Ylioppilaat ja asevelvollisuuskutsunnat.
Keväällä 1902 tapahtuivat ensimmäiset kutsunnat uuden laittoman asevelvollisuusasetuksen aikana. Yleinen mielipide maassa, varsinkin sivistyneissä luokissa, oli verrattain yksimielinen siitä, että nuoriso jäisi pois kutsunnoista, osaksi koska asetus ei ollut syntynyt laillisessa järjestyksessä, osaksi ilmituodakseen siten, mitä kansa siitä ajatteli ja jos mahdollista estääksensä tai ainakin vaikeuttaaksensa asetuksen soveltamista. Ylioppilaspiireissä oli kysymystä pohdittu kevään kuluessa, ja mielipiteenä sen vuoden asevelvollisten kesken oli yleisesti se, että he eivät noudattaisi kutsuntamääräystä. Vain kuusi ylioppilasta oli ottanut yliopistosta todistuksen pyytääksensä lykkäystä. Sinä vuonna kutsuttujen ylioppilasten lukumäärä oli suurempi kuin 200.
Huhtikuun 15 päivänä alkoi kutsunnan toimittaminen Helsingissä. Ainoastaan yksi ylioppilas, J.G., erään senaattorin poika, oli niiden muutamien kymmenien joukossa, jotka olivat saapuneet. Huhtikuun 18 päivänä piti nämä nuorukaiset tutkittaman Suomen kaartin kasarmissa. Osoittaaksensa mieltänsä toimitusta vastaan oli joukko joutoväkeä saapunut paikalle, ja niihin liittyi myöskin sivistyneeseen luokkaan kuuluvia henkilöitä. Kun nuorukaiset, niiden joukossa G., tulivat toimituksesta, hätyytti yleisö heitä haukkumasanoja lausuen ja tyrkkien. G. haki turvaa kasarmista, jossa hän viipyi muutamia tunteja, jonka jälkeen hän huomaamatta voi mennä kotiinsa. Myöhemmin samana päivänä sattuivat nuo surullisen kuuluisat katumellakat, jolloin kasakat koettivat puhdistaa senaatintoria ja läheisiä katuja. Ylioppilaat eivät mellakoitten aikana tiettävästi olleet erikoisesti toimivina, mutta, heitä oli tietysti lukuisasti kansanjoukoissa ja ainakin kymmenkunta sai iskuja kasakoilta. Koska silloin väliaikaisesti hoidin sijaiskanslerinvirkaa, lähetin seikkaperäisen selonteon mellakoista Plehwelle, ja siinä en jättänyt huomauttamatta poliisin kykenemättömyyttä ja, sitä, että tilannetta oli pahennettu sotaväkeä kutsumalla.
[Kun Oerstrœm toukokuussa esittelyssä selosti keisarille Helsingin katumellakoita, huomautti hän erikoisesti myöskin poliisin kykenemättömyydestä sekä mainitsi, että kaupungin viranomaiset olivat, ehkäistäkseen vastaisia levottomuuksia, järjestäneet vapaaehtoisen suojelusvartioston. Tähän oli myöskin liittynyt suuri joukko ylioppilaita. Hänen Majesteettinsa oli silloin, sen mukaan kuin Berendts on minulle ilmoittanut, lausunut: "Se oli hyvä ajatus. Toivoisin, että myöskin venäläiset ylioppilaat olisivat avullisia järjestyksen ylläpitämisessä.">[
Toukokuun 5 päivänä sain kirjeen Berendtsiltä, jossa hän ilmoitti, että Oerstrœmille oli tullut tiedonanto, että ylioppilaat eivät olleet saapuneet kutsuntoihin eivätkä olleet jättäneet lykkäysanomusta. Jos tällä laiminlyönnillä oli järjestöllinen luonne, niin oli hänen mielestänsä asia sangen valitettavaa laatua. Hän pyysi senvuoksi luottamuksellista tiedonantoa asian oikeasta laidasta. Minä vastasin heti pitkähköllä kirjelmällä, jossa selitin, ettei ylioppilaskunta eivätkä osakunnat olleet käsitelleet kysymystä ylioppilasten suhtautumisesta kutsuntoihin, mutta että sitä aivan luonnollisesti oli pienemmissä piireissä pohdittu. Suuremmankin kokouksen lienevät nuoret asevelvollisuusiässä olevat ja korkeamman sivistyksen omaavat miehet pitäneet, mutta sielläkin oli kysymystä vain keskustelussa pohdittu, eikä mitään sitovia päätöksiä ollut tehty, vaan oli itsekullakin oleva toimintavapaus. Mistään järjestöllisestä esiintymisestä ei siis ollut kysymys. Minä tein kirjelmässä edelleen selkoa niistä syistä, jotka olivat nuoria etupäässä johtaneet, ja selitin heidän menettelytapansa vastaavan maassa vallitsevaa käsitystä ja niissä piireissä varsinkin, joihin he kuuluivat. Rehtorina en ollut voinut enkä tahtonut sekaantua tähän puhtaasti kansalaisluontoiseen asiaan. Berendts kiitti heti tiedonannoista, joita lienee katsottu täysin tyydyttäviksi. Ylioppilasten järjestöllisestä suhtautumisesta kutsuntoihin ei senjälkeen kuulunut mitään.
