Tammikuun 27 päivänä 1903 sain minä prokuraattorilta tietää, että poisjääneitä asevelvollisia koskeva kysymys oli ratkaistu, ja että kirjelmä asiasta oli saapunut senaattiin. Hän näytti otaksuvan, että kenraalikuvernöörin ehdotus kokonaisuudessaan oli hyväksytty. Mutta mitään kirjelmää kanslerinvirastosta ei tullut yliopistolle, ja kun käskykirje tuli tunnetuksi, saatiin selville, ettei siinä ollut mitään määräystä erottamisesta. Ylioppilaspiireissä oli kuitenkin ollut levottomuutta, ja tutkintojen suorittamista olivat ne jouduttaneet, joita tämä rangaistus olisi kohdannut. Rangaistuskäskykirjeessä säädettiin, että kaikki kutsunnoista poisjääneet, jotka olivat valtionviroissa, erotettaisiin, sekä ettei kukaan edellisen vuoden asevelvollisista voisi saada valtionvirkaa, jollei näyttäisi todistusta siitä, että oli täyttänyt, mitä asevelvollisuuslaki määräsi. Sen mukaan kuin Berendtsiltä sain kuulla, kun hän helmikuussa kävi luonani, oli H. Majesteettinsa itse paksulla kynällä vetänyt viivan ylioppilasten erottamista koskevan kohdan yli, sanoen: "Jättäkäämme ylioppilaat rauhaan." Siten jäi yliopisto vapaaksi asevelvollisuuslakon seurauksista vuodeksi eteenpäin.
Sillä välin läheni seuraavan kutsunnan aika. Ylioppilasten ei sallittu järjestöllisesti käsitellä asiaa, nyt enemmän kuin edellisenäkään vuonna. Ilman lupaa pitivät kuitenkin asevelvollisuusiässä olevat ylioppilaat helmikuussa kokouksen, jossa kysymys heidän suhtautumisestaan kutsuntoihin oli ollut keskustelun aiheena. Mielipiteet poisjäämisestä eivät olleet nyt käyneet niin yhteen kuin edellisenä vuonna. Sen mukaan kuin minulle ilmoitettiin, oli kokoukseen ottanut osaa noin 180 ylioppilasta, joista 115 selitti, etteivät aikoneet tulla kutsuntaan. 7 ilmoitti, että he sen tekisivät ja 57 selitti, etteivät he olleet valmistuneet kysymykseen vastaamaan. Kun sain kuulla kokouksesta, kutsuin luokseni yhden johtajista, ylioppilas Heikelin, ja huomautin hänelle, että oli laitonta pitää sellaisia kokouksia ilman rehtorin lupaa sekä tein selväksi, että olisi tärkeätä ja asialle edullista välttää kaikkea, mikä voitaisiin käsittää järjestölliseksi esiintymiseksi ylioppilaiden puolelta ja saisi kutsunnoista poisjäämisen näyttämään riippuvan yhteisestä päätöksestä. Vain ahtaammissa yksityisissä osakuntapiireissä voitiin neuvotella asiasta. Heikel lupasi ilmoittaa tämän. Koetin myöskin vaikuttaa ylioppilaskunnan johtaviin henkilöihin siihen suuntaan, että ylioppilaita ei käytettäisi agitatsioniin kutsuntoja vastaan yhtä paljon kuin aikaisemmin. Joukko ilmiantoja oli näistä asioista saapunut asianomaisille.
