Ratkaisua odotettaessa pohdittiin ylioppilaspiireissä kysymystä, kuinka nuorison ja yliopiston opettajien ja johtomiesten tulisi suhtautua, mahdollisiin kurinpidollisiin rankaisutoimenpiteisiin. Perustuslaillisten ylioppilasten komitea kääntyi muutamien yliopiston opettajien puoleen (noin 15:n) pyytäen saada kuulla heidän mielipiteensä varsinkin siitä joukkoerottamisesta, joka kutsunnoista poisjääneillä oli odotettavana. Ylioppilaat esittivät pohdittavaksi, eikö yliopisto nyt ollut tienhaarassa, ja he puolestansa luulivat, että nuoriso olisi taipuvainen lujaan vastarintaan. Yhteisen kokouksen jälkeen komitean jäsenten kanssa kokoontuivat mainitut opettajat yksityiseen kokoukseen, johon minäkin olin kutsuttu. Erottamiskysymyksestä olivat useimmat sitä mieltä, että jolleivät täkäläiset yliopiston viranomaiset saisi käskyä rangaista poisjääneitä, vaan kansleri sen tekisi, niin ei olisi syytä kieltäytyä tottelemasta, eikä aihetta sen vuoksi saattaa yliopistoa vakaviin selkkauksiin. Kaksi läsnäolevista oli toista mieltä, siten että heidän mielestään piti kieltäytyä kaikesta osanotosta sellaisen rangaistuksen toimeenpanemiseen. Minä esitin ajatukseni suunnilleen näin: Jos kansleri antaisi täkäläisille yliopistoviranomaisille tehtäväksi rangaista poisjääneitä, täytyi siitä kieltäytyä, mutta jos erottaminen tuli kanslerilta, oli yliopistoviranomaisten noudatettava kurinpidollista säädöstä. Kuitenkin oli tässä vain kysymys rehtorista, sillä muita yliopistoviranomaisia asian ei tarvinnut koskea. Mikäli toistaiseksi voin ymmärtää, tulisin minä ilmoittamaan erotetuille ylioppilaille kanslerin toimenpiteen ja kehoittaisin heitä määräystä noudattamaan sekä pitäisin huolta siitä, että he eivät saisi yliopiston kansliassa ilmoittautua lukukaudella läsnäoleviksi. Ei ollut mitään alentavaa alistua tuomioon, jota itse täydellä syyllä piti vääränä. Poisjääneet olivat toimineet niinkuin, heidän velvollisuutensa vaati ja he voivat nyt tyynesti alistua velvollisuudenmukaisen tekonsa seurauksiin. Mutta jos ylioppilaat niskoittelisivat, ja rehtoria tahdottaisiin pakottaa ankarampiin toimenpiteisiin, silloin kieltäytyisin enempää kajoamasta asiaan, koska se olisi minulle vastenmielistä, mutta silloin minun myöskin täytyisi ensin erota rehtorintoimesta. — Mitä taas tuli ylioppilaskomitean esittämään kysymykseen, pitikö rangaistujen kieltäytyä tottelemasta ja olla alistumatta tuomioon, ja selittäisivätkö toiset ylioppilaat olevansa solidaarisia panemalla toimeen suurlakon yliopistossa, olivat läsnäolevat sitä mieltä, että yliopiston opettajat eivät voineet vastata sellaisiin kysymyksiin, mutta neuvottaisiin ylioppilaita siitä luopumaan, koska heidän velvollisuutensa oli olla lainkuuliaisia ja koska tämänlaatuisista mielenosoituksista, joihin ei oltu yksimielisesti ryhdytty, tulisi vain fiasko.
Yliopistonopettajien kannan kysymyksessä esitti Runeberg uudessa yliopiston opettajien ja ylioppilasten yhteisessä kokouksessa. Asiasta syntyi keskustelua, mutta se ei johtanut mihinkään uuteen ehdotukseen. Ylioppilaat koettivat pysytellä periaatteellisella kannallansa ja näyttivät pettyneiltä sekä viittasivat siihen, että heidän ja yliopiston opettajien mahdollisesti täytyi kulkea eri teitä. Heitä kannattivat Ernst Estlander ja T. Homén.
