Viimeisenä ja voimakkaimpana vastarinnan muotona oli jäljellä asevelvollisuuslakko eli asevelvollisten pysyminen poissa kutsunnoista. Tähän oli aloite lähtenyt ylioppilaista, mutta ajatus oli saanut myötätuntoista kannatusta nuorison keskuudessa kaikkialla maassa, myöskin sosialistisissa työväenpiireissä. Maan pohjoisosissa, Pohjanmaalla, nuorukaiset melkein miehissä jäivät saapumatta, Uudenmaan läänissä lakko oli samaten jokseenkin yleinen. Muissa osissa maata oli kutsuntaan saapuneiden lukumäärä suurempi. Koko maan 25,000 kutsutusta saapui noin 10,000, kun taas 15,000 jäi saapumatta. Helsingissä oli kutsuttuja 855, joista 110 tuli saapuville henkilökohtaisesti tai asiamiehen välityksellä, 745:n jäädessä pois. Pääkaupungissa kutsuntatilaisuuteen jälkinäytelmänä liittyi katulevottomuuksia, jotka johtivat yhteentörmäyksiin venäläisen sotaväen kanssa. Venäläisen kuvernöörin Kaigorodovin käskystä kasakat väkivalloin kävivät aluksi aivan rauhallisten ihmisjoukkojen kimppuun tyhjentäen kadut ratsupiiskojen ja sapelien avulla. Nämä poliittisista syistä syntyneet levottomuudet olivat ensimäiset laatuaan Suomessa.
Venäläisen asevelvollisuusasetuksen ensimäisen toteuttamisyrityksen tulos oli asianomaisille varsin kiusallinen. Niin voimakas ja uskalias vastarinta oli heille yllätys. Saapumatta jääneiden etsintä ja saattaminen rangaistukseen oli suunniteltu, mutta jäi toimeenpanematta — niitä kun oli liian paljon — mutta myöhemmin ryhdyttiin heitä vastaan muutamiin kostotoimiin, esim. kiellettiin oikeus saada valtionvirkaa y.m., jotka kuitenkin käytännöllisesti katsoen jäivät jokseenkin merkityksettömiksi. Kuitenkin annettiin kesällä ja syksyllä 1902 uusia asetuksia, joiden tarkoituksena oli laittomuussuunnan ja maan venäläistyttämisen edistäminen ja ennen kaikkea kenraalikuvernöörin varustaminen keinoilla hänen päästäkseen niskoittelevien virkamiesten kimppuun. Nämä asetukset tekivät helpommaksi vallitsevalle poliittiselle hallitussuunnalle epämukavien virkamiesten ja tuomarien rankaisemisen ja virasta erottamisen, minkä ohella venäläisille myönnettiin sama oikeus kuin syntyperäisille suomalaisille hakea valtionvirkoja Suomessa. Jo samana syksynä erotettiin kolme vanhinta jäsentä kustakin maan kolmesta hovioikeudesta ja muutamia muita ylempiä virkamiehiä, jotka olivat kieltäytyneet noudattamasta laittomaan asevelvollisuusasetukseen perustuvia käskyjä. Muutama kuukausi myöhemmin hovioikeuksia kohtasi vielä tuhoisampi myrsky, ne kun olivat tuominneet vanhemman voimassaolevan lain mukaan ottamatta huomioon uusia laittomia asetuksia. Kun Turun hovioikeus oli kieltäytynyt jättämästä sikseen kuvernööri Kaigorodovia vastaan hänen mainittuihin Helsingin katumellakoihin suhtaumisensa johdosta nostettua kannetta, eroitettiin ilman eläkeoikeutta viisitoista tämän hovioikeuden jäsentä. Melkein kaikki muut virkamiehet erosivat tämän johdosta toimistaan hovioikeudessa, joka näin joksikin aikaa lakkasi toimimasta. Suurin osa maata, tiheimmin asuttu osa ynnä pääkaupunki oli näin ylioikeutta vailla, kunnes hallituksen onnistui täyttää paikat uusilla miehillä, jotka ylimalkaisesti katsoen eivät olleet tärkeän tehtävänsä tasalla. Viipurin hovioikeudesta erotettiin vielä lisäksi kymmenen, Vaasan hovioikeudesta kolme lainkuuliaista jäsentä ja virkamiestä. Sama kohtalo tuli Helsingin ja Viipurin kunnallispormestarien ja Uudenmaan ja Viipurin läänien kaikkien muiden kaupunkien, yhteensä yhdentoista pormestarin osaksi.
