Valtiopäivät oli tuskin lopetettu, ennenkuin venäläistyttämispolitiikka ilmeni uusissa perustuslain rikkomuksissa. Kesäkuun 20 p:nä 1900 annettiin julistuskirja venäjänkielen käytäntöönottamisesta eräissä Suomen virastoissa. Suomen ministerivaltiosihteerinviraston ja passitoimiston Pietarissa sekä kenraalikuvernöörin kanslian tuli 1 p:stä lokakuuta käyttää yksinomaan venäjänkieltä ja samoin tuli senaatin alistusten hallitsijalle ja kirjeenvaihdon kenraalikuvernöörin kanssa tapahtua tällä kielellä. Vuotta myöhemmin tulisi asioiden käsittelyn senaatissa (talousosastossa) niin hyvin suullisesti kuin kirjallisesti käydä venäjäksi. Yksityinen asianomistaja voi erityisestä anomuksesta saada päätökset kotimaisilla kielillä. Vuonna 1905 tulisi myöskin keskusvirastojen jo suorittaa kirjeenvaihtonsa ylempien virastojen kanssa venäjänkielellä. Maan omat kielet, suomi ja ruotsi, olivat siis viranomaisten virallisina kielinä vähitellen tungettava syrjään ja korvattava valtakunnankielellä, venäjällä, jota ani harvat henkilöt Suomessa osasivat. Maan lähes kolmesta miljoonasta asukkaasta oli vain 8,000:lla venäjä äidinkielenä. Kenraalikuvernööriä kehotettiin julistuskirjassa ryhtymään toimenpiteisiin virastojen virkamieshenkilökunnan saattamiseksi "sellaiseen kuntoon, mikä on tarpeellinen venäjänkielen menestykselliseksi käytäntöönottamiseksi sanottujen virastojen asiankäsittelyssä ja kirjeenvaihdossa". Oli ilmeistä, mihin mahdottomiin seurauksiin maan sisäisen hallinnon alalla aiottu virastojen venäläistyttäminen oli johtava.
Samaan aikaan oli ilmestynyt kaksi muuta lainvastaista asetusta. Toisen nojalla oli tavanomainen, joskaan ei suorastaan laissa säädetty niin kuitenkin sen edellyttämä kokoontumisvapaus lakkautettava. Ei mitään julkisia kokouksia saisi pitää hankkimatta ennakolta lupaa kenraalikuvernööriltä tai siltä, kenelle hän oli luvanmyöntämisoikeuden antanut, Tämä oikeus antoi kenraalikuvernöörille aseen, jolla hän voisi estää kaikki neuvottelut ja tukahduttaa sellaiset yhteiskunnan puolelta tulevat lausunnot jotka olivat hänelle itselleen ja järjestelmälle epämieluisat. Toinen asetus, joka oli merkitykseltään vähäpätöisempi, mutta joka oli vastoin voimassaolevaa elinkeinolakia, tarkoitti mahdollisuuden avaamista jo mainituille venäläisille kulkukauppiaille yllyttäjinä ja urkkijoina vapaasti liikkua maassa.
Nyt tuskin enää voitiin suomalaisella taholla erehtyä venäläisen politiikan tarkoitusperistä. Suomi oli askel askeleelta tehtävä venäläiseksi maakunnaksi. Oliko Suomen yhteiskunta, tämä varmuus silmiensä edessä, antautuva vastarinnan vai myöntyväisyyden politiikan tielle? Tämä oli johonkin määrin eetillinen, mutta vielä enemmän poliittis-taktillinen isänmaallinen kysymys. Oliko yhteiskunta vastarinnatta — joskin vastalausein — taipuva väkivallan edessä vai, osaksi itsesäilytysvaistosta, osaksi selvästi tietoisena siitä, mistä todella oli kysymys, käyttävä kaikki voimansa ja keinonsa vaikeuttaakseen niiden toimenpiteiden toteuttamista, jotka tarkoittivat maan valtiollista ja kansallista