Varsinainen perustuslakitaistelu, joka alkoi 1899 helmikuunjulistuskirjan johdosta, oli jatkunut lähes seitsemän vuotta. Sarja Suomea vastaan suunnattuja oikeudenloukkauksia oli antanut leimansa tälle kaudelle. Venäjän hallituksen aikomus tehdä loppu maamme sisäisestä itsehallinnosta ja oikeudesta elää omaa kansallista elämäänsä oli sen kuluessa yhä julkeammin tullut näkyviin, kunnes olosuhteet pakottivat hallitsijan antamaan Suomen kansalle takaisin sen aatteellisen omaisuuden, joka siltä väkivalloin oli riistetty, ja joksikin aikaa jättämään sen rauhaan. Passiivinen vastarinta — itsepäinen ja mahdollisimman johdonmukainen voimassaolevassa laissa kiinnipysyminen — oli taistelussa ollut kansan pääaseena. Vasta tämän n.s. sortokauden lopulla oli myös aktiivisempia itsepuolustuksen ilmauksia esiintynyt. Passiivinen vastarinta ei kyllä ollut täysin vastannut toiveita, mutta se oli kuitenkin pääasiassa täyttänyt tehtävänsä. Se vaikeutti suuressa määrin laittomien asetusten ja käskyjen soveltamista ja oli todella tehnyt mahdottomaksi venäläisen asevelvollisuuden toteuttamisen, mikä käytännöllis-poliittiselta kannalta katsoen oli tämän vastarintapolitiikan tärkein saavutus. Mutta merkitykseltään kenties vielä tärkeämpää oli, että tämä poliittisen toiminnan muoto oli kohottanut kansan vastustushenkeä, lujittanut isänmaallista tunnetta ja uhrimieltä, ehkäissyt turmeluksen ja yhteiskunnanhajaannuksen kehitystä sekä kypsyttänyt kansaa toista laatua olevan vastarinnan varalle. Mutta ajan pitkään ei tätä yksipuolisesti puolustusta tarkoittavaa taistelumuotoa, oman laatunsa ja ihmissielun luonteen vuoksi, olisi voitu riittävän laajassa mitassa ylläpitää eikä se olisi voinut pysyä tehokkaana. Venäjän lokakuunvallankumous tuli kansallemme avuksi oikealla hetkellä ja teki mahdolliseksi sen vapauden ja laillisuuden voiton, joka oli ollut myös passiivisen vastarinnan lopullisena päämääränä.

Suomen kansa saattoi nyt jälleen hengittää vapaasti ja sen ensimäiseksi tehtäväksi tuli koettaa parantaa ne yhteiskuntarakennuksen särkymät ja vauriot, jotka sortovalta oli aikaansaanut. Kaikkien yhteiskunnan pystyvien voimien yhtynyt työ olisi tätä varten ollut tarpeen. Mutta yksimielisyys kansassa oli järkkynyt. Ne poliittiset vastakohdat, joiden ilmauksena oli sortovuosien aikana esiintynyt erilainen suhtautuminen laittomuuteen, olivat ehtineet tunkeutua syvälle myöskin henkilökohtaisemmissa seikoissa, ja jatkoivat yhä hajoittavaa vaikutustaan. Perustuslaillisten ryhmien ja entisen hallituspuolueen eli suomettarelaispuolueen kesken ilmeni laillisuuden palauttamisenkin jälkeen ei ainoastaan epäluuloa ja mielenapeutta, vaan katkeruutta, joka meni paljoa pitemmälle kuin mikä oli kokonaisuuden menestyksen kannalta soveliasta. Viimemainittu puolue ei ollut halukas lojaalisesti tunnustamaan uusia oloja ja niiden edessä taipumaan ja perustuslailliset ryhmät, jotka olivat päässeet valtaan, eivät käyttäneet sitä tarpeellisella varovaisuudella ja jalomielisyydellä, kun oli kysymys aikaisemmista vastustajista.

