Keisari Aleksanteri III oli valtaistuimelle noustessaan vuonna 1881 antanut hallitsijavakuutuksen Suomen kansalle, aivan samansisältöisen kuin edelliset hallitsijat. Samalla hän antoi käskykirjeen, jossa hän selitti syvällä tyydytyksellä vakuuttaneensa Suomen suuriruhtinaskunnalle sen oikeudet, koska hän "armollisesti oli pitänyt mielessään ne moninaiset todisteet järkähtämättömästä uskollisuudesta ja kiitollisuudesta hallitsijaansa ja hyväntekijäänsä kohtaan, joita tämän maan asukkaat olivat osoittaneet." Hän jatkoikin aluksi sitä luottamuksen ja laillisuuden politiikkaa, jota hänen isänsä ja edeltäjänsä oli noudattanut. Suoranaisesti ilmaisi tätä m.m. se valtiopäivien toimivallan laajennus, mikä sisältyi esitysoikeuden (paitsi perustuslakikysymyksissä) myöntämiseen. Venäläinen taantumus, panslavismin verhoon pukeutuneena, sai kuitenkin yhä suurempaa valtaa ja keisarikin joutui sen ja sen etevimmän edustajan, pyhän synodin yli prokuraattorin Pobedonostsevin vaikutusvallan alaiseksi. Samassa määrin heikkeni hänen alkuaan epäilemättä vilpitön aikomuksensa ja halunsa pysyttää Suomen suuriruhtinaskunta koskemattomana valalla vahvistettujen lakiensa ja yhteiskuntajärjestyksensä turvissa.

Venäläisen sanomalehtitaistelun Suomea vastaan ollessa kiivaimmillaan liikkui maassamme levottomuutta herättäviä huhuja Venäjän hallituspiireissä tekeillä olevista suunnitelmista, jotka tarkoittivat Suomen valtion laitosten asteittaista saattamista Venäjän vastaavien laitosten mukaisiksi. Nämä huhut vahvistuivat, kun vuoden 1890 alussa saatiin tietää, että Venäjän hallituksen aloitteesta oli asetettu kolme komiteaa, puheenjohtajana Suomen kenraalikuvernööri, kreivi Heiden, valmistelemaan kysymystä Suomen raha-, tulli- ja postilaitosten yhdenmukaistuttamisesta keisarikunnan vastaavien laitosten kanssa. Jo kesäkuussa samana vuonna annettiin julistuskirja Suomen postilaitoksesta, jonka johto asetettiin Venäjän posti- ja lennätinlaitoksen ylihallituksen alaiseksi. Tämä oli ensimäinen merkitsevämpi lainvastainen puuttuminen Suomen itsehallintoon ja valtiosääntöön, se kun asetti suomalaisen hallinnonalan venäläisten virkamiesten määräysoikeuden alaiseksi. Tätä toimenpidettä oli ilmeisesti joudutettu ennenkuin valtiopäivät kokoontuivat, jotta niiden vastalauseet eivät saisi vaikuttaa kysymyksen ratkaisuun. Maan prokuraattori, von Weissenberg, pani vastalauseensa lainvastaista toimenpidettä vastaan ja erosi, kun vastalausetta ei otettu huomioon. Samalla perustuslaillisen politiikan ensimäinen mies, L. Mechelin, luopui kotimaisen hallituksen jäsenyydestä. Suomen raha- ja tullilaitosta vastaan tehdyt suunnitelmat eivät käytännöllisten vaikeuksien vuoksi johtaneet mihinkään tulokseen, mutta toinen vakava isku Suomen oikeusjärjestykseen tehtiin äskenmainittuna vuonna. Valtiopäivät olivat hyväksyneet uuden Suomen rikoslain ja hallitsija oli sen vahvistanut astuvaksi voimaan vuoden 1891 alusta. Venäjän sanomalehdissä käytiin lain kimppuun, koska sen katsottiin sisältävän määräyksiä, mitkä eivät kaikissa suhteissa olleet yhtäpitäviä Venäjän etujen kanssa. Näistä hyökkäyksistä oli seurauksena, että jo vahvistettu ja siis pätevä laki peruutettiin toistaiseksi, kunnes valtiopäivät ehtisivät sen tarkistaa äskenmainitussa suhteessa. Muutamat tuomarit eivät kuitenkaan katsoneet voivansa ottaa huomioon laitonta peruutusta ja sovelluttivat uutta rikoslakia, jonka johdosta heitä kohtaan ryhdyttiin rankaisutoimenpiteisiin. Tämä oli ensi alku sille laillisuudenpuolustukselle, jota sittemmin nimitettiin passiiviseksi vastarinnaksi.

