Jääköön sanomatta missä määrin Bobrikovin ja Plehwen murhat osaltaan vaikuttivat siihen suurempaan varovaisuuteen, jota Venäjän hallitus nyt alkoi politiikassaan noudattaa. Joka tapauksessa ne olivat varoitusmerkkejä, joiden merkitystä ei voitu olla huomioonottamatta. Venäjän vallanpitäjissä heräsi ilmeisesti tunto siitä, että jousi oli jännitetty liian kireälle. Venäläis-japanilainen sota oli käynnissä ja venäläisten siinä kärsimät vakavat vastoinkäymiset sekä valtakunnassa yltyvä levottomuus taltutti virkavaltaisten kansalliskiihkoilijain ylimielisyyden sekä kehotti suurempaan varovaisuuteen niin hyvin Venäjään itseensä kuin rajamaihin nähden. Ennen rauhallinen Venäjän kolkka, Suomi, joka sijaitsi niin lähellä pääkaupunkia, oli väkivaltakomennon painon alaisena kehittynyt levottomuuden ahjoksi, joka sisäisten ja ulkonaisten vaikeuksien vallitessa olisi voinut käydä kiusalliseksi suurelle valtakunnanruumiille. Periaatteessa ei siihen saakka noudatetusta poliittisesta suunnasta luovuttu, mutta käytännössä ilmeni melkoinen huojennus jo syksyllä 1904. Kenraalikuvernööriksi oli nimitetty ruhtinas I. Obolenskij, ei suinkaan vapaamielinen, mutta hyväntahtoisempi ja vähemmän karkeatekoinen mies kuin Bobrikov. Siinä käskykirjeessä, joka seurasi hänen nimitystään, hallitsija tosin lausui sen vakaumuksen, että uusi kenraalikuvernööri noudattaisi samaa "viisasta lujuutta" kuin hänen edeltäjänsä, jonka toimintaa samalla ylistettiin, mutta hänen yksityisesti saamansa ohjeet kävivät ilmeisesti siihen suuntaan, että yhtenäistyttämissuunnitelmien toteuttamisessa oli noudatettava suurempaa varovaisuutta. Sensuurin painostusta vähennettiin ja sanomalehdistö voi jälleen avoimemmin tuoda ilmi käsityksensä maan asioista, Yhteiskunta hengitti keveämmin. Valtiopäivät kutsuttiin kokoontumaan joulukuussa 1904. Perustuslaillisten julkaisemissa vaaliohjelmissa vaadittiin laillisuus täydelleen palautettavaksi kaikilla aloilla ja säädyille oikeutta olla myötävaikuttamassa maan sotalaitoksen järjestelyssä ja lainsäädännössä yleensä. Vanhan suomalaisen puolueen ohjelmassa ilmeni samaan suuntaan käypiä toiveita joskin varovaisessa muodossa, ja puolue selitti olevansa valmis tekemään myönnytyksiä venäläisille vaatimuksille, jos ne tapahtuisivat laillisessa järjestyksessä säätyjen myötävaikutuksella. Vaalien tulos oli perustuslaillisille suotuisa. Ritaristossa ja aatelissäädyssä sekä porvarissäädyssä ja talonpoikaissäädyssä perustuslailliset olivat enemmistönä, pappissäädyssä he olivat melkein tasaväkiset vanhan suomalaisen puolueen kanssa. Maasta sekä ulkomaille että Venäjälle karkoitettujen joukossa oli henkilöitä, jotka oli valittu valtiopäivä-miehiksi, ja samoin valtiopäivien ensimäisen säädyn itseoikeutettuja jäseniä. He saivat luvan palata. Myöskin muut karkoitetut voivat vähitellen saapua takaisin kotimaahan, joten yksi edellisen kenraalikuvernöörin aikana tehdyistä törkeimmistä väkivallanteoista peruutettiin. Se valtaistuinpuhe, jolla valtiopäivät avattiin, ei juuri antanut mitään toiveita laillisten olojen palauttamisesta. Vain diktatuuriasetuksen peruuttamista luvattiin, "niin pian kuin kenraalikuvernööri ilmoittaa, että ne asianhaarat, jotka sen julkaisemisen ovat aiheuttaneet, ovat poistetut." Helmikuunjulistuskirjasta, venäjänkielen käytäntöönsaattamisesta virastoissa ja asevelvollisuuslaista hallitsija ilmoitti, että näiden valtioperuskirjain pääperiaatteet pysytettäisiin muuttumattomina voimassa. Viitattiin kuitenkin näiden lainsäädäntöjen rajoittamisen mahdollisuuteen. Valtaistuinpuhe näytti olevan heikko, jos kohta hyvin heikko hallitsijan ja Venäjän hallituksen perääntymisyritys, mutta se oli kai pikemmin ymmärrettävä ajanolojen vaatimaksi poliittiseksi tempuksi, jonka hetkellisesti tuli rauhoittaa mielialaa.

