Senaatti oli sotilasasiaesityksestä antamassaan lausunnossa ehdottanut siitä poistettavaksi ne määräykset, jotka törkeästi loukkasivat Suomen oikeutta ja erikoisasemaa. Tähän ei korkeimmassa paikassa kuitenkaan pantu mitään huomiota. Ehdotuksessa vältettiin sanoja "Suomi" ja "isänmaa" ja niiden sijasta käytettiin kaikenlaisia muita sanontatapoja kuten "suomalaiset läänit" j.n.e. Ehdotuksen 18 §:ssä sanottiin: "Keisarillisen valtaistuimen ja Venäjän valtakunnan puolustus on Venäjän jokaisen alamaisen pyhä velvollisuus, ja näin ollen on suomalaisten läänien, samoin kuin Venäjän muiden kuvernementtien miespuolinen väestö säätyyn katsomatta asevelvollinen." Tämän ehdotuksen mukaan oli suomalaiset joukot kokonaan alistettava Venäjän sotilasviranomaisten alaisiksi, palvelusaika oli oleva sama kuin Venäjällä, suomalaisia asevelvollisia voitaisiin komentaa venäläisiin joukkoihin ja päinvastoin venäläisiä suomalaisiin. Upseereiksi suomalaisiin joukkoihin voitaisiin määrätä myöskin venäläisiä ja suomalaisia joukkoja oli lupa sijoittaa maan ulkopuolelle rauhanaikanakin. Kuten jo näistä esimerkeistä näkyy, oli ehdotuksen tarkoitus saada poistetuksi kaikki ero suomalaisen ja venäläisen asevelvollisen väliltä sekä lakkautetuksi koko sotaväen olemassaolo suomalaisena laitoksena. Tämä lausuttiinkin julki riittävän selvästi valtiopäiväin avajaisissa luetussa valtaistuinpuheessa. Siinä sanottiin: "erottamattomasti keisarikuntaan yhdistettynä ja sen turvassa ja suojassa ollen ei Suomelle ole tarpeen Venäjän armeijasta erillään oleva sotaväki." Maan erikoisten paikallisten olojen vuoksi oli ehdotus kuitenkin annettava valtiopäiville valmistelevasti harkittavaksi. Valtiopäivät eivät siis saisi asiasta päättää, s.o. hyväksyä tai hyljätä esitystä, vaan niiden oli ainoastaan annettava lausunto. Vastauspuheissaan säätyjen puhemiehet eivät laiminlyöneet tuoda esiin sitä levottomuutta, mihin ehdotuksen, niin hyvin sisällyksensä kuin muotonsa puolesta, täytyi antaa aihetta. Valtiopäivät ryhtyivät kuitenkin esitystä käsittelemään lainmukaisessa järjestyksessä.

Senaatin yksimielinen torjuva kanta, koko maan suhtautuminen sotilasasiaehdotukseen ja vihdoin se tapa, millä valtiopäivät olivat ryhtyneet ehdotuksen käsittelyyn, antoivat asianomaisille Venäjällä selvän käsityksen siitä, ettei päämaalia voitu saavuttaa pelkästään tätä "parlamentaarista" tietä. Tehokkaampaa keinoa oli käytettävä ja niin valmisteltiin kaikessa hiljaisuudessa se valtiokaappausteko, joka on tunnettu helmikuunjulistuskirjan nimellä ja jonka keisari allekirjoitti 15 p. helmikuuta 1899. Sillä ei ollut kumouksellisen asiakirjan ulkonaista leimaa, vaan sen tarkoituksena oli muka, kuten sanat kuuluivat, vain "voimassa olevien asetuksien täydentämiseksi" noudatettavaksi säätää vankka ja järkähtämätön järjestys yleisten valtakunnanlakien valmistamista ja antamista varten. Julistuskirjaan liittyivät sitä varten vahvistetut perussäännökset. Näiden mukaisesti olisivat niin hyvin keisarikunnalle ja Suomelle yhteiset "valtakunnanlait" kuin myös ne yksinomaan suomalaiset lait, jotka koskevat valtakunnanetuja, riistettävä Suomen lakiasäätävien laitosten ratkaisu- ja päätösvallan alta. Venäläisten viranomaisten tuli olla aloitteen tekijöinä ja ehdotusten harkitsijoina ja lopullisen ratkaisun säätäisi hallitsija. Säädyillä olisi vain oikeus antaa lausuntonsa sellaisista lakiehdotuksista. Hallitsijalla olisi oikeus määrätä, mitkä asiat kuuluisivat uuden lainsäädäntöjärjestelmän piiriin. Se venäläinen kiila, joka näin oli lyötävä Suomen itsehallintoon, oli liian karkeatekoinen ja syvälle tunkeva, jotta Suomen valtiosääntö olisi sitä kestänyt menemättä pian kokonaan pirstaleiksi, samalla kuin Venäjän valtiovalta olisi saanut ratkaisuvallan Suomen omissa asioissa.