Uuden tekijän sai valtiollinen elämämme sosialidemokraattisesta puolueesta, jonka toiminnan varsinainen lähtökohta oli suurlakko ja sen tapahtumat. Kielitaistelu ja eräät yleiset kulttuurikysymykset sekä suhtautuminen venäläisten vaatimuksiin olivat tähän saakka yksinään määränneet poliittiset puoluemuodostukset. Nyt tuli lisäksi luokkataistelu ratkaisevasti painavana tekijänä. Bobrikovin edustamaan venäläiseen politiikkaan oli sisältynyt pyrkimys petollisin lupauksin kiihottaa alempaa tilatonta väestöä hallitusta vastustavia "herroja" vastaan ja uskottelu maareformilla. Nämä ponnistukset eivät olleet jääneet tuloksettomiksi. Venäjältä tullut sosialivallankumouksellinen tartunta tapasi täällä valmistettua maaperää ja myöskin Suomen aktiivinen vastustuspuolue oli antanut virikettä eräiden työväenpiirien vallankumouksellisille taipumuksille, joskin enemmän poliittisessa kuin sosiaalisessa tarkoituksessa. Suurlakon lopputulos oli sosialidemokraattiselle puolueelle pettymys. Se ja sen johdettavina olevat työväenjoukot alkoivat nyt entistä enemmän kulkea omia teitään ja noudattaa suorastaan hyökkäävää politiikkaa porvarillista yhteiskuntaa ja uutta perustuslaillista hallitusta vastaan. Tämän mielialan ulkonaisena ilmauksena perustettiin "punakaarteja", jotka suhtautuivat vihamielisesti lailliseen järjestysvaltaan. Senjälkeen kuin verinen yhteentörmäys oli tapahtunut tämän kaartin ja porvarillisen suojeluskunnan välillä Helsingissä elokuun alkupäivinä 1906 sattuneissa levottomuuksissa, jotka olivat välittömässä yhteydessä Viaporin linnoituksessa puhjenneen venäläisen vallankumouksellisen sotilaskapinan kanssa, katsoi hallitus olevansa pakotettu hajoittamaan nämä aseistetut työväenjoukot, ne kun olivat jatkuvana vaarana yhteiskunnalle. Myöskin porvarillinen suojeluskunta hajaantui. Mutta kerran luotu kuilu jäi pysyväiseksi.

Marraskuun julistuskirjassa oli annettu toiveita myöskin eduskuntauudistuksesta. Uuden hallituksen ja valtiopäivien ensimäisiä tehtäviä yhteiskunnan lujittamiseksi oli yhteisen taistelun ja yhteisten kärsimysten jälkeen toimeenpanna kansaneduskunnan uudistus, joka perustuisi yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen. Valtiopäivät hyväksyivät suurella enemmistöllä komitean laatiman, hallituksen puoltaman ja hallitsijan antaman esityksen ja hallitsija vahvisti sen heinäkuun 20 p:nä 1906. Venäjän hallituksen myöntyväisyys esityksen vahvistamisen suhteen ei johtunut mukautuvasta vapaamielisyydestä, vaan todennäköisesti siitä, että sillä taholla odotettiin ruotsalaisen aineksen, jonka katsottiin muodostavan suomalaisen vastustuksen selkärangan, menettävän merkityksensä uudessa eduskunnassa. Uudistus oli askel tietymätöntä kohti — ja moni epäröiden ajatteli sen toteuttamista —, mutta porvarillisella taholla toivottiin, että sen avulla saavutettaisiin yhteiskunnan lujittuminen ja yhteisymmärrys maan suuressa elinkysymyksessä, sen valtiollisen itsemääräämisoikeuden puolustamisessa. Neljän säädyn (ritariston ja aatelin, pappissäädyn, porvarissäädyn ja talonpoikaissäädyn) sijalle tuli nyt yleiseen, miehen ja naisen äänioikeuteen nojaavan vaalilain perusteella valittu yksikamarinen eduskunta, missä kansanvaltaiset periaatteet oli kehitetty pitemmälle kuin silloin kenties missään muussa Euroopan maassa. Valtiopäivien valtaa laajennettiin, mutta sitä rajoittivat kuitenkin suuresti hallituksen ja hallitsijan valtuudet. Vaalilaki, jossa suhteellinen vaalijärjestelmä puoluelistoineen oli toteutettu, toi eduskuntaan aivan uusia aineksia alemmista kansankerroksista, jotka eivät ennen olleet ottaneet osaa yleiseen valtiolliseen elämään, ja valtiopäivät, joiden tuli kokoontua vuosittain, saivat aivan toisen ulkonäön kuin aiemmin. Jo ensimäisessä yksikamarisessa eduskunnassa oli odottamattoman suuri osa (noin 40 prosenttia) edustajapaikoista joutunut sosialidemokraattiselle puolueelle. Työkuntoisuuteen ja poliittiseen edesvastuuntuntoon nähden oli uusi kansaneduskunta edellistä, joskin kokoonpanoltaan yksipuolista säätyedustusta paljon heikompi. Uudistus oli liian äkkinäinen. Aiemmin suuresti rajoitetun vaalioikeuden asteittainen laajentaminen olisi pitänyt käydä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden sekä yksikamarijärjestelmän toteuttamisen edellä. Kaupunkien lukuisa työväki sekä maaseudun tilaton väestö, joka oli vailla kaikkea poliittista kasvatusta, kohosi nyt yhdellä kertaa tekijäksi, jolla oli mitä suurin poliittinen vaikutusvalta, omistamatta sitä varten tarpeellista kypsyyttä. Kuten myöhempi kehitys on osoittanut, kävivät uudistuksen seuraukset maalle kohtalokkaiksi. Yhteiskuntaluokkien välinen kuilu ei tasoittunut, kuten oli toivottu, vaan päinvastoin se laajeni. Äsken saavutettu valta vain lisäsi vallanhimoa.