Yllämainitun ylioppilaskomitean kirjelmä yliopiston opettajille oli tullut Bobrikoffin tietoon. Eräs ylioppilas, joka myöskin itse tuli luokseni ja kertoi asian, oli lähettänyt yhden kappaleen sitä kirjeessä eräälle toverille Turkuun. Täällä avattiin kirje postissa ja kirjelmä takavarikoitiin sekä jätettiin luultavasti santarmeille. Bobrikoff aikoi tehdä suuren numeron asiasta, mutta erään henkilön, jonka nimeä minulle ei ole mainittu, mutta jonka luulen olleen prokuraattorin, onnistui saada Bobrikoff luopumaan aikeestaan. Eräillä virallisilla päivällisillä kenraalikuvernöörin luona joulukuun alussa, joihin minä olin kutsuttu, viittasi hän tietävänsä siitä. Hän kysyi minulta, miten oli ylioppilasten laita, johon minä vastasin, että he olivat jonkun verran kiihoittuneita odotettavana olevien asevelvollisuusrangaistusten johdosta. Hän sanoi tietävänsä, että "kleine Ausschritte vorgekommen sind", johon minä vastasin, että asia oli järjestetty eikä vaatinut muita toimenpiteitä. Hän lausui silloin, että heitä ei tällä kertaa sijoitettaisi venäläisiin joukkoihin, mutta seuraavana vuonna ei mitään armoa annettaisi. Korkeampi voima piti huolta siitä, että Bobrikoffia "ensi kerralla" ei enää ollut.
Joulukuun 18 päivänä oli sijaiskansleri Pietarissa ja kävi sekä Oerstrœmin että Plehwen luona. Käynnin tarkoituksena oli etupäässä saada selville, oliko jotakin tekeillä yliopistoon nähden, sekä mahdollisesti estää kurinpidolliset toimet. Danielson sai tietää, että myöskin sotaministeri jo oli luopunut ehdotuksesta, että ylioppilaita pantaisiin venäläisiin joukkoihin, mutta että käskykirjeessä nimenomaan ilmoitettaisiin, että näin tehtäisiin seuraavan vuoden kutsunnasta poisjääneille. Niinkuin meidän kesken oli sovittu, piti Danielsonin todettuansa, että äskenmainittu jyrkkä toimenpide ei tulisi kysymykseen, huomauttaa kurinpidollisten rangaistusten sopimattomuudesta kysymyksessä olevaan tapaukseen ja hän tekikin sen. Luvattiin ottaa esiintuodut syyt huomioon. Paljon riippui, arvelivat asianomaiset, H. Majesteettinsa mielentilasta ja tuulesta. Jos hän olisi hyvällä tuulella, niin Plehwe todennäköisesti ei vaatisi kurinpidollisia rangaistuksia! Plehwe pyysi Danielsonia puhumaan tästä kenraalikuvernöörin kanssa, minkä hän kotiin palattuansa tekikin. Bobrikoff oli sitä mieltä, että rangaistuksia ei voitaisi välttää, vaan että yhden vuoden erottaminen olisi riittävä, ja silloin kunkin yksityisen rangaistus sovitettaisiin yliopiston viranomaisten harkinnan mukaisesti.
Tammikuun alkupäivinä 1904 palasi kenraalikuvernööri käynniltä Pietarista ja toi sen tiedon, että H. Majesteettinsa oli ratkaissut kysymyksen asevelvollisuusrangaistuksista. Paitsi muita määräyksiä säädettiin, että ne ylioppilaat, jotka olivat jääneet pois, erotettaisiin korkeintaan vuodeksi; kuitenkin saattoivat yliopiston viranomaiset lieventää rangaistuksia.
Nyt oli minun toimittava määrätyn suunnitelman mukaan. Suoranainen vastalause itse toimenpidettä vastaan olisi ollut isku ilmaan. Päämääräksi asetin sen, että tässä asiassa ei pakotettaisi rehtoria eikä muita yliopistoviranomaisia määräämään itse rangaistusta, vaan että tämä toimenpide jäisi kanslerille sekä, että koettaisin johtaa asiaa niin, että karkoituksesta tulisi niin lempeä kuin mahdollista, mieluimmin aivan mitätön sen käytännöllisiin seurauksiin nähden. Tätä toivoin niinhyvin ylioppilasten vuoksi kuin välttääkseni vaikeuksien syntymistä täkäläisille yliopistoviranomaisille, lähinnä konsistorille, jonka asiaan sekoittamista pitäisi välttää. Siten voitaisiin asia, niinkuin minusta näytti, mahdollisesti järjestää niin, ettei vakavampia vaikeuksia yliopistolle koituisi.