Maaliskuun lopussa lähetettiin pitkin maata tuhansin kappalein kiertokirje "Asevelvollisuus-ijässä oleville tovereille", kymmenen ylioppilaan allekirjoittama — näitä nimitettiin sittemmin decemvireiksi—, jossa he selittivät aikovansa saapua kutsuntoihin, sekä esittivät ne syyt, jotka saattoivat heidät tähän, vaikka asevelvollisuusasetus ei ollut syntynyt laillisessa järjestyksessä. Allekirjoittajat olivat nimensä alle merkinneet osakunnan, johon he kuuluivat, josta voi saada sen käsityksen, että he olivat ikäänkuin osakuntien edustajia, sitä enemmän koska kaikki osakunnat siinä olivat edustettuina. Minun puolestani täytyi jyrkästi paheksua tätä toimenpidettä, koska ylioppilaat sen tehdessään olivat ryhtyneet poliittiseen tekoon, jolla oli suuri kantavuus, ja jonka seurauksena sitä paitsi saattoi olla se, että toisin ajatteleviakin ylioppilaita saatettaisiin toimimaan samalla tavalla ja heidät johdettaisiin sellaiseen agitatsionin tapaiseen toimintaan, joka silloisissa oloissa tuottaisi enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Minun oli senvuoksi mielestäni pakko kutsua luokseni muutamia allekirjoittajista (K. Forsman, O. Voipio, A. Granfelt) ja huomauttaa heille, kuinka väärää ja epäviisasta heidän menettelynsä oli. Sen mukaan kuin minulle myöhemmin ilmoitti Danielson, jolla tosin ei ollut mitään tekemistä kiertokirjeen kanssa, mutta joka ei tahtonut lausua siitä paheksumistansa, oli asiakirja nähtävästi Linderin kautta saatettu Plehwelle ja tämä antanut siitä tiedon H. Majesteetillensa, joka oli siitä lausunut mielihyvänsä.
Mutta kiertokirje herätti aivan luonnollisesti voimakasta, kiihtymystä nuorten mielissä ja tämä mieliala puhkesi ilmi ylioppilaskokouksessa huhtikuun 2 päivänä. Ääniä laskettaessa erään vaalin aikana joutuivat muutamat niistä, jotka olivat allekirjoittaneet kiertokirjeen, häväisevän kohtelun alaisiksi. Heidät piiritettiin ja heille huudettiin haukkumasanoja, heitä nimitettiin maankavaltajiksi, senaattorikandidaateiksi, puhuttiin venäläisistä ruplista y.m. Käsikähmään ei kuitenkaan tultu. Mutta kokouksen päätyttyä hyökättiin erään "decemvirin" kimppuun, ajettiin ulos ravintolahuoneustosta hänet ja kolme muuta ylioppilasta, jotka istuivat samassa pöydässä kuin hän. Asiassa toimitettiin tutkimus muutamia päiviä myöhemmin. Syyllisintä ei saatu selville. Neljä muuta sai ankaran varoituksen ja yhdeltä otettiin hänen oikeutensa olla jäsenenä ylioppilaskunnan hallituksessa. Heille teroitettiin, että yliopistoviranomaiset eivät voineet sallia poliittista vainoa akateemisen nuorison keskuudessa, sekä että heidän täytyi pitää silmällä milloin sitä ilmeni, niin että se oli rangaistukseen saatettava, samoin kuin muutkin epäjärjestykset.
Niinkuin edeltäpäin voi arvata, ottivat ylioppilaat tänäkin keväänä osaa agitatsioniin kutsunnoista poisjäämisen puolesta, mutta he tekivät sitä varovaisemmin ja minun luullakseni pienemmässä määrässä kuin edellisenä vuonna. Niinpä vangittiin toukokuun 27 päivänä kaksi opiskelevaa, W. Godenhjelm ja J. Toiviainen, jotka edellisen asuntoon olivat koonneet muutamia asevelvollisia puhuakseen heidän kanssaan, jolloin myöskin eräs urkkija oli hiipinyt sisään, ja tämä ilmiantoi heidät viipymättä poliisille. Minun onnistui pelastaa mainitut herrat poliisin käsistä, ja asia siirrettiin raastuvanoikeuteen, missä he saivat vapauttavan tuomion. Helsingin kutsunta kävi kaikin puolin rauhallisesti. Eräs ylioppilas vangittiin, koska hän kadulla oli puhutellut muutamia asevelvollisia, mutta ei hänelläkään ollut tästä enempiä ikävyyksiä ja raastuvanoikeus vapautti hänet. Myöhemmin sattui muutamia samanlaatuisia tapauksia maaseudulla. Helsingissä saapui kutsuntaan joku kymmen ylioppilasta, maaseudulla tuli verrattain monta, runsaasti 50. Vastustus ei siis ollut yhtä voimakas kuin edellisenä vuonna.