Täysin lailliset olot ja järjestys maan hallintoon oli palautettu ja uusi hallitus toimi väsymättä. Yhteistyö senaatin ja uuden perustuslaillismielisen kenraalikuvernöörin, tod. salaneuvos Gerardin välillä oli luottamuksellista. Mutta siitä huolimatta yhteiskunnan eri aloille suunniteltu uudistustyö ehti vain vähältä osalta tulla suoritetuksi, ennenkuin suotuisa aika oli ohi. Siihen oli osaksi syynä maassa vallitseva hajaannus ja valtiopäivien radikaalinen esiintyminen. Poliittisesti valoisa aika, Venäjän rauhallinen suhtautuminen Suomeen, ei myöskään tullut pitkäaikaiseksi. Venäjän kanssa aikaansaatu rauha ei nimittäin ollut pysyväinen. Ainoastaan pakollinen myönnytys Venäjän hallituksen puolelta oli antanut Suomelle hetkisen hengähtämisaikaa. Damokleenmiekka riippui yhä edelleen uhkaavana maan yllä. Taantumus oli Venäjällä taas kohottanut päätään, kuten rettelöimiset uuden valtakunnanduuman kanssa kyllin osoittivat. Venäjän natsionalistinen sanomalehdistö sai takaisin hyökkäävän sävynsä. Suomea vastaan tähdätyt suunnitelmat otettiin jälleen esiin, joskin niiden toteuttamistapaa jonkun verran lievennettiin, mikä johtui osaksi viimeisten sortovuosien kokemuksesta, osaksi siitä, että Venäjä oli saanut kansanedustuksen.

Ulkonaista aihetta sekaantua Suomen asioihin oli Venäjän hallitus m.m. löytänyt siitä yhteistyöstä, mikä oli olemassa Suomen aktivistien ja Venäjän vallankumouksellisten välillä, ja luulosta, että nämä muka saivat turvaa Suomessa. Tällaista yhteistyötä sekä äsken saavutetun laillisuuden merkityksen väheksymistä tuki jokseenkin avoimesti poliittisesti radikaalinen aikakauslehti "Framtid", jota voitiin pitää aktivistien äänenkannattajana. Uusi salainen aktivistijärjestö, Voima-liitto, oli suurlakon jälkeen muodostettu Suomessa. Sen päämääränä oli lähinnä yhteiskunnan aktiivisen turvan valmisteleminen ja siihen sisältyi tavallaan myöhemmän suojeluskunta-ajatuksen siemen, mutta liitolla oli ilmeisesti myöskin kauemmas tähtääviä päämääriä: maan valmistautuminen vapautumaan Venäjästä, jos vain olot muodostuisivat sellaisiksi, että tämän ajatuksen toteuttaminen kävisi mahdolliseksi. Lämpimän isänmaallisuuden kannattama, mutta poliittiselta pätevyydeltään jokseenkin heikko Voima-liitto, jolla oli Pohjanmaalla haaraosastoina urheilu- ja ampumaseuroja, oli itse asiassa aktiivisen itsenäisyysliikkeen edeltäjä. Liitto herätti aivan luonnollisesti suurta epäluuloa venäläisellä taholla, mutta sitä käytettiin samalla keinona suomalaisten lojaalisuuden epäilyksenalaiseksi tekemiseen. Tässä tarkoituksessa koetettiin provoseeratuita ilmiantoja ja vääriä kiertokirjeitä käyttää todistuksina Suomessa harjoitettua rikollista poliittista toimintaa vastaan. Ei vain Venäjän, vaan myös suomettarelaispuolueen taholta paisutettiin Voima-juttu laajuudeltaan paljoa suuremmaksi kuin se ansaitsi ja käytettiin aseena perustuslaillista hallitusta vastaan, joka myös katsoi olevan aihetta hajoittaa liiton.

