Minä menin tämän johdosta viipymättä v.t. kuvernöörin, lääninsihteeri Reinbottin luokse. Hän vakuutti karkoitusmääräyksen oikeaksi, ja että se oli annettu kenraalikuvernöörin käskystä. Nuoren Creutzin ilmoitettiin olleen isällensä avullisena poliittisessa kiihoitustoiminnassa. Minä huomautin, että tällä väitteellä ei voinut olla mitään merkitystä, koska mies oli vasta 20-vuotias, ja että olisi kohtuutonta karkoittaa alaikäistä henkilöä. Reinbott näytti hämmästyvän, kun hän sai kuulla, että Creutz oli niin nuori ja lisäksi ylioppilas, ja minä sain sen käsityksen, että tässä oli tapahtunut erehdys. Rehtorina ollen sanoin olevani pakotettu vaatimaan, että toimenpide peruutettaisiin. Reinbott pyysi minua kääntymään salaneuvos Deutrichin puoleen, joka hoiti kenraalikuvernöörinvirkaa. V.t. kansleri Oerstrœm oli silloin kaupungissa ja minä lähetin hänelle asian johdosta kirjeen, jossa vetosin häneen ja ilmoitin aikomukseni käydä Deutrichin luona pyytääkseni häntä peruuttamaan karkoitusmääräyksen tai sallimaan, että sen toimeenpanoa lykättäisiin, siksi kunnes kansleri olisi antanut määräyksen asiasta. Vähän sen jälkeen kuin Oerstrœm oli saanut kirjeeni kävi Danielson hänen luonansa ja puhui samaan suuntaan. Oerstrœm oli hyvin taipuvainen puhumaan asian hyväksi Deutrichille, ennenkuin hän saman päivän iltana palaisi Pietariin. Minä menin asemalle saadakseni Oerstrœmiltä tietää, mitä hän oli voinut tehdä, ja tapasin sekä hänet että Deutrichin, molemmat jonkun verran iloisella tuulella senaattorien järjestämän päivällisen jälkeen. Hän sanoi, ettei hän voinut asialle mitään, koska Creutz oli ollut "innokas agitaattori" eikä enää ollut Suomen alamainen. Kun minä tein vastaväitteitä alamaisuusasiaan nähden, selitti Oerstrœm, että senaatin jäsenet yhtyivät tähän selitykseen. Asian niin ollen ei hän sanonut voivansa mitään tehdä. Seuraavana päivänä kävin Deutrichin luona, mutta sain saman tiedon. Hän lupasi kuitenkin kirjoittaa Bobrikoffille, mutta hän ei voisi saada vastausta ennen sitä päivää, jolloin Creutzin piti lähteä. Minä ehdotin sähkösanomaa, mutta Deutrich koetti estää sitä. Hän ryömi muuten koko ajan Bobrikofiin selän taakse.
Iltapäivällä sain kreivi Creutzilta jäljennöksen karkoitusmääräyksestä, jossa hänen sanotaan olevan "vahingollinen maan valtiolliselle järjestykselle ja yleiselle rauhalle". Karkoitukseen nähden vedottiin erääseen toukokuun 26 päivänä 1903 annetun asetuksen pykälään, joka koski "muukalaisten karkoittamista Venäjän valtakunnan alueelta". Kävi selvästi esille keskustelusta Deutrichin kanssa, että oli tahdottu kostaa kreivi Creutzille ja hänen perheellensä, koska hän tahtoi muuttaa maasta ja siten saada lapsensa vapaiksi asevelvollisuudesta tekemällä heistä Ruotsin alamaisia.