Julistuskirja tuli täydellisenä yllätyksenä niin hyvin Suomen hallitukselle kuin kansalle. Sen sisällys ja tarkoitusperä oli selvä jokaiselle ajattelevalle kansalaiselle. Ensimäinen julistuskirjan herättämien mieliharmin ja suuttumuksen tunteiden vaistomainen ilmaus oli vaatimus, että senaatin oli kieltäydyttävä noudattamasta käskyä sen ja siihen liittyvien perussäännösten julkaisemisesta, siten alusta alkaen osoittaakseen ne laittomiksi ja mahdottomiksi hyväksyä Suomessa noudatettaviksi. Mutta senaatin keskuudessa oli eri mieliä olemassa tällaisen kieltäytymisen mahdollisuudesta ja soveliaisuudesta. Äänet hallituksen istunnossa lankesivat tasan ja julistuskirja julkaistiin 18 p:nä helmikuuta. Sitä päivää muistettiin kauan Suomen "pimeänä päivänä". Tämä erimielisyys hallituksen keskuudessa oli sen poliittisen hajaannuksen ensi ilmaus, joka sitten pysyi koko perustuslakitaistelun ajan. Senaatissa ilmennyt mielipiteiden eroavaisuus koski olennaisesti menettelytapaa; itse asiaan nähden, s.o. julistuskirjan ja säädösten laittomuudesta ja vallankumouksellisesta luonteesta, olivat kaikki samaa mieltä. Senaatti tekikin heti julkaisemisen jälkeen keisarille alamaisen esityksen, missä kysymyksessä olevan valtioteon oikeudenvastaisuus selvin sanoin tuotiin julki, mutta tämä esitys ei saanut mitään aikaan. Myöskin valtiopäivät panivat vastalauseensa, mutta sitä valtiopäivien puhemiesten muodostamaa lähetystöä, jonka oli esitettävä tämä vastalause hallitsijalle, ei otettu vastaan. Tahdottiin täten osoittaa, että Suomella oli edessään lopullisesti päätetty teko, jonka peruuttaminen ei voinut tulla kysymykseen. Ja kenraalikuvernööri oli valheellisesti antanut tiedoittaa, että "kaikki järkevät ihmiset Suomessa olivat julistuskirjaan tyytyväiset."

Mutta vielä ei ollut kokonaan sammunut usko siihen, että hallitsija oli halukas kuuntelemaan Suomen kansan ääntä ja voisi suostua tyydyttämään sen oikeudenmukaiset vaatimukset. Kansa tahtoi itse turvautua keinoon "käydä kuninkaissa". Kansalaisadressi laadittiin ja allekirjoituksia koottiin kaikkialta maasta, myös kaukaisimmista ja pohjoisimmista seuduista. Yksimielisesti ja isänmaallista intoa hehkuen kansa kokoontui esittämään huolensa sen itsehallintoa ja kansallista olemassaoloa uhkaavan vaaran edessä. Kahdessa viikossa oli tämän n.k. "suuren adressin" alla viidensadankahdenkymmenenviidentuhannen täysikasvuisen Suomen miehen ja naisen omakätinen allekirjoitus maan väkiluvun ollessa alle kolmen miljoonan. Ja tämä tulos saavutettiin vuodenaikana, jolloin liikennesuhteet harvaan asutussa maassa olivat hankalimmillaan. Selvempää kansan ajatusten ja tunteiden ilmausta ei voitu vaatia.

Adressi loppui sanoihin: "— Emme voi sydämistämme karkoittaa luottamusta Keisarin sanan järkähtämättömyyteen. Mehän tiedämme kaikki, että meidän armollinen hallitsijamme on koko ihmiskunnalle julistanut, että vallan tulee kunnioittaa oikeutta. Ja pienen kansan oikeus on yhtä pyhä kuin suuremman, sen isänmaanrakkaus on Kaikkivaltiaan Jumalan edessä velvollisuus, josta se ei koskaan saa luopua."

