Toukokuun 4 päivänä saapui erottamiskirjelmä sijaiskanslerille ja seuraavana päivänä vastaanotin minä sen virallisesti. Se oli laadittu sopimuksen mukaisesti. Kansleri oli hyväksi nähnyt karkoittaa joukon erityisesti mainittuja ylioppilaita yliopiston oppilaitoksista kuudeksi kuukaudeksi, toukokuun 14 päivästä lukien, kuitenkin niin, että erottaminen ei merkinnyt karkoitusta kaupungista, ja oli rehtorille myönnetty yksityisissä tapauksissa määrätä toinen aika erottamisen alkamiselle. Suurin osa erottamisajasta sattuisi siis loma-ajaksi.
Tämä määräys naulattiin yliopiston ilmoitustaululle sekä kehoitus niille, joita se koski, saapua yliopiston kansliaan saamaan lähempiä tietoja. Sitä paitsi kutsuin minä yksitellen muutamia ylioppilaita, joita karkoitusmääräys koski, kansliaan ja otin heiltä sen tunnustuksen, että he olivat saaneet tiedon määräyksestä. He näyttivät yleensä olevan tyytyväisiä siihen, että niin helpolla olivat päässeet asiasta, ja olivat taipuvaisia alistumaan määräyksiin. Ainoastaan yksi teki vastaväitteitä ja viittasi siihen, että hän mahdollisesti ei taipuisi erottamismääräykseen. Muuten lienee tuskin kukaan karkoitetuista varsinaisesti joutunut asiasta kärsimään, sen vuoksi että seuraavan syksyn valvonta kohdistui vain viralliseen lukukausi-ilmoittautumiseen.
Toukokuun 11 päivänä panivat ylioppilaat toimeen mielipiteen ilmauksen. Konsistorin kokouksen aikana saapui eräs lähetystö kansliaan, joka pyysi päästä sen puheille. Siihen kuului 7 henkeä, yksi kustakin osakunnasta. Eräs heistä, maisteri H. Gummerus, luki minulle osoitetun kirjelmän, jossa suuri joukko ylioppilaita lausui vastalauseensa erottamisrangaistuksia vastaan ja että ylioppilaat tunsivat itsensä solidaarisiksi rangaistujen toveriensa kanssa, sekä ettei rauha palaisi nuorison keskuuteen, ennenkuin erottamismääräys oli kumottu. He pyysivät, että minä saattaisin kanslerin tietoon, mitä he siten olivat lausuneet. Minä sanoin vastaanottavani kirjelmän, mutta että minun täytyi punnita, esittäisinkö heidän lausuntonsa kanslerille ja missä muodossa sen tekisin. Lähetystö sanoi, että sillä oli mukanansa kirjelmä myöskin konsistorille. Minä ilmoitin, että konsistori ei voinut virallisesti ottaa kirjelmää käsiteltäväksi, mutta minä lupasin kokouksen loputtua lukea sen sille, jos joku jäsenistä niin halusi, mikä myöskin tapahtui. Lähetystö ilmoitti esiintyvänsä 250:n ylioppilaan puolesta, jotka olivat kokoontuneet eteiseen ja käytäviin. Lähetystö ilmoitti heille minun vastaukseni, mutta he jäivät paikalle siksi kunnes kokous 1 1/2 tuntia myöhemmin päättyi. Kun he olivat saaneet tietää, että kirjelmä oli luettu, marssivat he pois hiljaa ja rauhallisesti. Minulle tuli tämä mielenosoitus aivan odottamatta, mutta nähtävästi ei kaikille konsistorin jäsenille. Kaikille kaupungissa oleville ylioppilaille oli lähetetty yksityinen kutsu saapua kokoukseen uusmaalaisen osakunnan talolle, ja sieltä oli lähdetty yliopistolle.