Oleskeltuaan kaksi vuotta Suomessa vapaamielinen, sympaattinen kenraalikuvernööri Gerard sai eron toimestaan ja hänen seuraajakseen tuli kenraali W. Boeckmann, tosin hyväntahtoinen mies, mutta vailla lujia poliittisia periaatteita ja sen kautta soveliaampi välikappale Venäjän taantumukselliselle ja suomalaisvihamieliselle suunnalle. Jo vuoden 1907 lopussa oli kenraalikuvernöörinapulaiseksi nimitetty Bobrikovin ajalta tunnettu Suomen autonomian vannoutunut vihamies kenraali F. Seyn. Venäjän pääministerinä, v. 1906 eronneen Witten jälkeen, oli P. Stolypin, joka oli ottanut hallitusohjelmaansa myöskin Suomen liittämisen lähemmäksi Venäjää. Sosialistien ja epäsuorasti suomettarelais-puolueen taholta eduskunnassa ilmituodun epäluottamuslauseen johdosta Suomen hallituksen jäsenet pyysivät eroansa huhtikuussa 1908. Eduskunta tosin hajoitettiin, mutta muutamat vanhemmista senaattoreista, niiden joukossa L. Mechelin, saivat eron, minkä kautta perustuslaillinen senaatti pirstoutui. Kesällä muodostettiin kokoomussenaatti eri porvarillispuolueiden edustajista, Edv. Hjelt varapuheenjohtajana. Tämä tapahtui venäläisten puolelta tehdyn vaatimuksen johdosta, mutta myöskin Suomessa ajateltiin mahdolliseksi kokoomushallituksen avulla vähentää maan porvarillisten ryhmien kesken vallitsevaa hajaannusta sekä saavuttaa lujempi asema ulospäin venäläisten vaatimuksia vastaan. Ensimäinen tarkoitusperä jossakin määrin saavutettiin, viimemainittua ei. Jo keväällä 1909 tilanne oli sellainen, että senaatin perustuslaillisten jäsenten täytyi erota ja seuraavana syksynä olivat jäljelle jääneetkin jäsenet pakotetut jättämään paikkansa.

"Finis Finlandiae".

Pitkäksi aikaa ei Suomea siis jätetty rauhaan. Vuonna 1908 alkoi maalle uusi laittomuudenkausi. Aluksi venäläisellä taholla meneteltiin jonkunmoisella varovaisuudella, sitten yhä julkeammin.

Nyt ei enään herätetty eloon asevelvollisuuskysymystä, jolla edellisen sortokauden aikana oli ollut vallitseva sija laittomuustoimenpiteissä ja joka, lukuunottamatta helmikuunjulistuskirjaa, oli ristiriitojen päätekijänä. Yhteiskunnan vastarinta oli peljättänyt Venäjän hallitusta uudistamasta yritystään saattaa venäläinen asevelvollisuus Suomessa voimaan, ja toiselta puolen oli itse vastarinnan luonne osoittanut, ettei Suomen kansan suhde Venäjään enään ollut niin luotettava, että olisi uskallettu ryhtyä palauttamaan suomalaista sotalaitosta entisessäkään muodossaan. Näytti varmimmalta jättää maa vaille omaa aseistusta ja uskoa tämä yksinomaan venäläisille joukoille. Sen sijaan vaadittiin Suomen valtiolaitokselta rahallista korvausta kansan vapauttamisesta sotilasrasituksesta, mikä, varsinkin kun sotilasmäärärahoja ei tehty riippuviksi valtiopäivien suostumuksesta, sai aikaan pysyväisiä selkkauksia Venäjän ja Suomen valtiomahtien välillä. Lokakuussa 1909 hallitsija antoi julistuskirjan, jossa määrättiin, että Suomen, sen sijaan että se suorittaisi henkilökohtaista asevelvollisuutta, tuli Venäjän valtakunnanrahastoon maksaa vuotuinen, vähitellen 20 miljoonaksi markaksi nouseva erä. Tälle laittomassa järjestyksessä syntyneelle toimenpiteelle valtiopäivät eivät myöntäneet sitovaa voimaa, mutta rahat tilattiin ja suoritettiin yleisestä valtionrahastosta, johon valtiopäiville ei tunnustettu mitään määräämisoikeutta.