Elokuun lopulla saatiin tietää, että kenraalikuvernööri oli senaattiin, lausunnon antamista varten, lähettänyt ehdotuksen asevelvollisuudesta poisjääneiden rankaisemisesta, ja m.m. ehdottanut, että ensimmäiseen sivistysluokkaan kuuluvat sijoitettaisiin venäläisiin joukkoihin. Sen mukaan kuin minulle ilmoitettiin aivan luotettavalta taholta, oli erääseen Kaukaasian rykmenttiin saapunut kysely, voisiko se ottaa vastaan neljä ylioppilasta. Asiaa oli siis sotilaallisella taholla valmisteltu. Syyskuun 1 päivänä sain tietää, että rankaisuasiaa samana päivänä käsiteltäisiin senaatissa, mutta tiedonanto tuli minulle niin myöhään, että vasta iltapäivällä voin käydä Enebergin luona (kirkollisasiain päällikkö Genetz oli matkalla). Hän ilmoitti, että senaatti oli selittänyt, että se ehdotettu toimenpide, jonka mukaan suomalaisia nuorukaisia sijoitettaisiin venäläisiin joukkoihin, soti niinhyvin perustus- kuin asevelvollisuuslakia ja H. Majesteettinsa vakuutuksia vastaan, ja senaatti oli evännyt tämän osan ehdotusta.
Syyslukukauden alkaessa oli jälleen suurta levottomuutta niiden huhujen johdosta, joita kierteli odotettavana olevista rangaistuksista. Minä puolestani koetin tyynnyttää nuorisoa, ja kehoitin nuoria miehiä pysymään alallaan ja harrastamaan opintojansa. Sijaiskanslerilta sain sen tiedonannon, että kenraalikuvernööri muutamien päivien kuluttua matkustaisi Warsovaan, jossa H. Majesteettinsakin siihen aikaan oli. Koska voitiin pelätä, että kysymys asevelvollisten rankaisemisesta mahdollisesti silloin tulisi puheeksi tai ratkaistavaksi, lähti sijaiskansleri 15 päivän iltana Pietariin tutkimaan asemaa ja tekemään minkä voisi ehkäistäkseen uhkaavan vaaran. Oerstrœmin luona käydessään huomasi Danielson, että tämä oli kokonaan tietämätön kenraalikuvernöörin ehdotuksesta. Oerstrœm luuli, ettei Plehwelläkään ollut tietoa siitä. Hän ei voinut ajatella, että Bobrikoff Plehwen selän takana esittelisi sellaisen asian, sillä se johtaisi täydelliseen välien rikkoutumiseen heidän kesken. Plehwen, joka oli matkalla Siperiassa, piti palata lokakuussa v.l. ja sitä ennen siis tuskin mitään ratkaisua tapahtuisi. Oerstrœm piti muuten itse ehdotusta varsin sopimattomana ja lausui: "Mitä tahansa, mutta ei tätä." Danielson jätti Oerstrœmille pitkähkön promemorian, jonka hän oli laatinut neuvoteltuaan minun kanssani, ja tämä lupasi esittää sen Plehwelle.
Muutamia päiviä myöhemmin kävi Danielson Deutrichin luona, joka juuri oli palannut Pietarista. Tämän kysymykseen, oliko yliopistossa rauhallista, vastasi Danielson myöntävästi ja sanoi luulevansa, että niin tulisi olemaankin, jollei mitään odottamatonta tapahtuisi. Tämän yhteydessä otti hän puheeksi kenraalikuvernöörin rangaistusehdotuksen ja sanoi sen olevan hyvin onnettoman. Deutrich lausui: "Olette ehkä oikeassa" ja lupasi esittää Danielsonin perustelut Bobrikoffille. Kysymyksen ratkaisua ei voitu odottaa ennenkuin marraskuussa. Mitä tuli kurinpitotoimenpiteisiin kutsunnasta poisjääneitä ylioppilaita vastaan, huomautti Danielson, että täkäläiset yliopistoviranomaiset eivät voineet sellaisiin ryhtyä, vaan että, jos jokin tämänlaatuinen toimenpide tulisi kysymykseen, kuuluisi se kanslerille.