Konsistorin kokouksessa samana päivänä oli vapaaherra Wrede pöytäkirjaan liittänyt kirjallisen lausunnon erottamisrangaistusten johdosta, jonka paitsi häntä oli allekirjoittanut 7 konsistorin jäsentä. Tämä pöytäkirjanliite oli lähimpänä aiheena niihin vaikeuksiin, jotka kesän kuluessa kohtasivat yliopistoa sen kautta, että muutamia yliopiston opettajia karkoitettiin maasta, ja jotka muodostavat erityisen luvun näiden raskaiden aikojen historiassa. Mutta samassa kokouksessa tehtiin ehdotus toimenpiteeksi konsistorin puolelta, josta tuloksena sitten oli, että yksimielisesti päätettiin lähettää kanslerille kirjelmä, joka koski erottamiskysymystä. Asia oli esillä kokouksissa toukokuun 19 ja 31 päivänä. Ensinmainitussa tilaisuudessa annoin minä seikkaperäisen selonteon suhtautumisestani erottamiskysymykseen ja niistä näkökohdista, jotka olivat olleet pyrintöjeni ohjeina. Virkatoverieni puolelta ei oltu tehty mitään muistutuksia kantaani vastaan, mutta minä halusin avonaisella selityksellä estää kaiken väärinkäsityksen. Samalla tahdoin erikoisesti huomauttaa kuinka arkaluontoinen asemani tähän asiaan nähden oli, lähinnä siksi, että kanslerinvirasto oli täyttänyt ne vaatimukset ja toivomukset, jotka olin ilmituonut erottamispäätöksestä. Tämän vuoksi katsoin oikeimmaksi, — ja siitä olivat virkatoverit yhtä mieltä kanssani — että en virallisesti ottaisi osaa asian käsittelyyn. Tavalla tai toisella osoittaisin kuitenkin solidaarisuuteni konsistorin kanssa. Mielipiteet siitä, kuinka sopiva keino kirjelmän lähettäminen kanslerille olisi, olivat aluksi erilaisia, mutta onnistuttiin lopulta saamaan kirjelmälle sellainen muoto, että konsistori yksimielisesti voi yhtyä siihen. Päätös tapahtui toukokuun 31 päivän kokouksessa ja virallisesti toimi silloin vararehtori, A. Donner, puheenjohtajana. Konsistorin yksimielistä esiintymistä, jonka hyväksi minä koetin kaikin tavoin toimia, täytyy minun pitää suurena voittona silloisissa olosuhteissa. Mielipiteenilmausta, katsoen vallitsevaan mielialaan, ei voinut välttää. Erimielisyys konsistorin jäsenten kesken olisi ollut hyvin kiusallinen ja arveluttava ja olisi sillä ollut kauaskantavia seurauksia opiskelevaan nuorisoon nähden, johon hajaannus ja vierovan mielen politiikka oli syvälle juurtunut. Kirjelmä lähetettiin sijaiskanslerille ja sitä seurasi minun rehtorina kirjoittamani erityinen lausunto, jossa minä vakuutin oikeiksi ne asiat, jotka konsistori oli tuonut esille, ja yhdyin kirjelmässä esitettyihin näkökantoihin. Sekä konsistorin että minun kirjelmäni jätti sijaiskansleri henkilökohtaisesti venäläisenä käännöksenä Plehwelle, mutta Plehwen toivomuksesta ne otettiin takaisin. Asian myöhempi kehitys kuuluu toiseen lukuun.
Berendtsille olin kirjeessä ilmoittanut ylioppilasten mielenosoituksesta toukokuun 11 päivänä sekä selittänyt sitä kantaa, jota ylioppilaat olivat tahtoneet ilmaista. Minä olin antanut toimenpiteeni jäädä tähän yksityiseen tiedonantoon, koska asia virallisen kirjelmän kautta olisi saanut suuremman kantavuuden kuin toivottavaa oli. Oliko Berendts esittänyt tiedonantoni Plehwelle, siitä en saanut varmaa tietoa, sillä hän ei kirjoittanut siitä mitään ja jätti vähän aikaa sen jälkeen Pietarin, mutta asia tuli kyllä — ja todennäköisesti tätä tietä — Plehwen tietoon. Alkuperäinen aikomukseni oli kirjoittaa käsikirje Oerstrœmille tästä asiasta, mutta sain tietää, että hän juuri silloin oli matkalla. Kun Danielson kerran, kesäkuun 4 päivänä, kävi Bobrikoffin luona, kävi selville, että tämä ei näyttänyt kiinnittävän suurtakaan huomiota ylioppilasten mielenosoitukseen, mutta hän oli hyvin ärtynyt siitä, että mainittu sanelu konsistorin pöytäkirjaan oli tehty. Siitä toisessa yhteydessä.
Selkkaus uusmaalaisen osakunnan kanssa 1903—1904.
Sellaisina levottomuutta täynnä olevina aikoina, jolloin minä hoidin rehtorintointa, ei rehtorin asema suinkaan ollut helppo, varsinkaan kun ylhäältä päin asetettiin vaatimuksia ja alhaalta päin nousi toivomuksia, jotka pohjaltaan olivat mahdottomia yhdistää. Niinhyvin yksityiset ylioppilaat, joutuessaan vaikeuksiin poliittisista syistä, kuin akateeminen nuoriso kokonaisuudessaan, olivat lähellä sydäntäni, mutta ristiriitoja oli mahdoton kokonaan välttää. Yksi vakavimpia vaikeuksia oli se, mikä syntyi uusmaalaisen osakunnan kanssa syksyllä 1903 ja keväällä 1904. Alkuperäiset syyt ristiriitaan eivät itsessään olleet varsin merkittäviä, mutta sen seuraukset tulivat vakaviksi, mikä ei suinkaan ole harvinainen ilmiö hermostuneina aikoina.
