Maaliskuun 3 päiväksi olin minä kutsunut kokoon osakunnan jäsenet juhlasaliin, missä minä ilmoitin määräyksestä ja samalla kertaa vakavasti puhuin silloisesta tilanteesta ja siitä vastuusta, jonka osakunta oli ottanut kannettavaksensa tämän vastustavalle kannalle asettumisensa kautta, josta voisi tulla kohtalokas koko osakuntalaitokselle. Minä lopetin esitykseni suunnilleen seuraavalla tavalla: "Pääasia tällä hetkellä on, että tämä asia voidaan selvittää ilman mitään sekaantumista yliopiston korkeimman viranomaisen puolelta. Minä pyydän Teitä senvuoksi muistamaan että jokainen yritys olla tarpeellisessa määrässä huomioonottamatta Teidän täkäläisten johtomiestenne arvovaltaa tai virkaoikeutta ehdottomasti aikaansaa sen, että hallinnollinen painopiste nuorison asioiden suhteen siirtyy korkeampia hallintopaikkoja kohti. Minä pyydän Teitä olemaan vakuutettuja siitä, että samalla kuin minun siinä ikävässä asemassa, johon Te olette minut saattaneet, on pakko täyttää virkavelvollisuuteni järjestystä ja yliopiston etua silmälläpitäen, niin minä kuitenkin yhä edelleen kuten tähänkin saakka olen hartaasti valvova uusmaalaisen osakunnan ja sen jäsenten etua." Kaikki kävi rauhallisesti.
Osakunnan toiminta keskeytyi siis huhtikuun 25 päivään saakka. Tämä on luultavasti ainoa kerta, jolloin sellaista on tapahtunut osakuntien historiassa. Ei mitään merkittävää sattunut sinä aikana. Jonkunlainen valtuusvaliokunta lienee osakunnan jäseniltä saanut tehtäväksensä tänä aikana toimia osakunnan nimessä. Pari uusmaalaista illanviettoa saatiin rehtorin luvalla pitää ja uusmaalaisten ylioppilasten yhteisiä huviretkiä järjestettiin. Erään sellaisen retken johdosta Westankvarniin tahtoi kuvernööri sekaantua asiaan, vedoten niihin väliaikaisiin määräyksiin, joita oli annettu, mutta minä torjuin hänen yrityksensä. Eräistä juoksevista asioista päätti rehtori ja inspehtori. Huhtikuun 19 päivänä sain sijaiskanslerilta kirjelmän, jossa oli pyyntö, että minä ennen virastapidättämisajan päättymistä "vakavasti huomauttaisin Estlanderille hänen velvollisuuksistaan kuraattorina tarkoin noudattaa voimassaolevia osakuntia koskevia asetuksia, samoin kuin niitä lähempiä ohjeita, joita yliopistoviranomaiset voivat katsoa tarpeelliseksi mainittujen asetusten nojalla tai virkavaltuuksiensa perusteella muuten ilmoittaa". Minä suoritin tehtävän seuraavana päivänä.
Siten oli tämä sekava juttu loppunut. Onneksi eivät kansleri eikä kenraalikuvernööri olleet sekaantuneet tähän juttuun, vaikka he tietysti tarkasti seurasivat sitä. Mutta he eivät saaneet mitään aihetta sekaantumiseen, kun asia selvitettiin kokonaan asianomaisten kesken ja osakunnan jäsenet sinä aikana, jolloin osakunta ei ollut toiminnassa, käyttäytyivät lojaalisti ja hyvin. Mutta ei ole epäilystäkään siitä, että Estlanderin syntiluettelo Plehwen kirjoissa hänen käytöksensä johdosta osakunnan kuraattorina huomattavasti lisääntyi, ja ristiriita uusmaalaisen osakunnan kanssa oli varmasti osaltaan syynä siihen väkivaltaiseen toimenpiteeseen, joka kesällä niin ankarasti kohtasi Estlanderia.
