"että erittäinkin Suomen asukkaiden asevelvollisuutta koskevan lain antaminen valtakunnan-lakina tahi muuten sen vahvistaminen keisarin ja suuriruhtinaan hyväksymisellä ilman valtiosäätyjen suostumusta ei niinmuodoin voi tapahtua loukkaamatta maamme valtiosääntöä;
"että nyt voimassa olevaa asevelvollisuuslakia, joka on syntynyt maamme valtiosäännön määräämässä järjestyksessä, ei voida muuttaa eikä kumota muulla tavoin kuin keisarin ja suuriruhtinaan sekä valtiosäätyjen yhtäpitävällä päätöksellä; ja
"että jos T.K. Majesteettinne katsoisi erityisen järjestyksen, jossa keisarikunnalle ja Suomelle yhteiset lait olisivat säädettävät, tarpeen vaatimaksi, valtiosäädyt odottavat, että T.K. Majesteettinne suvaitsisi perustuslainmukaisen käsittelyn noudattamiseksi jättää valtiosäädyille armollisen esityksen, joka sisältäisi ehdotuksen semmoiseksi maamme perustuslakien muutokseksi, joka on siihen tarkoitukseen tarpeellinen; ja vihdoin
"että valtiosäädyt katsovat korkeimpaan maailmanjärjestykseen perustuvaksi velvollisuudekseen pitää kiinni siitä laista ja oikeudesta, joka vuonna 1809 on juhlallisesti vakuutettu Suomen kansalle järkyttämättömästi säilytettäväksi."
Selvän ja arvokkaan lausunnon säädyt näin olivat yksimielisesti antaneet niistä valtioteoista, jotka tarkoittivat Suomen valtiosäännön kumoamista. Tähän lausuntoon yhtyi kaikin kohdin Suomen senaatti. Mutta mitään muuta seurausta, kuin että sotilaskysymys joksikin aikaa jäi lepäämään, ei tällä kansanedustuksen esiintymisellä ollut. Venäjän hallituksen puolelta aloitetun politiikan muutos näytti aivan mahdottomalta. Valtiokaappaus oli vietävä perille, vaikkei se Suomessa saanut kannatusta miltään taholta.
Myöskin ulkomailla hyökkäykset Suomen valtiosääntöä vastaan ja aikomus lakkauttaa sen autonomia olivat herättäneet huomiota, ensi sijassa oikeusoppineiden piireissä, ja antaneet aihetta sanomalehtikirjoituksiin ja lentokirjasten julkaisemiseen, joissa Suomen kysymystä historiallisesti ja oikeudellisesti valaistiin. Suomen taholta oli ulkomailla pantu käyntiin tähän suuntaan käypä valistustyö. Säätyjen yllämainittu vastaus keisarille oli käännetty saksan, ranskan ja englannin kielille ja tehty ulkomailla tunnetuksi. Voimakkaan ulkomaisen mielipiteen ilmaus Suomen hyväksi oli n.s. eurooppalainen adressi, jonka oli allekirjoittanut tuhatkunta huomattua miestä Euroopan kaikista sivistysmaista. Lähetystön, johon kuului eteviä tieteen edustajia eri maista ja joka kesällä 1899 saapui Pietariin, oli määrä ojentaa se keisari Nikolaille. Mutta ei sitäkään keisari ottanut vastaan, mikä diplomaattinen epäkohteliaisuus herätti oikeutettua suuttumusta. Euroopalla ei muka saanut olla mitään puheenvaltaa "Venäjän sisäisessä" asiassa, sillä sellaisena tahdottiin pitää venäläis-suomalaista ristiriitaa ja Suomen sisäisen itsenäisyyden tuhoamista.
Perustuslakitaistelu. Passiivinen vastarinta.