Muutamia päiviä myöhemmin sain minä Berendtsiltä merkillisen kirjeen, jossa hän varmana vakaumuksenaan lausuu, että oli odotettavissa valkenemista poliittisissa oloissa, että Bobrikoff kohta eroaisi y.m. Tiedonanto oli ilmeisesti lähtöisin Plehweltä. Kun Berendts kävi luonani kesäkuussa, oli hänellä yhä sama toivorikas käsitys asioista. Kun kysyin, miten kutsunnasta poisjääneiden kävisi, vastasi hän, että "viiva vedettäisiin kaiken yli". Mutta toiveet muutoksesta raukesivat. Bobrikoffin oli onnistunut pelastaa asemansa ja järjestelmänsä — jos se ylipäänsä silloin olikaan vakavammin uhattu.
[Berendtsin kyseessäoleva kirje sisälsi lyhyesti seuraavaa: Korkeimmissa piireissä oli päässyt vallalle Suomelle edullinen mieliala. Oli tehty päätös uudesta ohjelmasta Suomen politiikkaan nähden, jonka tärkeimpänä kohtana oli, että helmikuun manifesti tarkistettaisiin tekemällä esitys valtiopäiville. Oli kyseessä Bobrikoffin, Kaigorodoffin y.m. vaihtaminen sopivampiin henkilöihin. Olisi tärkeätä nyt noudattaa Suomessa tyyntä lojaalisuutta, sillä muutamien kuukausien päästä koittaisi maalle valoisa aika. Kansleri pani tässä suhteessa toivonsa myöskin yliopistoon. — Käynnillään kesäkuussa täydensi Berendts näitä viittauksia seuraavilla tiedonannoilla: Huhtikuun 18 päivänä oli Hänen Majesteetillaan ollut neuvottelu Plehwen ja Bobrikoffin kanssa, jotka edustivat vastakkaisia käsityksiä Suomen politiikkaan nähden. Edellinen, joka vähää ennen oli nimitetty Venäjän sisäministeriksi, oli voittanut. H. Majesteettinsa oli hyväksynyt Plehwen laatiman ohjelman, joka sisälsi erikoisia kohtia, m.m. esityksen valtiopäiville valtakunnallisista kysymyksistä ja Suomen asiain komitean uudelleen järjestämisestä, venäläistyttämistyön lopettamisesta (!) y.m. Seurauksena siitä olisi se, että Bobrikoffin täytyisi jättää paikkansa, mikä tapahtuisi syyskuussa. Hänen seuraajaksensa tulisi ruhtinas Svjätopolk-Mirski, mies Adlerbergin tapainen. Muutos keisarin suhtautumisessa oli etupäässä luettava leskikeisarinnan ansioksi. Tämä oli kieltänyt Bobrikoffilta audienssin. Sisäministerin salkun ja ministerivaltiosihteerin toimen yhdistäminen Plehwen käteen oli vain väliaikainen toimenpide, koska hänen nyt täytyi saattaa perille se ohjelma, jonka hän oli tehnyt ja jonka avulla hän oli voittanut Bobrikoffin. Kun uusi suunta olisi saatu toimeen, jättäisi hän suomalaisen virkansa.]