Nämä ja muut samantapaiset kostotoimenpiteet virkamiehiä ja kansalaisia vastaan, jotka asettivat uskollisuuden lakia ja isänmaata kohtaan omien etujen edelle, olivat vain omansa lisäämään suuttumusta yhteiskunnan keskuudessa ja lujittamaan vastustushenkeä. Marraskuussa 1902 pidettiin Helsingissä salainen kokous, johon otti osaa vaikutusvaltaisia ja ymmärtäväisiä perustuslaillisiin ryhmiin kuuluvia henkilöitä maan kaikista osista neuvottelemaan siitä, miten yhteiskunnan puolelta oli suhtauduttava kumouspolitiikkaan. Ensimmäinen niistä ponsilauseista, jotka kokous yksimielisesti hyväksyi, kuului: "Kokous katsoo olevan valtiollisen ja kansallisen omintakeisuutemme pelastamiselle ja säilyttämiselle välttämätöntä, että passiivista vastarintaa kaikkia toimenpiteitä vastaan, jotka ovat ristiriidassa perustuslakiemme kanssa tai tarkoittavat niiden kumoamista, järkähtämättä jatketaan kaikilla aloilla, kunnes laillinen järjestys maahan palautetaan." Väkivallan ei siis vielä ollut onnistunut murtaa yhteiskunnan vastustushenkeä, joskin sen yksityiset jäsenet taipuivat ulkonaisen ylivoiman edessä. Laittomuuden ja lähinnä venäläisen asevelvollisuuden vastustusta oli vähentymättömänä jatkettava.
Kevät 1903 aloitti uuden vaiheen Suomen sortokauden historiassa. Siihenastiset toimenpiteet, rankaisut ja rankaisu-uhkat olivat osoittautuneet liian lieviksi ja tehottomiksi. Kenraalikuvernööri ei ollut tyytyväinen saavutettuihin tuloksiin. Hän tarvitsi laajennettua valtaa voidakseen pitää niskuroivaa Suomen yhteiskuntaa kurissa. Huhtikuun 9 p:nä 1903 annetulla keisarillisella käskykirjeellä ja sitä seuranneella asetuksella "koskeva toimenpiteitä valtiollisen järjestyksen ja yleisen rauhan säilyttämiseksi Suomessa" kenraalikuvernööri varustettiin diktatorisella vallalla kolmeksi vuodeksi. Käskykirjeessä perustellaan toimenpidettä sillä, että pyrkimykset saada aikaan yhdenmukaisuus Suomen ja keisarikunnan alkuperäisten osien kesken olivat kohdanneet julkeaa vastustusta osassa Suomen väestöä. "Pahansuovat henkilöt", sanotaan edelleen, "ovat, saattaakseen rauhallista kansaa, joka ei ole taipuisa noudattamaan heidän yllytyksiään, kääntymään hallituksen vastustamisen tielle, rohjenneet ryhtyä tekoihin, jotka ovat häirinneet elämän rauhallista kulkua — — —. Tavallisissa oloissa olisi tuollaisilla teoilla häiritty järjestys voitu palauttaa saattamalla syylliset oikeudelliseen edesvastuuseen ja muilla yleisissä laeissa säädetyillä keinoilla. Tätä nykyä näitä keinoja ei kuitenkaan voida käyttää, koska eräät virkamiehet sekä varsinkin oikeuslaitokset eivät ainoastaan ole myötävaikuttamatta yleisen järjestyksen voimassa pitämiseen, vaan usein itse näyttävät turmiollista laintottelemattomuuden esimerkkiä." Käskykirje sisälsi epäsuoran tunnustuksen yhteiskunnan keskuudessa väkivallan vastustamisessa ilmenneelle solidarisuudelle, joskin "pahansuovien henkilöiden" ja "rauhallisen väestön" välisen vastakohdan valheellinen luulottelu otettiin lähtökohdaksi diktatuurille, "jonka tuli suojaa väestöä kiihottajia vastaan".