Seurauksena yllä selostetuista seikoista oli myöskin inspehtorin vaihdos osakunnassa. Jo maaliskuussa pyysi Chydenius kirjallisesti sijaiskanslerilta, ettei häntä seuraavaksi kolmivuotiskaudeksi ehdotettaisi uusmaalaisen osakunnan inspehtoriksi. Hän perusteli pyyntöänsä niillä seikoilla, jotka lukuvuoden aikana olivat vaikuttaneet häiritsevästi uusmaalaisen osakunnan elämään, ja antoi kirjelmässä seikkaperäisen esityksen riita-asiasta. Kirjelmän lopussa lausui hän: "Koska minä suuresti kunnioitan sitä lämmintä ja avomielistä, vaikka toisinaan ymmärtämättömyydestä väärään suuntaan johdettua oikeudentuntoa, joka mainituissa olosuhteissa on elähyttänyt uusmaalaista osakuntaa, on minulle ollut perin kiusallista, että minun inspehtorina on täytynyt muodollisista syistä paheksua päätöksiä, joissa tämä tunne on ilmaantunut, sitäkin kiusallisempaa, kun minun mielipiteeni on, että tätä nyt syntynyttä ristiriitaa olisi voitu ja pitänyt välttää, jos Herra v.t. sijaiskanslerin puolelta olisi menetelty osakuntaa kohtaan hienotunteisemmin ja tavalla, joka olisi ollut paremmin sopusoinnussa yliopiston traditsionien kanssa." Inspehtorin asema oli itse asiassa ollut hyvin vaikea. Osakunta lausui toivomuksensa saada professori W. Pippingin inspehtoriksensa, ja hänet nimitettiinkin siksi.
Kolmen yliopistonopettajan maastakarkoittaminen vuonna 1904.
Kesäkuun 4 päivänä 1904 kävi sijaiskansleri Danielson kenraali Bobrikoffin luona, koska tämä oli lausunut uhkauksia yliopistoa kohtaan. Kenraalikuvernööri oli hyvin kiihoittunut siitä sanelusta pöytäkirjaan, jonka joukko professoreja konsistorin kokouksessa toukokuun 11 päivänä oli tehnyt niiden erottamisrangaistusten johdosta, joiden piti kohdata niitä ylioppilaita, jotka olivat jääneet pois asevelvollisuuskutsunnoista 1903. Hän tahtoi tietää niiden professorien nimet, jotka olivat allekirjoittaneet tämän lausunnon, ja pyysi saada pöytäkirjan. Danielson ei kuitenkaan sanonut voivansa suostua tähän toivomukseen, koska hän ei vielä ollut ilmoittanut asiasta kanslerille. Bobrikoff selitti tulevansa vaatimaan allekirjoittajien tai muutamien heistä erottamista, ja tulisi hän sitten käyttämään karkoitusoikeuttansa. Hän ei maininnut mitään nimiä, mutta Danielson luuli aikaisempien lausuntojen nojalla voivansa päättää, että hän lähinnä tarkoitti Wredeä ja Th. Homénia. Bobrikoff lisäsi, että jos joku karkoitus tulisi tapahtumaan, toimeenpantaisiin se ennen valtiopäiväkutsun julkaisemista.
Konsistori oli toukokuun 31 päivän kokouksessa päättänyt lähettää adressin kanslerille asevelvollisuusrangaistusten johdosta, pyytäen, että kansleri esittäisi H. Majesteetilleen konsistorin siitä asiasta ilmituoman huolen. Toivottiin sen kautta myöskin voitavan ehkäistä ne toimenpiteet, jotka edellämainittu sanelu mahdollisesti saisi aikaan yksityisiä yliopistonopettajia vastaan.