Käännyin sitten senaattori Enebergin puoleen, johon Oerstrœm oli vedonnut, kysymyksellä, kuinka Creutzin alamaisuuden laita oli. Hän selitti, että tämän Suomen alamaisuus ei suinkaan ollut lakannut sen kautta, että hän oli saanut luvan muuttaa maasta. H. Majesteettinsa päätöksessä oli nimenomaan, että Creutzin on "kolmen kuukauden kuluessa tästä tiedon saatuansa, jos hän tahtoo tätä etua hyväksensä käyttää, muutettava Suomesta, saaden vapautuksen alamaisuuden velvollisuuksistansa". Oli siis selvää, että karkoittaminen oli tehty kokonaan väärillä edellytyksillä. Minusta tuntui kuitenkin turhalta uudelleen käydä Deutrichin luona. Creutzin pakollista matkaa, jonka piti tapahtua syyskuun 26 päivänä, ei kuitenkaan oltu saatu peruutetuksi. Sitävastoin katsoin, että minun täytyi selvittää v.t. kuvernöörille, että oli tapahtunut erehdys, kun Creutzia ei oltu pidetty Suomen kansalaisena. Reinbott näytti olevan hämillään. Kuinka kevytmielisesti käsiteltiin lakia ja oikeutta, käy selville tämän, lääninsihteerin lausunnosta minulle, että erehdys helposti voitaisiin korjata siten, että karkoitusmääräykseen muutettaisiin asetus ja pykälä!
Syyskuun 25 päivänä oli uusmaalaisella osakunnalla ylimääräinen kokous, jossa karkoitusta pohdittiin ja osakunta sai kuraattorin kautta tiedonannon siitä, mitä asiassa oli tehty. Osakunta päätti kirjeellisesti minulta pyytää, että ryhtyisin toimenpiteisiin karkoitusmääräyksen peruuttamiseksi ja asian ajamiseksi. Kirjelmän jätti minulle seuraavana aamuna 8-miehinen lähetystö, jota kuraattori johti. Kirjelmässä sanottiin toimenpiteen Creutzia vastaan olevan "ei ainoastaan oikeuden ja ihmisyyden kieltämistä, vaan myöskin ylioppilasten tulevan kansalaisoikeuden polkemista". "Se hämmennys ja levottomuus, joka on vallannut mielet uusmaalaisessa osakunnassa, ei tule", sanottiin kirjelmässä, "häviämään, ennenkuin vallalla oleva oikeusturvattomuuden tunne on poistettu". Minä sanoin, että tämä asia oli hämmästyttänyt minua yhtä paljon kuin nuorisoakin, ja että aioin edelleenkin tehdä, mitä minun voimassani oli.
Syyskuun 29 päivänä lähetin asiasta kirjelmän sijaiskanslerille. Mainitsin siinä, että turhaan olin vedonnut v.t. kuvernööriin ja v.t. kenraalikuvernööriin ja tein selväksi, että Creutz edelleen oli Suomen alamainen ja että hänen siten pitäisi olla maan lain ja viranomaisten suojassa. Mitä siihen todistettuun väitteeseen tulee, että Creutz olisi harjoittanut poliittisesti kiihoittavaa toimintaa, huomautin minä, että hän ei ollut vielä täysi-ikäinen, ja että hänellä, luotettavien todistusten mukaan, ei ollenkaan ollut sitä luonnonlaatua ja niitä ominaisuuksia, jotka edes olisivat tehneet otaksuttavaksi, että hän olisi voinut tehdä jotakin sellaista, joka voisi vahingoittaa maan valtiollista järjestystä ja yleistä rauhaa. Mutta siviilihallinnon määräyksestä, joka perustui siihen väärään käsitykseen, että hän oli vieras tässä maassa, oli häneltä riistetty se turva, jota hänen opiskelevana oli oikeus nauttia, ja hänet oli väkivaltaisesti pakotettu keskeyttämään opintonsa. Kirjelmässä mainittiin ylioppilasten vetoaminen minuun, jonka yhteydessä lausuin: "Minä ymmärrän täysin sen levottomuuden, joka vallitsee nuorison mielissä tämän tapauksen johdosta, ja minun on pakko ajatella niin, että sen keskuudessa yhä leviävä oikeusturvattomuuden tunne todellisena vaarana uhkaa laillisen järjestyksen häiritsemätöntä ylläpitoa yliopistossa." Velvollisuuteni mukaan vetosin kansleriin ja pyysin, että kyseessäoleva määräys kumottaisiin ja että Creutz siten esteettömästi saisi harjoittaa opintoja yliopistossa, johon hänellä oli sama oikeus kuin jokaisella muulla ylioppilaalla, ainakin siksi kunnes hän oli lakannut olemasta Suomen alamainen. "Sellainen toimenpide kanslerin puolelta", sanottiin kirjelmässä, "ei ainoastaan poistaisi sitä vääryyttä, joka oli kohdannut yksityistä ylioppilasta, vaan myöskin akateeminen nuoriso tulisi huomaamaan, että se edelleen niinkuin tähänkin asti voi yliopiston viranomaisilta odottaa saavansa oikeudellista turvaa ja apua". Sijaiskansleri lähetti kirjelmän kanslerille, ja sitä seurasi hänen oma, samaan suuntaan menevä lausuntonsa.