Tämän diktatorisen vallan ja samalla saamiensa uusien ohjeiden nojalla kenraalikuvernööri voi lakia syrjäyttämällä ryhtyä melkeinpä mihin tahansa. Ei ollut nyt enää kysymys näennäisillä "laeilla" verhotusta, vaan puhtaasta väkivallasta. Kenraalikuvernööri Bobrikov käyttikin laajassa mitassa hyväkseen tätä uutta valtaansa. Jo keväällä ja sitten kesällä ja syksyllä karkoitettiin maasta suuri joukko, useita kymmeniä, perustuslaillisiin ryhmiin kuuluvia henkilöitä, niiden joukossa senaattori Mechelin ja muita entisiä hallituksenjäseniä, epämieluisia valtiopäivämiehiä (vapaaherra V.M. von Born, senaattorit L. Gripenberg ja A. Nybergh, kreivi C. Mannerheim, J. Castrén, y.m.), kaupunginvaltuustojen puheenjohtajia ja muita, myöskin yksinkertaisia rahvaanmiehiä, jotka syystä tai toisesta olivat herättäneet asianomaisten epäsuosiota. Myöhemmin syksyllä alkoivat karkoitukset Venäjälle. Kotitarkastuksia ja vangitsemisia toimeenpantiin runsaasti, tavallisesti Suomessa lainmukaista toimivaltaa vailla olevan venäläisen santarmiston ilmiannon nojalla.
Kaikki nämä vainotoimenpiteet tarkoittivat ensi sijassa asevelvollisuusasetuksen toteuttamista vastaan suunnatun vastarinnan murtamista, mikä myös jossakin määrin — ainakin näennäisesti — onnistui. Kevään 1903 kutsunnat olivat vähän suotuisammat viranomaisille, kun lähes kaksi kolmasosaa kutsutuista tuli saapuville tai ilmoitettiin läsnäoleviksi. Mutta tämä tulos saavutettiin osaksi käyttämällä suoranaista väkivaltaa — venäläistä sotaväkeä komennettiin saattamaan nuorukaisia kutsuntatilaisuuksiin — osaksi petollisin toimenpitein. Muutamissa seuduissa maata oli kuitenkin kutsuntalakko tänäkin vuonna jokseenkin yleinen. Niin oli laita Pohjanmaan rannikkoseudulla, itäisellä Uudellamaalla ja pohjois-Savossa. Iisalmessa ei 370 kutsutusta kukaan ollut saapunut vapaaehtoisesti. Vastustushenki ei ollut vähentynyt, mutta vastarinnan mahdollisuudet olivat supistetut.
Diktatuuri antoi kenraalikuvernöörille vapaat kädet maamme venäläistyttämisen jouduttamiseksi yleensä. Niinpä hänelle oli uusissa ohjeissa myönnetty maan kaikkien oppilaitosten yleinen valvonta, mistä oli seurauksena, että koulut joutuivat kaikenlaisten rettelöiden alaisiksi. Annettiin määräys, joka vaati suunnattoman suuren tuntimäärän venäjänkielelle oppikouluissa, oppilaitoksia suljettiin ja yksityisiä opettajia pantiin viralta. Kenraalikuvernööri oli saanut toimeksi "koettaa ohjata opetuksen sellaiseen suuntaan, että nuorisoon istutetaan uskollisuuden henki H.M. Keisaria ja Venäjää kohtaan". Kaikilla näillä väkivaltaisilla toimenpiteillä oli tietenkin pakostakin aivan päinvastainen vaikutus. Mieliala Suomen yhteiskunnassa joutui yhä enemmän kiihdyksiin ja väkivallantekijöitä ja venäläisiä sortajia kohtaan kytevä vastenmielisyys yltyi vihaksi.
Kaiken tämän ohella kotimainen hallinto joutui yhä enemmän rappiolle. Kotimainen hallitus, jonka myöntyväisyyttä aluksi ei kannattanut mikään solidarisuudentunne vallitsevaa komentoa kohtaan, oli vähitellen vajonnut kenraalikuvernöörin avustajaksi. Lakien ylin valvoja, prokuraattori, oli usein väkivaltapolitiikan välikappale. Viralta pannut tai eronneet virkamiehet — heitä oli useita satoja — oli korvattu ala-arvoisilla, riittävää muodollista tai asiallista pätevyyttä vailla olevilla, jotka usein olivat kotiperältään venäläisiä ja tuskin taisivat maan kieliä. Maan kahdeksasta kuvernööristä, joilla oli varsinaisesti hoidossaan siviilihallinto, oli näihin aikoihin viisi venäläistä, vailla tarkempaa maan lakien, olojen ja kansan tapojen tuntemusta. Poliisi oli suuresti huonontunut sen johdosta, että sen palvelukseen oli otettu erittäin epäiltäviä, osittain rikollisiakin aineksia, joista useat syntyperältään venäläisiä tai virolaisia. Sekasorto, epäjärjestys ja oikeudettomuus vallitsi melkein kaikkialla valtiollisen hallinnon alalla. Tämä oli ensimäinen tulos niistä yhteensulattamispyrkimyksistä, joita valtakunnan arvon ja etujen katsottiin vaativan.