tuhoamista? Se kysymys ei ollut uusi, mutta se tuli tällä ajankohdalla polttavaksi. Aktiiviseen vastarintaan puuttui silloin sekä ulkonaisia että sisäisiä edellytyksiä. Pienen ja melkein aseettoman kansan aseellinen vastarinta mahtavaa, hyvin varustettua naapuria vastaan olisi nopeasti tukahdutettu veriin, voitetun saavuttamatta mitään etua. Ainoa seikka, joka olisi saattanut olla aktiivisen menettelyn oikeutuksena, epätoivon tunne, ei vielä ollut olemassa. Paljoa suurempia mahdollisuuksia puolustuksen epäkansallistuttamisen estämiseksi tai hidastuttamiseksi näytti n.s. passiivinen vastarinta tarjoavan, se passiivisen jarrutuksen muoto, joka käytti laillisia, siveellisesti moitteettomia keinoja, kuten kiinnipysymistä voimassaolevassa laissa ja järjestyksessä sekä yksityisten kansalaisten kieltäytymistä myötävaikuttamasta laittomuuden edistämiseen ja noudattamasta laittomia käskyjä. Tähän muotoon pukeutuva vastustus ei ainoastaan ollut eetillisesti oikeutettu, se oli monelle eetillinen velvollisuus ja oli joka tapauksessa omansa siveellisesti vahvistamaan yksityistä ja kansaa, mutta samalla se näytti menettelytavan kannalta olevan tehokkain puolustuskeino. Jos yhteiskunta yksimielisesti, jokaista yksilöä myöten, olisi toiminut sopusoinnussa tämän näkökohdan kanssa, olisivat itse asiassa Suomea vastaan tähdätyt suunnitelmat ainakin aluksi osoittautuneet tehottomiksi. Mutta niin yksimielistä vastarintaa ei ollut odotettavissa. Oli niitä, jotka eivät uskoneet tämän puolustuskeinon tehokkuuteen, mutta sen sijaan edellyttivät, että pakollisella ja näennäisellä myöntyväisyydellä voitiin lieventää toimenpiteitä tai voittaa aikaa, kunnes toiset valtiolliset tuulet alkaisivat puhaltaa. Oli tietenkin myös niitä, jotka liian paljon ajattelivat omia etujaan, liiaksi tuijottivat puolue- ja luokkanäkökohtiin voidakseen selvästi nähdä kokonaisuutta, ja oli lopuksi yksityisiä onnenonkijoita — joskin verraten harvoja —, halukkaita tarjoamaan palveluksiaan isänmaalle vihamielisten toimenpiteiden toteuttamiseen.
Kotimainen hallitus, senaatti, tietenkin sai ottaa vastaan ensi iskut. Sen kieltäytyminen julkaisemasta laittomia asetuksia Suomen kansan noudatettaviksi olisi ollut passiivisen vastarinnan sovelias alku ja antanut muille virkakunnille ja koko yhteiskunnalle lujemman aseman perustuslakitaistelussa sekä osaltansa edistänyt mahdollisimman yksimielisen puolustuksen aikaansaantia. Helmikuunjulistuskirjaan nähden ei, kuten jo on mainittu, tällaista kieltäytymistä tapahtunut, eikä kielimanifestin ja äskenmainittujen laittomien asetusten käsittelyssä myöskään saavutettu siihen tarpeellista senaatin enemmistöä. Seurauksena tästä oli, että huomattava määrä senaattoreista luopui hallituksesta ja korvattiin henkilöillä, jotka olivat myöntyvämmät venäläisten suunnitelmien toteuttamisessa. Tämä tietenkin vähensi kotimaisen hallituksen isänmaallista luonnetta sekä alensi sen arvovaltaa ja luottamusta yhteiskunnan silmissä. Kenraalikuvernööri sai nyt vapaammat kädet venäläistyttämistoimenpiteitä toteuttaakseen.