Kun valtiopäivät vuonna 1891 kokoontuivat, julkilausuivat säätyjen puhemiehet sen huolestumisen, minkä molemmat äskenmainitut lainvastaiset toimenpiteet maassa olivat herättäneet. Keisari vastasi käskykirjeellä, missä hän nimenomaan selitti, ettei hänellä ollut aikomuksena syrjäyttää suuriruhtinaskunnan perustuslakeja. Joskin ne hyvänsuovat sanat, joilla hän tämän lausui, jossakin määrin vaikuttivat rauhoittavasti, paljasti käskykirje muutoin sen, että yhdenmukaisuussuunnitelmat olivat saavuttaneet Venäjän hallituksen ja hallitsijan periaatteellisen hyväksymisen. Siinä nimittäin sanottiin seuraavaa: "Muutamien Suomen asetusten ja yleisten valtakunnanlakien välillä vallitseva yhdenmukaisuuden puute, samoin kuin riittämätön täsmällisyys suuriruhtinaskunnan suhdetta keisarikuntaan koskevassa lainsäädännössä aiheuttaa valitettavasti nurjaa käsitystä niiden toimenpiteiden todellisesta merkityksestä, joihin ryhdytään kaikille Venäjän valtakunnan osille yhteisten tarkoitusperien saavuttamiseksi." Lausuma, jonka keisarin neuvonantajat olivat panneet hänen suuhunsa, oli diplomaattisen varovainen, kauas tähtäävien yhteensulattamisaikeiden verho. Samana vuonna ammuttiin uusi aukko Suomen autonomiaa suojelevaan perustuslakimuuriin. Kesällä 1891 annetulla määräyksellä säädettiin — suorastaan perustuslain vastaisesti — että Pietarissa olevan ministeri-valtiosihteerin viraston ja kenraalikuvernöörinkanslian virkoihin voitaisiin nimittää myöskin venäläisiä virkamiehiä. Saman vuoden joulukuussa määrättiin, että virkoja Suomessa täytettäessä etusija olisi annettava sellaisille hakijoille, jotka osasivat venäjänkieltä, ylennysperuste, mikä oli Suomen laeille ja tarpeille kokonaan outo.

Suomen perustuslakien kodifioiminen oli kauan ollut huomion esineenä ja siitä oli useita eri kertoja neuvoteltu Suomen hallituksessa ja erinäisissä toimikunnissa. Se otettiin venäläiseltä taholta uudelleen esille vuonna 1891 ja erikoinen venäläis-suomalainen sekakomissioni asetettiin kysymystä pohtimaan. Asiankäsittelyissä ilmeni, ettei venäläisellä taholla pyritty sen vähempään kuin Suomen sisäisen itsenäisyyden täydelliseen kumoamiseen. Kenraalikuvernööri Heiden oli antanut tehdä ehdotuksen muka hallitusmuodoksi, jolla oli seuraava kuvaava otsake: "Ohjesääntö Suomen suuriruhtinaskunnan läänien hallintoa varten", jonka mukaan maamme vain muodosti ryhmän Venäjän valtakunnanlainsäädännön alaisia kuvernementteja, joilla oli oleva erityinen hallintonsa, ehdotus, joka sai osakseen komissionin venäläisten jäsenten kannatuksen. Suomen edustajat olivat tehneet vastaehdotuksen, joka perustui siihen autonomiaan, mikä maallamme oli ollut aina siitä saakka kuin se oli ollut Venäjään yhdistetty ja jonka valtakunnan hallitsijat olivat vahvistaneet. Yksimielisyyttä ei saavutettu. Sen jälkeen kuin Suomen senaatti oli antanut asiasta lausuntonsa ja ehdottomasti torjunut venäläisen ehdotuksen, asetettiin uusi komissioni, mutta tulos oli sama. Mielipiteet olivat liian vastakkaiset voidakseen yhtyä. Venäläiset jäsenet olivat ehdottaneet, että Venäjän valtakunnanneuvosto olisi lakiasäätävänä elimenä sellaisissa asioissa, jotka olivat yhteisiä Suomelle ja Venäjälle. Kysymys oli vielä ratkaisematta, kun Aleksanteri III vuonna 1894 kuoli.

Uusi Suomelle vihamielinen venäläis-suomalaisen hallituspolitiikan suunta ilmeni selvästi keisarivainajan hallituskauden lopulla. Hallitsijanvaihdos antoi toiveita valoisammista ajoista. Suomessa uutta, kaksikymmentäkuusi vuotiasta hallitsijaa yleisesti tervehdittiin vilpittömin luottamuksen tuntein. Heti valtaistuimelle noustuaan hän oli antanut Suomen kansalle hallitsijavakuutuksensa, pyhän lupauksensa säilyttää sen valtiosäännön ja lait loukkaamattomina. Maa saattoi taas hengittää keveämmin.

Valtiokaappaus.

Neljä vuotta kului ilman jatkuvia hyökkäyksiä Suomen valtiosäännönmukaista asemaa vastaan. Suomen kansan vanha välitön luottamus hallitsijaan ja usko keisarinsanan pyhyyteen näytti jälleen pääsevän oikeuksiinsa ja hämmensi katseelta todellisuuden. Vehkeilyjä maamme autonomiaa vastaan harjoitettiin kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa ja niiden lähimpänä tarkoituksena oli saada nuori heikko hallitsija mullistavien suunnitelmien puolelle. Keisari oli joutunut suurvenäläisten piirien ja ensi sijassa isänsä onnettoman neuvonantajan, Pobedonostsevin, vaikutusvallan alaiseksi ja taipui lopulta heidän hankkeisiinsa. Vuonna 1898 suunnitelma oli kypsä toimeenpantavaksi. Keisarin oma henkilökohtainen kanta kävi ilmi m.m. niistä reunamuistutuksista, joilla hän mainittuna vuonna varusti erään senaatin alistuksen. Sanat "Suomen autonomia" varusti hän kysymysmerkillä ja muutaman viittauksen kohdalle Suomen vanhoihin, hänen itsensä samoin kuin hänen edeltäjiensä vahvistamiin perustuslakeihin merkitsi hän: "olisi jo aika suomalaisten alkaa unhottaa sellaiset vanhentuneet lait."