Seuraus tästä oli myöskin se, että kysymys poisjääneiden asevelvollisten rankaisemisesta jälleen otettiin esille. Syksyn alkupuolella kierteli kaikenlaisia huhuja siitä, että poisjääneet, varsinkin ylioppilaat, heti vangittaisiin ja pantaisiin venäläiseen sotaväkeen, ja tämä kaikki herätti suurta levottomuutta, melkeinpä pakokauhua nuorisossa. Monet matkustivat pois kaupungista, toiset vaihtoivat asuntoa ehtimiseen ja asustivat vieraiden luona. Monet ottivat lupakirjan passin saantia varten. Levottomuus kasvoi yhä huhusta, että minä olisin kehoittanut poisjääneitä matkustamaan pois. Itse asiassa olin päinvastoin kehoittanut niitä, jotka olivat kääntyneet puoleeni, pysymään rauhallisina. Kävin prokuraattori Johnssonin luona saadakseni tietää, miten asiat olivat. Hän ilmoitti minulle, että kysymys tulisi ratkaistuksi aikaisintaan marraskuussa. Rangaistus ei varmaankaan jäisi tulematta, sillä H. Majesteettinsa oli kiihoittunut Bobrikoffin esityksestä asevelvollisuuslain vastustamisesta. Mikäli prokuraattori voi asiaa ennakolta arvostella, julistettaisiin ne 14,000, jotka olivat jääneet pois, kolmen vuoden sotapalvelukseen tuomituiksi. Niistä otettaisiin jollakin tavalla 280 miestä, jotka pistettäisiin kaartin riveihin niiden sijalle, jotka olivat arvalla kutsutut. Että ne, jotka kuuluivat ensimmäiseen sivistysluokkaan, lähinnä joutuisivat kärsimään tästä toimenpiteestä, näytti prokuraattorista sangen luonnolliselta. Jos valitut eivät saapuisi, ehdottaisi Bobrikoff luultavasti kaartinpataljoonan lakkauttamista, ja silloin olisi se mahdollisuus tarjona, että heidät siirrettäisiin venäläiseen väkeen. Toistaiseksi ei kuitenkaan näyttänyt luultavalta, että näin kävisi. Minä tein luonnollisesti kaiken voitavani keskustelun aikana valvoakseni ylioppilasten oikeutta ja etua.
Saatuani yllämainitut tiedot annoin minä inspehtorien kautta osakunnille tehdä selkoa tilanteesta ja samalla huomauttaa osoittavan verrattain vähäistä arvokkuutta, jos antoi huhujen peloittaa itseään. Kaunis esimerkki, jonka ylioppilaat olivat edellisenä keväänä antaneet kulkemalla vastustuksen etupäässä, kadottaisi merkitystään, jos he nyt kiiruhtaisivat hakemaan itselleen turvapaikkaa. Tämän jälkeen rauhoittui mieliala jonkun verran. Vastustaakseni pakokauhua kieltäydyin myöskin joksikin aikaa antamasta passilupakirjaa niille, joilla ei ollut selvää opintopäämäärää tiedossa, vaan jotka ainoastaan kaikkien tapausten varalta tahtoivat olla turvattuja. Tämä oli sitä tarpeellisempaa, kun kenraalikuvernööri oli saanut tiedonannon, luonnollisesti liioitellussa muodossa, ylioppilasten "paosta" maasta. Myöhemmin antoi myöskin senaatti määräyksen kuvernööreille, etteivät he antaisi passia niille, jotka eivät olleet saapuneet kutsuntoihin.
Marraskuun lopussa ilmoitti minulle senaattori Eneberg, että hän halusi kanssani yksityistä keskustelua, jonka vuoksi kävin hänen luonaan. Hän mainitsi, että kenraalikuvernööri oli lausunut ajatuksen, että niitä ylioppilaita, jotka olivat jääneet pois kutsunnoista, rangaistaisiin erottamalla heidät yliopistosta. Eneberg tahtoi tietää, olisiko sellainen rangaistus mahdollinen. Minä vastasin, että sellaisen toimenpiteen täytyi käydä kurinpitotoimikunnan kautta, jonka tuli tuomita opinto- ja kurinpitosäännön mukaan, ja siinä ei ollut mitään määräyksiä, Ei ollut käsiteltävänä mikään rikos, vaan oli kysymyksessä asioita, joita tähän tapaukseen voisi soveltaa, varsinkaan kun se ei ollut poliittinen teko. Jos rehtori määrättäisiin hoitamaan asiaa ja siirtämään se kurinpitotoimikunnan käsiteltäväksi, niin tämä varmaankaan ei tuomitsisi kyseessäolevia ylioppilaita mihinkään rangaistukseen. Täten saataisiin vain aikaan ikävä selkkaus, josta voisi olla yliopistolle hyvin arveluttavia seurauksia. Keskustelusta kävi selville, että asianomaiset olivat sangen epävarmoja siitä, kuinka poisjääneisiin nähden olisi meneteltävä. Eneberg kysyi, luulinko minä, että yleinen "armahdus" olisi omiaan edistämään saapumista kutsuntoihin seuraavana keväänä. Sitä en uskaltanut luulla, ja kehoitin jättämään sikseen kaikki rankaisutoimenpiteet. — Vähää ennen joulua sain prokuraattorilta kuulla, että kenraalikuvernööri oli H. Majesteetilleen ehdottanut, että kutsunnoista poisjääneet ylioppilaat erotettaisiin vuoden ajaksi. Alkuperin oli hän tahtonut saada aikaa pitennetyksi kolmeksi vuodeksi.