Tähän hallituksen kantaan olivat muutamat suomalaiskansallisen puolueen ensi rivin miehistä, ennen muita puolueen entinen johtaja, senaattori Y.S. Yrjö-Koskinen, osaltaan vaikuttaneet, ei siksi, että he mitenkään olisivat hyväksyneet venäläistyttämissuunnitelmia ja laittomuustoimenpiteitä, vaan siksi että he taipuivat sen edessä, minkä he katsoivat poliittiseksi — joskin vastenmieliseksi — välttämättömyydeksi, ja koska heistä maan suomenkielisen väestön kansallinen lujittuminen ja sen erikoisten etujen valvominen oli kansakunnalle tärkeämpi kuin autonomisen yhteiskuntarakenteen loukkaamattomuus. Tällaisella pakollisella myöntyväisyydellä tämän valtiollisen suunnan miehet luulivat isänmaalle olevan enemmän voitettavissa kuin vihollista yllyttävällä ja ärsyttävällä vastarinnalla, joka kiihottaisi tätä kulkemaan yhä etemmäs väkivallan tiellä. Tahdottiin erikoisesti pitää hallitsijalle avoinna mahdollisuus "arvokkuutensa säilyttämällä" oikaista venäläispolitiikan erehdykset. Siltaa hallitsijan ja Suomen kansan väliltä ei kokonaan saisi hävittää. Tämä moniaiden johtavien henkilöiden kanta, joiden suomalaisisänmaallisia tarkoituksia ja pyrkimyksiä ei voinut epäillä, — esitettynä m.m. Danielsonin kirjasessa "Mihin suuntaan?" — johti siihen, että myöskin osa suomalaista puoluetta, joskin aluksi epäröiden, alkoi kannattaa hallituksen politiikkaa. Siten syntyi yhteiskunnan keskuudessa hallituspuolue, muodostuen pääasiallisesti n.s. vanhasta suomalaisesta puolueesta, mutta saaden lisäaineksia, joita eivät johtaneet ne isänmaalliset vaikuttimet, mitkä alkuaan olivat olleet määräävinä. Myöntyväisyyspolitiikassa piili aivan luonnostaan houkutteleva vaara heikoille ja itsekkäille luonteille. Se yhteiskunnassa tapahtunut hajaannus, joka syntyi tämän alkuaan poliittis-taktillisen mielteneroavaisuuden johdosta, tuli jyrkemmin ilmi sen jälkeen kuin Yrjö-Koskinen loppusyksystä 1900 oli julkaissut "avoimen kirjeen ystävilleen", jossa hän kehotti puolueensa jäseniä parempia aikoja odotellessa mieluummin taipumaan ylivoiman edessä kuin yhä enemmän vain ärsyttämään sitä, sekä katkaisemaan kaiken yhteyden ruotsalaiseen puolueeseen ja jatkamaan työtä suomenkielen ja erikoisesti suomalaisen kansallistunnon kohottamiseksi. Näin yhtenäinen rintama lopullisesti murtui. Tätä hallitus- eli myöntyväisyyspuoluetta — myöhemmin myös "suomettarelaiseksi" nimitettyä —. vastassa olivat n.s. perustuslailliset ryhmät, käsittäen ruotsalaisen ja nuorsuomalaisen puolueen, johon viimemainittuun osa vanhasta suomalaisesta puolueesta, myöskin useita sen huomatuimpia jäseniä siirtyi. Kansan suureen enemmistöön nojautuen nämä kansalaisryhmät ryhtyivät johtamaan passiivista vastarintaa perustuslaillisella pohjalla. Sosialidemokraattisella puolueella ei vielä tähän aikaan ollut sanottavaa poliittista merkitystä, mutta järjestynyt työväki oli yleensä venäläisten vaatimuksiin nähden vastustuskannan puolella ja oli osaksi yhteistoiminnassa perustuslaillisten puolueiden kanssa. Perustuslaillisten ryhmien yhteistoiminnan järjestäytyminen mainittua vastarintaa varten tapahtui syksyllä 1900 ja niiden toiminta sai pian sen jälkeen kiinteämmät muodot. Käytännöllisten asiain johdon otti vuonna 1901 haltuunsa kansalaiskomitea, tavallisesti tunnettu "kagaalin" nimellä. Perustuslaillisten puolueiden yhteinen toiminta, joka oli haarautunut yli koko maan, ei tarkoittanut yksinomaan itse vastustuksen järjestämistä, vaan sen tehtävänä oli myös kirjasten ja esitelmien avulla levittää yleisöön oikeaa käsitystä venäläisten vaatimusten ja laittomuuksien sisällyksestä ja tästä johtuvista kansalaisvelvollisuuksista sekä tehdä selkoa vastarinnan keinoista ja tarkoitusperistä. Samalla koetettiin sisällykseltään oikeusopillisissa ja poliittisissa kirjasissa niin hyvin Venäjällä kuin ulkomailla levittää oikeata tietoa Suomesta ja Suomen kysymyksestä, lähinnä niiden tarkoituksellisesti kierojen esitysten oikaisemiseksi, joita Venäjän hallituksen toimesta julkaistiin Venäjän ja ulkomaiden sanomalehdissä yleisen mielipiteen harhaan johtamiseksi. Oli luonnollista että koko tämän toiminnan täytyi tapahtua salassa, kun taas itse vastarinta, sellaisena kuin se ilmeni yksityisten esiintymisessä ja toiminnassa, oli avointa.