Joulukuun 31 p:nä samaa vuotta valtiopäivät lähettivät n.s. suuren anomuksensa, jonka säädyt yksimielisesti olivat hyväksyneet. Säädyt katsoivat "ensimäiseksi ja tinkimättömäksi velvollisuudekseen" hallitsijalle esiintuoda "peittelemättömän kuvauksen nykyään maassa vallitsevista onnettomista oloista sekä niistä toimenpiteistä, jotka ovat tarpeelliset järjestyksen, rauhan ja onnen palauttamiseksi." "Mitkä kaikki asianhaarat", sanotaan anomuksessa, "lienevätkin omiansa T.K. Majesteetiltanne peittämään asiain oikeaa laitaa, ei T.K. Majesteetillenne voi olla tuntematonta, että Suomessa on vuosikausia vallinnut alakuloisuus, syvä levottomuus ja ahdistus, sekä että tämä tila on johtunut siitä, että erinäisiä laajalle ulottuvia asetuksia Valtiosäätyjen myötävaikutuksetta on annettu asioista, joista maan perustuslakien mukaan lakia ei käy ilman semmoista myötävaikutusta säätäminen, minkä ohessa täällä on pantu toimeen hallitusjärjestelmä, joka tuhoa tuottavasti on häirinnyt niin hyvin julkista kuin yksityistä elämää." Anomuksessa kosketeltiin Venäjän ja Suomen välisten riitakysymysten tärkeimpiä kohtia: valtakunnanlainsäädäntökysymystä — ja helmikuun julistuskirjan laitonta ja yksipuolista yritystä ratkaista tämä kysymys — sekä asevelvollisuuslakia ja muita laittomia ja oikeuttaloukkaavia lainsäädäntötoimenpiteitä, joihin viime vuosina oli ryhdytty, kuin myös hallinnollisia väärinkäytöksiä maan hallinnon eri aloilla. Lopuksi esitettiin ehdotus niiksi toimenpiteiksi, joita vaadittiin säännöllisiin oloihin palaamiseen sekä huomautettiin, kuinka erittäin tärkeätä oli, että asevelvollisuuskutsunnat heti peruutettaisiin. Anomuksen loppuponnessa säädyt pyysivät, että H. Majesteettinsa, "suvaitsisi armossa ryhtyä niihin toimenpiteisiin, jotka ovat tarpeen perustuslainmukaisen hallitustavan uudelleen voimaansaattamiseksi ja laillisen järjestyksen palauttamiseksi Suomeen."

Vastaus tähän anomukseen saapui vasta maaliskuun lopulla 1905, mutta se sisälsi vain tiedonannon, että vuoden 1901 asevelvollisuusasetuksen sovelluttaminen toistaiseksi lakkaisi, ja sen tunnustuksen, ettei tuomaria perustuslainmukaisesti voida ilman laillista tutkintoa ja tuomiota virasta erottaa, sekä myös tähän kuuluvan v:n 1902 asetuksen kumoamisen. Muihin anomuksen kohtiin ei kajottu; vain valtakunnan lainsäädäntökysymyksen rajoittamisesta annettiin toiveita asettamalla komitea sitä varten (Tagantsevin komitea). Valtiopäivät myönsivät 10 miljoonan markan määrärahan yhdeksi vuodeksi sotilastarkoituksiin suoritettavaksi Venäjän valtakunnanrahastoon korvauksena lakkautetusta asevelvollisuudesta. Huhtikuussa hajosivat valtiopäivät ilman että oli saatu lopullista vastausta suureen anomukseen. Lakkauttamalla laittoman asevelvollisuusasetuksen sovelluttaminen oli tosin hetkellisesti polttavin riidan- ja levottomuudenaihe poistettu, mutta mieliala maassa ei ollut rauhoittunut. Lainvastaiset toimenpiteet eivät lakanneet, joskin painostus oli vähentynyt. Ei ollut luottamusta siihen, että Venäjän politiikka Suomea kohtaan todella saisi pysyväisesti uuden suunnan.