Ristiriidan aiheena oli kaksi yksityistä tapausta niiden monien poliittisten selkkausten joukossa viranomaisten kanssa, joita silloin sattui ja joihin ylioppilaat olivat sekaantuneet. Toinen koski ylioppilas O. Rosenqvistia, toinen ylioppilas kreivi Creutzia.
Edellisen asia oli sangen yksinkertainen. Rosenqvist [Rosenqvist tuli sittemmin Helsingin ruotsalaisen kauppaopiston johtajaksi ja hänet murhattiin punaisessa kapinassa 1918.] oli toukokuussa 1903 vangittu, koska hän oli antanut rahasumman eräälle henkilölle, joka oli agiteerannut asevelvollisuuskutsuntoja vastaan. Hän oli poliisitutkinnossa myöntänyt syytöksen oikeaksi. Minun onnistui kuitenkin saada hänet vapaaksi. Käytyään minun luonani, jolloin hän kahden kesken uskoi minulle erinäisiä asioita ja sanoi ehdottomasti haluavansa välttää enempää tutkintoa, katosi hän Helsingistä ja onnistui pääsemään Ruotsin puolelle. Kansleri, jolle oli ilmoitettu asiasta, määräsi, että Rosenqvist poistettaisiin ylioppilasmatrikkelista. Että kansleri tällöin meni yli virkavaltansa, on varmaa, kun ei ollut olemassa mitään tutkintoa eikä tuomiota, eivätkä yliopistoviranomaiset olleet esittäneet sellaista toimenpidettä, mutta minä päätin kuitenkin olla saattamatta aikaan ristiriitaa kanslerin kanssa, koska asialla tässä tapauksessa ei ollut käytännöllistä merkitystä. Rosenqvist oli tahallisesti välttänyt saapua tuomioistuimen eteen. Hän oli lähtenyt Sveitsiin tieteellisiä opintoja varten eikä palaisi pitkään aikaan kotimaahan, niin että hänelle ei merkinnyt mitään, oliko hän muodollisesti ylioppilas vai ei. Hän halusi itse, että sillä hetkellä oltaisiin hiljaa hänestä, ei hänen itsensä vuoksi, vaan muista syistä. Uusmaalainen osakunta otti kuitenkin asian käsiteltäväkseen ja pyysi rehtoria ryhtymään toimenpiteisiin sen "oikeudenloukkauksen" ja vääryyden korjaamiseksi, joka tässä kohden oli Rosenqvistia vastaan tapahtunut. En kuitenkaan tehnyt asian hyväksi muuta kuin esitin osakunnan pyynnön sijaiskanslerille. Siihen asia jäi, siksi kunnes minä syksyllä 1904, kun oli tullut edullisemmat olot, tein esityksen, että Rosenqvist otettaisiin uudelleen yliopiston kirjoihin, johon v.t. kansleri suostui. Että ei mitään tärkeämpää heti oltu tehty uusmaalaisen osakunnan pyynnön johdosta, tuli tämän keskuudessa syytöksen aiheeksi yliopistoviranomaisia kohtaan. Rosenqvistin asia kummitteli koko, syksyn, mutta tyytymättömyys oli rakenteeltaan liian teoreettista saavuttaaksensa erikoista merkitystä. Rosenqvist itse lausui kirjeessä kiitollisuutensa minun suhtautumisestani ja toimistani hänen asiassansa.
Paljoa vakavamman oikeudenloukkauksen sisälsivät toimenpiteet ylioppilas, kreivi C.G. Creutzia vastaan. Tämä tuli syyskuun 23 päivänä 1903 minun luokseni ja ilmoitti, että hän oli saanut käskyn seitsemän päivän kuluessa poistua maasta. Hänen isänsä, maatilanomistaja Pernajassa, oli edellisenä päivänä saanut samoin kuuluvan käskyn. Mitään muuta syytä karkoitukseensa, kuin että hän oli isänsä poika, ei nuori kreivi Creutz tietänyt. Isä oli pyytänyt oikeuden itselleen ja lapsilleen muuttaa maasta, ja tähän hakemukseen oli H. Majesteettinsa hiljakkoin suostunut.