Yleisen mielipiteen puhetorvi, sanomalehdistö — niin hyvin ruotsin- kuin suomenkielinen — oli tietenkin kenraalikuvernöörin erikoisen epäsuosion ja vainon esineenä. Se sai runsain määrin kokea, että se oli avoimemmin tai peitellymmin esiintynyt laittomuutta ja hävitystyötä vastaan. Vuodesta 1899 sanomalehtien lakkautukset kuuluivat päiväjärjestykseen. Vuosina 1899-1901 lakkautettiin ainaiseksi 23 maan sanomalehdistä, kun taas muutamalta kymmenkunnalta kiellettiin lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi oikeus ilmestyä. Julkisen sanomalehdistön näin mykistyessä poliittisia tapahtumia koskevissa lausunnoissaan ja tiedonannoissaan, tuli sijalle salaisia sanomalehtiä, jotka enimmäkseen painettiin Ruotsissa ja salaa kuljetettiin Suomeen. Niistä oli "Vapaita sanoja" ensi sijalla. Joskaan tämä sanomalehdistö ei ollut lähimainkaan moitteeton ja vielä vähemmän puolueeton, oli sillä kuitenkin suuri merkitys vastustushengen ylläpitämisessä yhteiskunnassa sekä oikeampien tietojen levittäjänä poliittisista oloista kuin mitä huhu saattoi antaa.
Aluksi varsinaisesti vain valtion virkakunnilla ja yksityisillä virkamiehillä oli edessään vaihtoehdot: vastarinta seurauksineen tai alistuminen, kun taas suuri yleisö ei yhtä välittömästi saanut sitä tuta. Mutta asianlaita muuttui kokonaan, kun laiton asevelvollisuusasetus annettiin heinäkuussa 1901. Sen julkaiseminen ei senaatin puolelta kohdannut sanottavaa vastustusta. Vain neljä jäsentä asettui sitä vastustamaan, minkä johdosta heidät erotettiin. Kotimainen hallitus muodostettiin nyt ja lähinnä seuraavina aikoina yksinomaan myöntyväisyyspuolueeseen kuuluvista henkilöistä. Varapuheenjohtajana talousosastossa oli hovijahtimestari C. Linder, joka tosin oli aivan vieras suomalaiselle puolueelle, sen pyrkimyksille ja harrastuksille, sekä poliittisesti merkityksetön, mutta hyvin tottunut liikkumaan ylemmissä venäläisissä seurapiireissä. Perustuslakitaistelu alkoi nyt kiristyä. Toiselta puolen vastarinta laittoman asevelvollisuusasetuksen johdosta sai toiminnalleen laajemman pohjan ja tuli tehokkaammaksi, kun sen toteuttaminen ulottui paljoa kauemmas ja tunki paljoa syvemmälle yhteiskuntaan kuin aikaisemmat laittomat asetukset. Toiselta puolen yltynyt vastarinta aiheutti laajaperäisempiä ja laadultaan töykeämpiä kostotoimenpiteitä, jotka osaltaan lisäsivät katkeroitumista yhteiskunnassa.
Asetus oli syntynyt laittomassa järjestyksessä — tämä oli vastarinnassa pääasiana — mutta myöskin sen sisällys oli sellainen, ettei Suomen kansa olisi voinut sitä hyväksyä. Se liittyi mitä lähimmin aikaisemmin mainittuun vuoden 1899 sotilasehdotukseen, jonka valtiopäivät mahdottomana olivat hyljänneet. Suomalaisia asevelvollisia voitaisiin komentaa venäläisiin, joko Suomessa tai Pietarin sotilaspiirissä oleviin joukkoihin, suomalaisten muodostamia joukko-osastoja voitaisiin myöskin rauhan aikana sijoittaa Venäjälle, venäläistä päällystöä, alipäällystöä ja miehistöä voitaisiin käyttää näissä joukoissa j.n.e., siis täydellinen suomalaisen ja venäläisen sotaväen yhteensekoitus. Palvelusaika oli kolmivuotinen ja vuotuinen asevelvollismäärä, joka oli otettava, oli hallitsijan mielivallan varassa. Se sotilasvala, joka asevelvollisten oli vannottava, oli venäläisen valan kanssa yhtäpitävä ja sisälsi velvoituksen tukea itsevaltiutta. Erinomaisen suurta katkeruutta synnytti samaan aikaan annettu määräys, että Suomen tarkk'ampujapataljoonat, jotka olivat olemassa vuoden 1878 asevelvollisuuslain nojalla ja joiden kelvollisuutta vastaan ei voitu tehdä mitään asiallisia muistutuksia, oli hajoitettava. Saman kohtalon sai pian senjälkeen osakseen myös Suomen rakuunarykmentti, ja samoin lakkautettiin Haminan kadettikoulu, jossa Suomen upseerit siihen saakka olivat saaneet kouluutuksensa ja jossa isänmaallinen henki oli elänyt valppaana ja lämpimänä. Ainoana suomalaisena sotaväkenä oli enää jäljellä Suomen kaartinpataljoona. Sen vuotuinen lisäys oli vain pari sataa miestä ja muiden asevelvollisten sotapalvelukseen kutsuminen oli toistaiseksi jäävä sikseen. Käytännöllisesti katsoen ei sotilasrasitus näin ollen aluksi olisi tuntunut kansasta raskaalta ja venäläisellä taholla toivottiin tällä tempulla saatavan laki toteutetuksi ilman sanottavaa vastustusta kansan puolelta. Tässä kuitenkin erehdyttiin. Vastarinta ei kyllä ollut yksimielinen ja eheä, mutta kuitenkin niin huomattava, ettei lakia voitu saattaa tehokkaasti voimaan. Samaan aikaan kuin Suomen sotaväki hajoitettiin — henkivartioväen tarkk'ampujapataljoona, tämän sotaväen viimeinen jäännös lakkautettiin vasta 1905 — lisättiin venäläisten joukkojen lukumäärää Suomessa, jolloin ne ottivat haltuunsa Suomen sotaväen kasarmit, aseet ja muun omaisuuden, mikä kaikki lisäsi maassa vallitsevaa katkeruutta.