Estääkseni kysymyksen ratkaisua vaikeuttavia määräyksiä tulemasta kanslerinvirastosta, kirjoitin minä viipymättä Berendtsille ja huomautin hänelle, että erottamisen tuli tapahtua kanslerin kautta ja että sitä piti seurata luettelo erotettavista. Rehtori ei voinut mitään rangaistusta määrätä tässä tapauksessa, kun ei ollut kysymyksessä mikään rikos, vaan hän saattoi vain panna toimenpiteen täytäntöön. Kun tästä kuitenkaan ei mitään kuulunut, tulimme sijaiskansleri ja minä levottomiksi, että asia voi joutua väärälle tolalle, varsinkin kun eräät yksityiset senaattorit olivat antaneet ymmärtää, että yliopistoviranomaisten tässä asiassa muitta mutkitta piti noudattaa käskykirjettä. Minä matkustin sen vuoksi helmikuun 7 päivänä Pietariin ja sain Berendtsin tavatessani tietää, että kanslerinvirastossa ei toistaiseksi oltu asialle mitään tehty. Kävin sen jälkeen Oerstrœmin luona ja huomautin hänelle kuinka välttämätöntä oli, että karkoituskäsky lähti kanslerilta, ja hän näytti ymmärtävän syyni sekä lupasi, että niin tapahtuisi. Minä huomautin edelleen, että erottamisen täytyy kohdata nimitettyjä ylioppilaita, jotta voisimme ottaa asian huomioon. Mitään luetteloa poisjääneistä eivät yliopiston viranomaiset voineet antaa. Veisi tietysti jonkun verran aikaa, ennenkuin siviiliviranomaiset voisivat hankkia sellaisen, mutta sitä ei voinut auttaa. Oerstrœm antoi viipymättä määräyksen Berendtsille laatia asiasta kirjelmän kenraalikuvernöörille. Minä huomautin edelleen keskustelun kuluessa, että ei sijaiskansleri eikä rehtori voineet puuttua kysymykseen kunkin yksityisen rangaistusajasta, vaan että yhteinen karkoitus oli kaikille määrättävä. Jos joku halusi lievennystä, täytyi hänen sitä erityisesti pyytää.
Erottamiskäsky asevelvollisuudesta poisjääneille saapui maaliskuun puolivälissä polyteknilliseen opistoon. Laitoksen inspehtori (yli-intendentti Tigerstedt) kehoitti opettajakollegiota antamaan lausuntonsa rangaistusajasta. Kollegio ehdotti kuutta kuukautta, maaliskuun 15 päivästä lukien. Tämän johdosta oli polyteknikkojen yhdistyksellä kokous, jolloin suurin osa oppilaista, noin 80 %, päätti ilmoittaa inspehtorille, että he eivät nauttisi opetusta, niin kauan kuin toverit olivat erotettuina. Maaliskuun 19 päivänä alkoi lakko. Vain muutamia oppilaita oli saapunut laitokselle. Opettajien puolelta oli koetettu estää lakkoa, mutta tuloksetta. Johtaja, professori Nyström, oli useampia kertoja neuvotellut minun kanssani asiasta. Esimerkki vaikutti voimakkaasti ylioppilaihin, jotka myöskin suunnittelivat samanlaista toimenpidettä, kun yliopiston vuoro tulisi. Toisaalta koetettiin muutamissa ylioppilaspiireissä, varsinkin vanhasuomalaisissa, tehdä työtä sellaiseen lakkoon yhtymistä vastaan. Pidin viisaimpana toistaiseksi pysytellä passiivisena ja puhuin ainoastaan inspehtorien kanssa asiasta. Samoin päätin minä koettaa viivyttää asiaa, niin että lukukausi lähestyi loppuansa, ennenkuin erottamisen toimeenpanon täytyisi tulla kysymykseen, sillä silloin menettäisi lakko kaiken suuremman käytännöllisen merkityksen. Vaikka asiallisesti olin täysin yhtä mieltä nuorison kanssa ja täydellisesti ymmärsin sen tunteet ja halun ilmaista mielipiteensä, täytyi minun, joka lähinnä olin vastuussa järjestyksestä ja yliopiston edusta, koettaa estää sellaista mielenosoitusta ja järjestää niin, ettei siitä koituisi mitään vakavia seurauksia yliopistolle ja ylioppilaille itselleen. Kävin maaliskuun 25 päivänä senaattori Åkermanin luona (kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikön) neuvoakseni häntä olemaan ryhtymättä mihinkään tutkimuksiin tai ylimääräisiin rangaistustoimiin lakon johdosta polyteknillisessä opistossa, ja antamaan