Lähtökohdaksi hyökkäyksille Suomen autonomiaa vastaan otettiin tällä kertaa sotilaskysymys, joka tähän näytti soveliaimmalta ja kiitollisimmalta. Suomen asevelvollisuuslaki vuodelta 1878 oli osoittautunut kaikin puolin tyydyttäväksi, mutta sen erikoisaseman vuoksi, minkä se soi Suomen sotaväelle, oli se venäläistyttämispolitiikan kannattajien silmätikkuna. Valtakunnan sotalaitoksen yhdenmukaisuuden vaatimuksia voitiin lisäksi tukea muilla kuin puhtaasti poliittisilla syillä. Venäläis-suomalaiset sekakomiteat olivat turhaan käsitelleet Suomen sotalaitoksen järjestelykysymystä. Venäjän taholta oli vaadittu Venäjän sotilaslainsäädännön ulottamista Suomeen, mitä suomalaiset komiteanjäsenet jyrkästi olivat vastustaneet. Uusi sotaministeri Kuropatkin, Suomen autonomian jyrkkä vastustaja, oli tämän johdosta salassa antanut laatia ehdotuksen, joka oli sopusoinnussa Venäjän natsionalistien vaatimusten kanssa ja tarkoitti Suomen erikoisen sotalaitoksen lakkauttamista. Heinäkuussa 1898 keisari odottamatta kutsui koolle ylimääräiset valtiopäivät tammikuun 19 p:ksi 1899 käsittelemään kysymystä Suomen sotaväen yhdenmukaistuttamisesta Venäjän sotalaitoksen kanssa.

Valtiopäiväkutsun aikaansaama levottomuus yhä yltyi, kun pian senjälkeen maan kenraalikuvernööriksi nimitettiin kenraali N. Bobrikov. Nimitys ei tapahtunut lainmukaisesti Suomen ministerivaltiosihteerin, vaan Venäjän sotaministerin esityksestä, tämäkin levottomuutta herättävä enne. Entisestä toiminnastaan Bobrikov oli tunnettu innokkaaksi venäläistyttämispolitiikan puoltajaksi ja sen lisäksi häikäilemättömäksi ja voimakkaaksi henkilöksi, valmiiksi mihin väkivallantoimiin tahansa. Hänestä oli — se oivallettiin — tuleva niiden Suomea vastaan tähdättyjen suunnitelmien toteuttaja, joiden määränä oli maan venäläistyttäminen, ja sen autonomian tuhoaminen. Hän oli havaittu sopivaksi olemaan "Suomen pyövelinä", ja hän oli tähän tehtävään suostunut. Astuessaan virkaansa uusi kenraalikuvernööri piti lokakuun 12 p:nä 1898 maan hallinnon ylimmille edustajille puheen, missä hän kosketteli niitä perusteita, joita hän aikoi sovelluttaa korkeassa hallintovirassaan, lausuen tällöin m.m.:

"Hallitsijamme tuntee Suomen kansan uskollisuuden, mutta H. Majesteettinsa tietää myös, että maassa valitettavasti on levinnyt väärä tulkinta niistä perusteista, joihin Suomen asema keisarikuntaan nähden nojaa. Tällaisten tulkintojen vahingollisen vaikutuksen alaisina monet suomenmaalaiset eivät ole osoittaneet tarpeellista myötämieltä niitä toimenpiteitä kohtaan, joihin on ryhdytty niiden siteiden lujittamiseksi, mitkä yhdistävät maan muihin Venäjän vallan osiin. — — — Venäjän silmänkantamattomalla alueella on kaikille, jotka ovat tsaarin mahtavan valtikan alaisia, olemassa vain yksi alamaisuudensuhde ja sama rakkaus isänmaahan." Se käsitys, että Suomi oli erikoinen valtiollinen alue valtakunnassa, oli siis harhaluulo, joka oli pois juuritettava, ja Suomen kansa oli pakolla opetettava rakastamaan suurta yhteistä isänmaata, Venäjää. Omaa isänmaata ei Suomen kansa saisi omistaa eikä rakastaa. Puheessa tuotiin myös kaunistelematta ilmi Venäjällä kyhätty valheolettamus, että täällä olivat vastakkain vakaa ja Venäjälle uskollinen Suomen kansa, jossa ei vallinnut vastustuksenhenkeä venäläistyttämistä vastaan, ja yksityiset ilkeämieliset separatistit, jotka villitsivät kansaa, valheolettamus, jota tahallisesti käytettiin väkivaltapyrkimysten verhona.