Aktiiviset pyrkimykset eivät myöskään olleet lakanneet. Ne olivat päinvastoin kiteytyneet samoinajattelevien ainesten salaiseksi yhteenliittymäksi, joka ensi sijassa oli muodostunut radikaalisesti ajattelevan nuorison kesken, ja syksyllä 1904 saaneet kannattajakseen "Suomen aktiivisen vastustuspuolueen", jonka varsinainen perustaja ja johtaja oli Tukholmassa asuva vallankumousmies K. Zilliacus ja johon liittyi muutamia karkoitetuista suomalaisista sekä joukko kotimaassa asuvia kansalaisia. Puolueen päämäärä oli aluksi sama kuin perustuslaillisten ryhmien, nimittäin oikeuden puolustus ja Suomen sisäisen vapauden ja itsehallinnon palauttaminen, mutta se piti passiivista laista kiinnipitämistä riittämättömänä taistelukeinona, varsinkin kun täyttä yksimielisyyttä ei oltu yhteiskunnan kesken voitu saavuttaa vastustuspolitiikassa. Puolueen pyrkimysten määränä oli kumota Venäjän itsevaltius, joka tosiasiallisesti vallitsi Suomessa, ja se hyväksyi kaikki ne vallankumoukselliset keinot, jotka tällöin voivat tulla kysymykseen. Päämäärä voitiin, niin arveltiin tällä taholla, saavuttaa vain yhteistyössä Venäjän tyytymättömien ainesten ja lähinnä sen vallankumouksellisten kanssa. Vain kansanhallitsema Venäjä, arveltiin, voi tunnustaa Suomen vapauden ja oikeuden. Puolueen laskelmiin sisältyvää, pian alkavaa vallankumousta oli seuraava Suomen kapinaannousu. Ajatus, että maamme tällöin saavuttaisi täydellisen itsenäisyyden, ei ollut aivan outo aktivistien suunnitelmille. Kongressi yhteistoiminnan aikaansaamiseksi Venäjän valtakunnan erilaisten vallankumouksellisten ainesten kesken oli pidetty Pariisissa syksyllä 1904. Suomea edustivat tällöin K. Zilliacus ja tohtori Arvid Neovius.

Puolue teki itsensä tunnetuksi lentolehtisellä, jota levitettiin joulukuussa 1904 ja joka sisälsi sen ohjelman. Se otettiin Suomen yhteiskunnan keskuudessa yleensä vastaan jokseenkin suurella epäluulolla ja perustuslaillisen puolueen johtavat henkilöt asettuivat sekä eetillisistä että poliittis-taktillisista syistä torjuvalle kannalle siihen ajatukseen nähden, että olisi luovuttava laillisuuden tiestä ja turvauduttava vallankumouksellisiin taistelukeinoihin. Arveluttavalta ja vaaralliselta näytti yhteistyö Venäjän vallankumouksellisten kanssa, joiden koko sielullinen rakenne oli vieras suomalaiselle ajatus- ja tunne-elämälle ja joita kohtaan Suomessa oli kyllä jonkun verran myötätuntoa, mutta varsin vähän luottamusta. Liittyminen mainittuun puolueeseen ei myöskään liene ollut huomattavan suuri. Sen tai sen taistelujärjestön toiminta keväällä ja kesällä 1905 rajoittui yksityisiin, venäläistyttämisjärjestelmän välikappaleita vastaan suunnattuihin väkivallantekoihin, joista mainittakoon prokuraattori Soisalon-Soinisen murha helmikuussa 1905. Lukuunottamatta näitä yksityisiä, osaksi jokseenkin mielettömiä terroristisia tekoja sekä muutamia vain osaksi onnistuneita aseiden maahantuontiyrityksiä (Grafton-seikkailu), oli puolueen toiminnalla pääasiallisesti propagandan luonne ja sen tarkoituksena siis valmistaa maassa yhteistoiminnassa Venäjän vallankumouksellisten ainesten kanssa toimeenpantavaa poliittista vallankumousta. Mutta propaganda-toiminnallaan työväenluokan keskuudessa puolue tuli lähempään kosketukseen tämän keskuudessa liikkuvien sosialivallankumouksellisten pyrkimysten kanssa, joille se antoi virikettä ja jotka siihen jonkun verran vaikuttivat. Aktiivinen vastustuspuolue ei ollut vieras poliittisten tapausten muodostumiselle syksyllä 1905.

Myöskin sosialistit olivat tällöin jo järjestäytyneet valtiolliseksi työväenpuolueeksi. Tämä tapahtui ensin Turussa 1899 ja sittemmin 1903 Forssassa pidetyssä kokouksessa, missä ryhdyttiin vaatimaan jyrkkiä poliittisia uudistuksia. Vähää ennen valtiopäivien lopettamista huhtikuussa 1905 he koettivat säätytalon edustalla toimeenpannulla meluavalla mielenosoituksella saada säädyt pakotetuiksi jyrkkään äänioikeusuudistukseen, mutta menestymättä.