asian vapaasti kehittyä, jotta estettäisiin mieliä enempää kiihoittumasta. Sellaisilla toimenpiteillä olisi epäedullinen vaikutus myöskin yliopistonuorisoon. Senaattori Åkerman tuntui olevan samaa mieltä. Lakko loppui itse asiassa sillä tavalla, että opettajakollegio voitiin pitää siitä syrjässä ja laitos jäi siten rauhaan. Huhtikuun 24 päivänä sain Oerstrœmiltä sähkösanomakutsun saapua Pietariin. Matkustin 25:ntenä ja kävin Oerstrœmin luona seuraavana päivänä. Hän ilmoitti, että kenraalikuvernöörin kautta vaadittu luettelo nyt oli saapunut. Se oli tehty läänittäin kuvernööreiltä saatujen tietojen mukaan. Oerstrœm pyysi minun käymään luettelon läpi ja oikaisemaan siinä olevat mahdolliset virheet. Me pohdimme sitten eräitä erottamista koskevia yksityisseikkoja. Oerstrœm arveli, että erottamisajan nähtävästi piti olla yhdenmukainen polyteknikumissa määrätyn ajan kanssa, s.o. se oli määrättävä kuudeksi kuukaudeksi, minkä minä myönsin olevan johdonmukaisinta. Erottamisajan alkamiseksi ehdotin toukokuun 11 päivää, mutta se tuntui Oerstrœmistä liian myöhäiseltä. Kysymys jätettiin avoimeksi. Minä lausuin sen toivomuksen, että rehtori yksityisissä tapauksissa, erityisestä pyynnöstä, voisi määrätä jonkun muun kuin yleisesti säädetyn ajankohdan karkoituksen aluksi, jota vastaan Oerstrœmillä ei ollut mitään huomauttamista. Senjälkeen huomautin minä hänelle, että olisi tarpeellista selvittää, sisälsikö erottaminen, kuten opinto- ja kurinpitosääntö edellytti, karkoituksen kaupungista vai eikö. Huomautin, että erottaminen polyteknillisestä opistosta ei sisältänyt karkoitusta kaupungista, ja koska oli ylioppilaita, jotka kuuluivat sekä yliopistoon että tähän laitokseen, tuottaisi pakollinen kaupungista karkoittaminen sellaisissa tapauksissa muodottoman asiain tilan. Helsinki oli myöskin jo niin suuri kaupunki, että rehtorin oli mahdotonta valvoa olivatko karkoitetut ylioppilaat, joita oli niin suuri määrä, kaupungissa vai eivätkö. Mitään poliisiviranomaisten tähän asiaan sekaantumista tai väkivallalla kaupungista siirtämistä minä en missään tapauksessa suonut. Hallituksen kannalta katsoen ei myöskään voinut olla viisasta lähettää pääkaupungista maaseudulle joukko nuoria miehiä, joita siellä epäilemättä pidettäisiin poliittisina marttyyreinä. Oerstrœm yhtyi minuun, ja yliopistolle lähetettävässä kirjelmässä lausuttaisiin nimenomaan, että relegatsioni ei merkinnyt karkoitusta kaupungista.
Kenraalikuvernöörin luettelossa oli 108 nimeä. Sitä läpikäydessä huomattiin, että noin 30 nimeä oli henkilöiden, jotka eivät olleet ylioppilaita tai jotka syystä tai toisesta olivat eronneet yliopistosta. Kun ne luettiin pois, oli luettelossa kaikkiaan 80 nimeä, vaikka luultavasti kaksi kertaa suurempi määrä oli jäänyt pois. Seuraavana päivänä annoin luettelon takaisin Oerstrœmille. Minä huomautin hänelle, että muutamat nykyiset ylioppilaat, jotka olivat luetteloon otetut, kutsuntojen aikana vielä olivat koulussa. Oerstrœm suostui siihen, että näidenkin nimet pyyhittiin pois luettelosta. Vihdoin pyysin minä, että kirjelmää erottamisesta ei lähetettäisi ennen toukokuun 1 päivää, jotta tämän päivän vietto ei tulisi mitenkään häirityksi. Oerstrœm lupasi, että kirjelmä päivättäisiin huhtikuun 30 päivälle ja lähetettäisiin toukokuun 2 päivänä.
Samana päivänä kävin myöskin Plehwen luona. Erottamiskysymykseen hän ei lähemmin puuttunut, kun minä ilmoitin, että olin jo neuvotellut asiasta Oerstrœmin kanssa. Sitä vastoin hän kysyi, millä tavalla ylioppilaat tulisivat suhtautumaan kutsuntoihin tänä keväänä. Sanoin, etten voisi antaa mitään varmoja tietoja siitä, mutta arvelin, että suurin osa jäisi pois. Keskustelu koski muuten muita asioita.