Helmikuunjulistuskirja ja Suomen kansan tulokseton vetoaminen hallitsijaan oli lähtökohtana sille Suomessa virinneelle liikkeelle, joka seuraavina vuosina ilmeni yhteiskunnan taholta järjestettynä vastustuksena sitä Venäjän hallituksen suunnitelmallista pyrkimystä vastaan, joka tarkoitti maamme valtiomuodon purkamista ja sen sisäisen autonomian tuhoamista sekä sen muuttamista venäläiseksi maakunnaksi. Tämä perustuslakitaistelu noudatti tosin osittain aikaisempaa todistelutapaa, "paperitaistelun", painetun sanan ja viranomaisten kirjallisten esitysten tietä, mutta otti vähitellen sen ohella yhä enemmän käytäntöön toisiakin puolustuksen ja vastustuksen muotoja.
Syksyllä 1899 nimitettiin Suomen ministeri-valtiosihteeriksi venäläinen mies, tunnettu toimelias ja taitava vallitsevan hallitussuunnan kannattaja, salaneuvos W. von Plehwe, mikä oli rikos sitä perustuslain säädöstä vastaan, että suomalaista virkaa saa hoitaa vain Suomen mies. Suurin piirtein katsoen vallitsi kuitenkin helmikuunjulistuskirjaa lähinnä seuranneena vuonna jonkunlainen tyven Suomea vastaan aletussa politiikassa. Valtiopäivien päättäväinen esiintyminen sotilaskysymyksessä oli todennäköisesti venäläisissä hallituspiireissä herättänyt jonkunlaista epävarmuutta venäläistyttämissuunnitelmien toteuttamismenetelmiin nähden sekä vaatinut olemaan varovainen. Ilma oli kuitenkin raskas ja asianomaiset eivät olleet toimettomia. Pietarissa valmisteltiin hiljaisuudessa uusia iskuja. Kenraalikuvernööri käytti hyväkseen sensuurivaltaansa sanomalehdistöä vastaan ja ensimäiset epämieluisten sanomalehtien lakkautukset toimeenpantiin. Lauma kuljeskelevia rajantakaisia kaupustelijoita lähetettiin pitkin maata alemmassa tilattomassa väestössä valmistamaan maaperää venäläistyttämiselle kaikenlaisilla maanjaon ja näille yhteiskuntaluokille koittavien parempien aikojen uskotteluilla. Nämä lähetit toimivat samalla Venäjän valtiollisen santarmilaitoksen asiamiehinä, joka vastoin lakia, sai valtuuden toimia Suomessa.
Valtiopäivien kokoontuessa vuoden 1900 alussa säädyt lausuivat julki maassa vallitsevan mielialan hallitsijalle osoitetussa anomuksessa, jossa pyydettiin niiden "maan hallinnossa vallitsevien epäsuuntien poistamista", jotka meillä olivat saaneet jalansijaa. Anomus oli arvostelu Suomen kenraalikuvernöörin toiminnasta ja samalla kertaa syytös häntä vastaan, joskin maltillisessa muodossa. "Suomen kansa", sanottiin anomuksessa, "ei pyydä mitään uusia etuja ja erioikeuksia. Mutta se ei voi luopua siitä vaatimuksesta, että maan hallituksen ja hallinnon johtamisessa on noudatettava periaatteita, jotka pitävät yhtä sen kanssa, mitä voimassa oleva oikeusjärjestys ja maan paras vaativat." Säädyt anoivat, että H. Majesteettinsa "suvaitsisi ryhtyä toimenpiteisiin, jotka olisivat omiansa poistamaan mainitut Suomen hallinnon johtamisessa ilmenevät epäsuunnat sekä saattamaan tämän hallinnon maan lakien ja yhteiskuntajärjestyksen kanssa yhtäpitäväksi." Vastaus oli tyly ja epäävä. Hänen Majesteettinsa selitti valtiopäivien menneen yli toimivaltansa ja kenraalikuvernööri sai tunnustuksen toimenpiteistään, jotka "oli havaittu oikeiksi ja vastaavan kaikkein armollisimmin annettuja ohjeita."