Edustajia kaikista maan kunnista, luvultaan viisisataa, kokoontui maaliskuun 13 p:nä Helsinkiin, missä suoritettiin kunnianosoitus keisari Aleksanteri II:n patsaan luona suurella senaatintorilla. Useihin tuhansiin nouseva kansanjoukko veisasi siellä Lutherin virren "Jumala ompi linnamme". Lähetystö matkusti maaliskuun 15 p:nä Pietariin päästäkseen hallitsijan puheille ja ojentaakseen hänelle adressin. Mutta sitä ei otettu vastaan. Keisari antoi vastata Suomen ministerivaltiosihteerin välityksellä: "Ilmoittakaa viidensadanmiehenlähetystölle, etten tietenkään ota heitä vastaan, vaikka en kuitenkaan ole heille vihoissani." "Palatkoot he rauhassa", kuuluivat loppusanat hallitsijan tervehdyksessä. Nuo viisisataa eivät olleet poliitikkoja, vaan kaikkien yhteiskuntaluokkien edustajia, suurimmalta osalta talonpoikia. Ne edustivat parasta, terveintä Suomen kansan ydintä. Keisarin kieltäytyminen ottamasta vastaan heitä, kuulemasta kansanääntä, ja tylysti torjuvan vastauksen muoto haihdutti unelmat ja tuntui loukkaukselta. Siinä puheessa, jossa, lähetystön kuultua keisarillisen vastauksen, puheenjohtaja, konsuli E. Wolff, ministerivaltiosihteerille tulkitsi sen tunteet, lausuttiin: "Me aiomme noudattaa H. Majesteettinsa käskyä palata rauhassa koteihimme, mutta me palaamme toisina kuin tulimme." Kansan kunnioitus hallitsijaa kohtaan oli järkytetty, eikä se palannut enään koskaan vanhassa, avoimen luottamuksellisessa muodossa. Vuonna 1899 tapahtui käänne Suomen kansan alamaisissa tunteissa. Lojaalisuuden järkkyminen valmisti maaperän todella separatistiselle ajatustavalle laajoissa piireissä meidän maassamme. Samana vuonna oli vesi maan suurimmissa sisävesistöissä tavattoman korkealla. Se jätti rantakallioihin selvän kauan näkyvän viirun. Tämä rantaviiva sai kansan suussa "valarikonviivan" nimityksen.

Valtiopäivät olivat kevään kuluessa loppuunsuorittaneet sotilaskysymyksen käsittelyn ja hyljänneet venäläisten ehdotuksen, mutta samalla ilmoittaneet olevansa valmiit lisäämään Suomen sotaväen lukumäärää voimassaolevan asevelvollisuuslain puitteissa. Vastauksessaan säädyt esittivät seikkaperäisen selvityksen Suomea koskevan lainsäädännön oikeusperusteista ja torjuivat näiden kanssa ristiriidassa olevan käsityksen, joka ilmeni helmikuun julistuskirjassa. Vastaus päättyi seuraaviin suorapuheisiin ponsiin:

"että Suomen valtiosäännön mukaan voidaan säätää lakia Suomen kansan noudatettavaksi ainoastaan maamme perustuslakien säätämässä järjestyksessä, joka edellyttää niin hyvin että hallitsijalle ovat siinä avullisina kotimaiset viranomaiset, kuin myöskin että laki semmoisista asioista, jotka eivät ole luettavia niin sanottuihin järjestys- ja talousasioihin, syntyy valtiosäätyjen tieten ja suostumuksella;

"että sitävastoin mainittua armollista julistuskirjaa seuraavissa perussäännöksissä määrätty järjestys semmoisten lakien säätämiselle, jotka ovat aiotut olemaan voimassa myöskin Suomessa, on ristiriidassa Suomen perustuslakien ja sen valtiosäännön kanssa, joka maallamme niiden mukaan on;

"että sanotulla julistuskirjalla ja siihen kuuluvilla perussäännöksillä, jotka ovat syntyneet ilman Suomen valtiosäätyjen suostumusta ja myönnytystä sekä muutenkin muussa kuin maamme perustuslakien määräämässä järjestyksessä, ei sentähden voi Suomessa olla lain pyhyyttä;