Sotilaskysymys, laittoman venäläisen asevelvollisuuden vastustus, tuli lähinnä seuraavina vuosina poliittisesti määrääväksi. Ei enään toivottu, että vetoaminen hallitsijaan tämän uuden suuren lainrikoksen ja sen maalle tuhoisien seurauksien johdosta veisi toivottuun tulokseen, mutta kansan ajatustavan ilmituominen näytti kuitenkin välttämättömältä, ennenkuin tässä asiassa ryhdyttiin passiiviseen vastarintaan. Yleisiä kokouksia ei tällaista tarkoitusta varten enää voitu järjestää, mutta valtiopäivämiesten yksityinen kokous pidettiin senaattori L. Mechelinin puheenjohdolla Turholmassa Helsingin läheisimmässä saaristossa elokuun alussa, jolloin päätettiin toimitettavaksi uusi kansanadressi hallitsijalle. Nimien kokoaminen kohtasi tietenkin suurempia vaikeuksia kuin helmikuunjulistuskirjan johdosta syntynyttä "suurta adressia" allekirjoitettaessa, kun yleisiä kokouksia nyt ei voitu pitää, mutta sen allekirjoitti kuitenkin muutaman viikon kuluessa omakätisesti neljäsataaseitsemänkymmentäkolme tuhatta, 16 vuotta täyttänyttä henkilöä, selvä ilmaus siitä, mitä kansa ajatteli tästä sen elämään suuresti vaikuttavasta kysymyksestä. Adressi toimitettiin asianomaiseen paikkaan jo syyskuun lopulla, mutta esiteltiin vasta kaksi kuukautta myöhemmin hallitsijalle. Hän jätti sen huomioonottamatta.
Passiivinen vastarinta asevelvollisuusasetuksen toteuttamista vastaan alkoi syksyllä 1901 ja jatkui kahden ja puolen vuoden ajan. Kaikki keinot, jotka olivat omansa erikoisesti osoittamaan asetuksen laittomuutta sekä estämään, vaikeuttamaan tai viivyttämään sen sovelluttamista, tulivat tällöin käytäntöön. Yritys saada papisto kieltäytymään julkilukemasta laitonta asetusta kirkoissa ja siten määrätyssä järjestyksessä myötävaikuttamasta sen kuuluttamiseen ei saavuttanut sanottavaa menestystä, kun kirkollisten viranomaisten mielestä kirkkoa ei ollut sekoitettava valtiollisiin taisteluihin. Tehokkaampi oli kuntien vastarinta niiden kieltäytyessä valitsemasta jäseniä kutsuntalautakuntiin ja ottamasta osaa luotettavien kutsuntaluetteloiden laadintaan, samoin kuin lääkärien päätös olla suostumatta asevelvollisten tarkastukseen. Kunnalliset viranomaiset ja kuntien luottamusmiehet kieltäytyivät monin paikoin ryhtymästä mihinkään toimenpiteisiin koko asevelvollisuusasiassa. Useimmat kunnat pysyivät jyrkästi päätöksissään olla valitsematta jäseniä kutsuntalautakuntiin. Suuria, mielivaltaisia sakkoja määrättiin niiden maksettaviksi, mutta ilman sanottavaa vaikutusta. Tämä yleinen yhteiskunnan vastarinta kävi asianomaisille vallanpitäjille erittäin epämukavaksi, mutta siitä huolimatta saatiin kutsunnat kevään 1902 kuluessa joskin hyvin vaillinaisessa muodossa toimeen.