Kun Oerstrœm kerran kävi luonani syyskuun lopulla, tuli tämä kysymys puheeksi. Hän lausui sen toivomuksen, että kenraalikuvernöörin ehdotus poisjääneiden ylioppilasten sijoittamisesta venäläiseen sotaväkeen ei tulisi hyväksytyksi, ja hän arveli, että sen pitemmälle kuin kurinpidollisiin rangaistuksiin ei mentäisi. Minä huomautin hänelle, että ylioppilasten käytöksessä ei ollut mitään rikollista tai rangaistavaa tavallisessa merkityksessä. Hän myönsi että asia niin oli, ja että rankaisutoimenpiteitä tässä vaati vain poliittinen välttämättömyys. Minä pyysin häntä toimimaan siihen suuntaan, että ne eivät saisi kovin ankaraa luonnetta.
Täysi-istunnossa lokakuun 19 päivänä laati senaatti, jota siihen oli kehoitettu, ehdotuksen v. 1903 poisjääneiden asevelvollisten rankaisemisesta. Siinä huomautettiin m.m. että, jos H. Majesteettinsa katsoisi tarpeelliseksi, että ankarampiin rangaistuksiin ryhdyttäisiin kuin edellisenä vuonna, niiden pitäisi kohdistua niihin asevelvollisiin, joilta korkeamman sivistystasonsa perusteella voitiin odottaa suurempaa arvostelukykyä ja itsenäisyyttä, siis yliopiston ja polyteknillisen opiston sekä Evon metsäopiston ja Mustialan maanviljelysopiston oppilaisiin. Näistä oppilaista etsittäisiin joukko ja tarkastuksen jälkeen pantaisiin henkikaartin suomalaiseen tarkkampujapataljoonaan. Muut erotettaisiin vuodeksi mainituista oppilaitoksista. Kun Danielson kerran kävi kenraalikuvernöörin luona, tuli tämäkin kysymys puheeksi. Kenraalikuvernööri oli sitä mieltä, että Suomen kaarti, joka oli yksi H. Majesteettinsa henkivartiojoukoista, ei sopinut siksi, johon kapinallisia ylioppilaita liitettäisiin. Sotaministeri oli tahtonut, että kyseessäolevat nuorukaiset lähetettäisiin kaukaisiin kuvernementteihin, hän, kenraalikuvernööri oli senvuoksi ehdottanut, että ne sijoitettaisiin Suomessa oleviin venäläisiin joukkoihin. Danielson huomautti, että sivistyneet nuoret miehet eivät alistuisi siihen, vaan karkaisivat maasta kuten monet jo olivat tehneet. Kenraalikuvernööri sanoi olevansa pakotettu esittämään ehdotuksensa, mutta hän ei tahtoisi jyrkästi pysyä siinä, jos sijaiskansleri piti sitä sopimattomana (!). Erottamisrangaistuksesta ei Danielson tahtonut lausua mielipidettään, se oli kanslerin asia, mutta pakotettuna siihen hän huomautti, että rangaistus varmaan ei hyödyttäisi mitään. Se tuottaisi tosin monelle vaikeuksia ja ikävyyksiä, mutta ei saisi ketään vakuutetuksi siitä, että oli välttämätöntä saapua kutsuntoihin. Bobrikoff näytti arvelevan, että mahdollisesti vielä tällä kerralla uhkaus riittäisi (hän tarkoitti ehdotuksensa esittämistä), mutta seuraavalla kerralla olisi rangaistus pantava täytäntöön.