Lokakuun alussa jätti minulle ylioppilaskunnan puheenjohtaja 359 jäsenen allekirjoittaman pyynnön, että ylioppilaskunta kutsuttaisiin kokoon keskustelemaan niihin toimenpiteisiin mahdollisesti olisi ryhdyttävä sen johdosta, että yksi sen jäsenistä oli karkoitettu maasta. Mielipiteeni oli se, että minun täytyi hylätä tämä pyyntö, niin hyvin muodollisista syistä kuin siksi, että yliopistoviranomaiset Helsingissä jo olivat ryhtyneet kaikkiin niihin toimenpiteisiin, jotka voivat tulla kysymykseen, ja koska niiden vaikutusta pikemmin olisi vahingoittanut kuin hyödyttänyt ylioppilaskunnan kollektiivinen esiintyminen. Mutta koska pyynnön oli esittänyt hyvin suuri osa ylioppilaskunnan jäseniä, tuntui minusta sopivalta, että ylioppilaskunta kutsuttaisiin kokoon saamaan tiedon siitä, mitä asiassa oli tehty. Kokous oli lokakuun 12 päivänä, jolloin puheenjohtaja luki kirjoittamani kirjelmän. Siinä tehtiin selkoa siitä mitä oli tehty ja tehtiin selväksi, miksi asiaa ei mielestäni pitäisi käsitellä yleisessä ylioppilaskokouksessa. Kokouksen meno oli rauhallinen, vaikka mieliala vasemmalla sivustalla, puheenjohtajan ilmoituksen mukaan, oli jonkun verran hermostunut. Tälle kohdistettuun kysymykseen, oliko ja millä tavalla, hän tehnyt vastaväitteitä kieltoni perusteluja vastaan, ei vastattu, ja kokous hajoitettiin ilman että keskustelua asiasta oli tapahtunut.
Danielson oli kuitenkin Oerstrœmiltä saanut sen tiedonannon, ettei tämä tahtonut sekaantua Creutzin asiaan, koska kenraalikuvernöörillä oli "oikeus karkoittaa maasta niin hyvin suomalaisia kuin ulkomaalaisia". Ainoa muodottomuus, jonka arveltiin asiassa tapahtuneen, oli se, että rehtorille ei oltu tehty virallista ilmoitusta asiasta, mikä laiminlyönti samalla kertaa post festum korjattiin. Karkoittamiskysymyksessä ei siis enää mitään voitu tehdä.
Lokakuun 24 päivänä tuli aivan odottamatta sijaiskanslerille kirjelmä kanslerilta siitä, että hän "kenraalikuvernööriltä saapuneen ilmoituksen mukaisesti ylioppilas, kreivi Creutzin sangen moitittavasta käyttäytymisestä Pernajan pitäjässä ja nojautuen kaikkien korkeimpaan valtuutukseen oli huomannut hänen hoitoonsa uskotun yliopiston arvon vaativan", että Creutz erotettaisiin yliopistosta. Ei ollut mitään syytä salata asiaa. Se tuli sen vuoksi pian tunnetuksi ja herätti paljon katkeraa mielipahaa, erittäinkin uusmaalaisessa osakunnassa. Neuvoteltuani sijaiskanslerin kanssa päätin minä tämän määräyksen johdosta lähettää hänelle kirjelmän kanslerille edelleen toimitettavaksi.
