elämäänsä myös sai paljon suuremman historiallisen ja sivistyksellisen merkityksen.