Pietarissa tammikuussa 1905 sattuneista verisistä tapahtumista lähtien oli Venäjällä vallinnut kuohuntaa ja levottomuutta. Vallankumouksellinen mieliala purkautui ilmi Venäjän yleislakossa saman vuoden lokakuun lopussa, kun liikenneneuvot pysähdytettiin ja säännöllinen julkinen elämä lakkasi toimimasta. Esimerkki vaikutti välittömästi Suomeen. Aloitteentekijöinä meillä olivat vallankumoukselliset sosialistit ja "aktivistit". Koko säännöllisen yhteiskunnallisen elämän seisauttaminen Suomessa näytti poliittiselta kannalta katsoen jokseenkin tolkuttomalta, ja itse asiassa se olikin pelkkää Venäjällä vallitsevan lakkoliikkeen matkimista. Mutta kun lakko kerran oli aloitettu, yhtyi koko yhteiskunta siihen, joten se tuli "kansallislakoksi" ja sai puhtaasti poliittisen, venäläistä sortovaltaa vastaan suunnatun liikkeen luonteen. Lakko puhkesi 30 p:nä lokakuuta, jolloin kaikki säännöllinen julkinen toiminta pysähtyi ja valta siirtyi lakkokomiteoille. Olosuhteiden painostuksen alaisena keisari oli pakotettu 30 p:nä lokakuuta antamaan Venäjän kansalle julistuskirjan, jossa lainalainen vapaus ja kansanedustus luvattiin. Myöskin Suomi käytti tilaisuutta hyväkseen. Perustuslaillisten puolueiden luottamusmiehet laativat jo 31 p:nä lokakuuta ehdotuksen julistuskirjaksi, jonka hallitsija antaisi Suomen kansalle. Se lähetettiin varustettuna kenraalikuvernöörin puoltolauseella keisarille, joka allekirjoitti sen 4 p:nä marraskuuta. Tässä julistuskirjassa täydellisesti hyväksyttiin säätyjen aiemmin mainittu suuri anomus, joten kaikki laittomat asetukset yhdellä iskulla kumottiin. Maa sai takaisin autonomiansa ja lailliset olot palautettiin. Se puhtaasti valtiollinen tarkoitus, mikä porvarillisen yhteiskunnan puolelta oli kiinnitetty tähän viikonpäivät kestäneeseen suurlakkoon, oli siis saavutettu. Sosialistit, jotka ensi sijassa olivat lakon järjestäneet ja sen avulla olivat tahtoneet osoittaa mieltänsä porvarillista yhteiskuntaa vastaan ja saavuttaa valtaa, eivät olleet tyytyväisiä. He olivat toivoneet vallankumoushallituksen asettamista, joka olisi kutsunut koolle kansalliskokouksen, ja tahtoivat vielä julistuskirjan kuuluttamisen jälkeen jatkaa lakkoa, mutta eivät yrityksessään onnistuneet. Perustuslaillismieliset ja yleensä yhteiskunnan järkevämmät ainekset, jotka sosialistiset komiteat olivat lakon aikana jonkunverran työntäneet syrjään, ottivat jälleen johdon käsiinsä. "Kansalliskaarti", joka lakon aikana oli muodostettu ylläpitämään järjestystä, jakaantui nyt porvarillisten ja sosialististen ainestensa mukaisesti. Ensinmainittuihin liittyivät myös "aktivistit". Ensi kertaa nyt "valkoiset" ja "punaiset" seisoivat vastakkain. Kaikki suoriutui ilman mitään veristä yhteentörmäystä, mutta jäljet näkyivät tulevaisuudessa. Yleensä lakon aikana ilmeni vain harvoja ja verraten vaarattomia väärinkäyttöjä.

Lakkoviikon aikana oli senaatinjäsenet, kansanjoukkojen painostuksenalaisina, pakotettu pyytämään eroansa. Erohakemuksiin hallitsija muutamia viikkoja myöhemmin antoi suostumuksensa ja uusi kotimainen hallitus muodostettiin yksinomaan henkilöistä, jotka kuuluivat perustuslaillisiin puolueisiin ja joista useat olivat olleet maasta karkoitetut. Senaatin varapuheenjohtajiksi tulivat L. Mechelin ja vapaaherra R.A. Wrede, edellinen talous- ja jälkimäinen oikeusosastoon. Seuraavan vuoden alussa määrättiin jälleen suomalainen mies, kenraali A. Langhoff, Suomen ministerivaltiosihteeriksi.

Loppunut oli ensimäinen sortokausi, jolle moninkertainen laittomuus ja häikäilemätön vaino oli ollut tunnusmerkkinä. Perustuslakitaistelu, oikeustaistelu, oli päättynyt Suomen voittoon — vihollinen oli ainakin sillä hetkellä laskenut aseensa. Ulkonaisten, kokonaan Suomen ulkopuolella olevien voimien vaikutus se tällä kertaa — kuten kerran myöhemminkin — oli tullut maamme avuksi sen hädänalaisessa tilassa. Japanin sodan vastoinkäymiset ja Venäjällä vallitseva sisäinen levottomuus oli lamauttanut venäläisen jättiläisen voiman. Ilman tätä ulkonaisten olosuhteiden myötävaikutusta Suomi ei olisi voinut kestää epätasaisessa taistelussa.

Lyhyt rauhankausi.