Kanslerin määräys oli pahentanut asiaa ja saattanut rehtorin kiusalliseen asemaan. Kenraalikuvernööri tahtoi ilmeisesti saada aikaan selkkauksen yliopiston kanssa tai sen piirissä. Kirjelmäni oli senvuoksi sangen ankara. Siinä huomautettiin, että toimenpide sisälsi loukkaavan vääryyden Creutzia kohtaan ja että sitä ei voitu nuorisolle selittää, vielä vähemmän puolustaa. Sijaiskansleri matkusti Pietariin ja vei mukanaan kirjelmän saksalaisena käännöksenä. Hän jätti sen Oerstrœmille, joka tarkkaavasti luki sen. Danielson selitti asiaa lähemmin ja huomautti, että Creutz tämän toimenpiteen kautta oli joutunut kärsimään uuden ja entistä ankaramman rangaistuksen. Oerstrœm vastasi, ettei se ollut tarkoitus, ja suostui siihen, että entinen kirjelmä peruutettaisiin ja sen sijaan kirjoitettaisiin uusi. Pari päivää myöhemmin saapui tämä uusi kirjelmä, joka kuului seuraavasti: "Sitten kuin H. Ylh. Suomen kenraalikuvernööri hänelle kaikkein armollisimmasti suodun väliaikaisen vallan nojalla on karkoittanut K.A. Yliopiston oppilaan, C.G. Creutzin, olen minä nähnyt asiaan kuuluvaksi, että mainittu Creutz pyyhitään yliopiston matrikkelista, josta, j.n.e." Edellinen kirjelmä, johon virallisesti emme olleet puuttuneet, peruutettiin. Tällä oli voitettu ainakin se, että se mikä Creutzin erottamistoimenpiteessä oli ollut kiusallista, oli poissa. Se ei enää luonteeltaan ollut rangaistustoimenpide, vaan ainoastaan johdonmukainen seuraus siitä, että hän häikäilemättömästi oli maasta karkoitettu. Koko tämä asian vaihe merkitsi kanslerin peräytymistä. Eräillä tahoilla — missä pääasiana pidettiin sitä muodollista laittomuutta, joka tapahtui siinä että Creutzin nimi poistettaisiin yliopiston matrikkelista — ei kuitenkaan tahdottu tunnustaa, että kanslerin uusi määräys oli mikään voitto.
Uusmaalaisen osakunnan kuraattori ei ollut odottanut virallista ilmoitusta rehtorilta Creutzin erottamisesta yliopistosta, vaan oli ensimmäisen kirjelmän johdosta ottanut kysymyksen esille osakunnassa, joka päätti lähettää asiasta kirjelmän rehtorille. Se tuli minulle lokakuun 30 päivänä ja sisälsi ojentelevan esityksen siitä, miten yliopiston täkäläisten viranomaisten pitäisi suhtautua vallitsevaan sortojärjestelmään, sekä lausui sen toivomuksen, "että yliopistoviranomaiset, jos he, antamatta yliopistolle mahdollisesti koituvain seurausten ratkaisevasti vaikuttaa menettelyynsä, kieltäytyvät millään tavalla olemasta mukana ylioppilas Creutzin rankaisemisessa, tässä asiassa voivat olla vakuutettuja uusmaalaisen osakunnan täydestä myötätunnosta". Mietittyäni asiaa päätin minä lähettää kirjelmän takaisin osakunnalle, ja kirjoitin samalla yksityisen kirjeen kuraattori Estlanderille, jossa lausuin, että minä ainoastaan siten, etten virallisesti puuttunut kirjelmään, voin pelastaa osakunnan ajattelemattomuudesta johtuneen toimenpiteen seurauksista. Minä huomautin, ettei ollut sopivaa, että ylioppilasosakunta siten ryhtyi arvostelemaan rehtorin ja sijaiskanslerin suhtautumista ylemmän viranomaisen määräykseen.