Puhtaan laillisuuden pohjalle perustuvalla passiivisella vastarinnalla oli tahdottu puoltaa ja voimassa pitää oikeusperiaatteita Suomen yhteiskunnan määräävinä ohjeina vastoin aasialaista mielivaltaa. Siinä oli suuri eetillinen voima, mutta se kadotti tehokkuuttaan suuntautuessaan voimia ja henkilöitä vastaan, joihin oikeudelliset ja eetilliset vaikuttimet varsin vähän tehosivat ja jotka eivät epäröineet vedota minkä muotoiseen väkivaltaan tahansa saavuttaakseen poliittisia tai itsekkäitä päämääriä. Väkivaltaa vastaan suunnattuun passiiviseen vastarintaan vastattiin uusilla väkivallanteoilla, jotka yhä enemmän kiihdyttivät mieliä. Näin oli ensi sijassa ulkomaille ja Venäjälle karkoitusten laita. Oli luonnollista — moni oli sen jo edeltäpäin aavistanut — että sellaisessa asiaintilassa aktiivisempaan puolustuspolitiikkaan suuntautuva mieliala voittaisi alaa ensi sijassa yhteiskunnan nuorempien ikäryhmien keskuudessa. Se ilmeni lisääntyvänä pyrkimyksenä ulkonaisiin mielenosoituksiin, mutta herätti yksityisissä henkilöissä myös ajatuksen panna väkivallan väkivaltaa vastaan.
Tällainen yksityinen mies, jossa lämmin isänmaallisuus yhtyneenä maan kohtalon herättämään katkeruuteen purkautui epätoivon teoksi, oli nuori Eugen Schauman. Hänen luodistaan kaatui kenraalikuvernööri Bobrikov, syyllisin niistä, jotka väkivaltakeinoin tekivät työtä Suomen tuhoamiseksi. Murhayritys tapahtui senaatintalon porraskäytävässä 16 p:nä kesäkuuta 1904 ja Bobrikov kuoli seuraavana päivänä. Poliittinen murha oli uusi ja outo ilmiö Suomessa ja kuitenkin sitä tervehdittiin vapahduksen tekona, ilmauksena siitä heräävästä käsityksestä tai tunnosta, ettei muodollisella laillisuudella ollut yksinoikeutta puolustuskeinona jatkuvassa taistelussa maan kansallisen olemassaolon hävitystä vastaan. Nuori verityön tekijä sovitti tekonsa surmaamalla samalla itsensä, jättäen jälkeensä hallitsijalle osoitetun kirjeen, jossa hän kuvasi sitä sekasortoa ja oikeudettomuutta, minkä kenraalikuvernöörin toiminta Suomessa oli aikaansaanut ja selitti tekonsa hätävarjelukseksi ja ainoaksi keinoksi saada totuus perille H. Majesteettinsa kuuluviin, jota hän mitä hartaimmin pyysi ottamaan selkoa maassa vallitsevasta todellisesta asiaintilasta. Yksin oli hän suunnitellut ja suorittanut tekonsa, johon harjoitettu väkivalta oli hänet ajanut. Toimeenpannut tutkimukset eivät myöskään antaneet tukea sille väitteelle, että hänellä olisi ollut avustajia tai että hän olisi liikkunut jonkun järjestön asioilla. Mutta syylliseksi tehtiin kuitenkin virallisesti "pahansuopien harjoittama kiihotus esivaltaa vastaan". Heinäkuun alussa karkoitettiin Venäjälle m.m. kolme yliopistonopettajaa, niiden joukossa professori, vapaaherra R.A. Wrede. Tästä oli ensi sijassa edesvastuussa Venäjän sisäasiainministeri, Suomen ministerivaltiosihteeri ja yliopiston kansleri von Plehwe. Mutta myöskin hänen elämänsä loppui väkivaltaisesti. Jo kuusi viikkoa Bobrikovin kuolemasta hän joutui murhateon uhriksi, teko, jota eivät suorittaneet suomalaiset kostajat, vaan venäläiset vallankumoukselliset. Sortojärjestelmä alkoi korjata kylvämästään väkivallasta noussutta anarkiasatoa.