Sen johdosta, mitä oli tapahtunut, lähinnä kenraalikuvernöörin uhkaavien lausuntojen johdosta, pidettiin kesäkuun 6 päivänä neuvottelukokous eräiden virkatoverien kesken. Aamupäivällä oli kokous sijaiskanslerin läsnäollessa, illalla toinen minun puheenjohdollani. Kaikki kaupungissa olevat lausunnon allekirjoittajat olivat saapuvilla. Danielson oli tuonut esille sen ajatuksen, että jos tilanne tulisi hyvin vakavaksi yliopistolle, joku uhatuimmista vapaaehtoisesti eroaisi virastaan, jotta sellaisella uhrauksella mahdollisesti vältettäisiin väkivallanteko. Kaikki olivat kuitenkin yksimielisiä siitä, että sellaista keinoa ei ainakaan sillä hetkellä pitäisi käyttää, koska se olisi omiansa tekemään asianomaisille helpommaksi poistaa epämieluiset yliopistonopettajat. Wrede selitti nimenomaan, että hän ei eroaisi vapaaehtoisesti, vaan antaisi ennemmin erottaa itsensä väkivallalla. Kaikki muut allekirjoittajat tahtoivat olla solidaarisia saneluun nähden. Jos jotakuta kehoitettaisiin pyytämään eroa ja hän seuraisi kehoitusta, katsoivat kaikki olevansa pakotettuja eroamaan osoittaaksensa siten yhteenkuuluvaisuuden tunnettansa. Toisin olisi asian laita, jos väkivaltainen erottaminen tulisi kysymykseen.
Yksimielisesti lausuttiin se toivomus, että sijaiskanslerin niin pian kuin suinkin pitäisi matkustaa Pietariin tämän asian vuoksi, ja että hän silloin myöskin veisi mukanaan konsistorin adressin, siten osoittaaksensa kanslerille, että kaikki konsistorin jäsenet asiallisesti olivat yksimielisiä. Virkatoverit toivoivat, että minäkin lähtisin Pietariin, mutta minusta tuntui viisaimmalta, että Danielson matkustaisi yksinään, koska konsistorin kirjelmän esittäminen, jos sijaiskansleri ja rehtori yhdessä kävisivät Plehwen luona, saisi liian juhlallisen ja virallisen luonteen ja alusta pitäen tekisi hänet ankarammaksi. Yksityisempi keskustelu kanslerin ja sijaiskanslerin välillä näytti minusta asian silloisessa vaiheessa edullisemmalta. Lähetin senvuoksi viipymättä konsistorin kirjelmän sijaiskanslerille, sekä oman lausunnon, jossa vahvistin oikeaksi selonteon tilanteesta, jonka konsistori oli antanut, ja yhdyin sen pyyntöön.
Sijaiskanslerin käynti Plehwen luona tapahtui kesäkuun 8 päivänä. Sen syytä ei tämä lähemmin tuntenut, minkä vuoksi Danielson teki selkoa tapahtumista. Sanelu oli, huomautti hän, ollut ainoastaan pöytäkirjaan liitetty mielipiteenilmaus, eikä ollut tarkoitettu julkisuutta varten, mutta siitä oli ikävä kyllä mainittu Ruotsin sanomalehdistössä ja siten oli se tullut myöskin kenraalikuvernöörin tietoon sekä herättänyt tämän vakavaa paheksumista. Plehwe kysyi silloin, oliko allekirjoittajien joukossa joku sellainen, jonka karkoittaminen tieteellisessä suhteessa tietäisi suurempaa häiriötä yliopiston työlle, esim. Tigerstedt. Danielson ilmoitti, että Tigerstedt ei kuulunut allekirjoittajiin, ja että hän ylipäänsä oli pidättynyt ottamasta osaa politiikkaan, mutta että niiden joukossa olivat m.m. A. Homén ja J.A. Palmén, jotka olivat harjoittaneet intensiivistä tieteellistä työskentelyä ja joilla siinä suhteessa oli korkea asema. Danielson jätti Plehwelle otteen konsistorin pöytäkirjasta toukokuun II päivältä ja lisäsi, että suurin osa konsistorin jäseniä ei tosin ollut yhtynyt rangaistavana pidettyyn lausuntoon, mutta että konsistori yksimielisesti oli päättänyt lähettää kanslerille kirjelmän, joka selittäisi asevelvollisuusrangaistuksista johtunutta tilannetta, joka, yhdessä rehtorin erityisen kirjelmän kanssa, oli virallista tietä lähetetty sijaiskanslerille. Plehwe luki nopeasti läpi nämä asiakirjat. Danielson painosti, että tämä ei ollut mikään vastalause, vaan ainoastaan niiden huolten esilletuominen, jotka konsistoria painoivat. Plehwe myönsi, että kirjelmä oli sävyisästi kirjoitettu, mutta se osoitti, että konsistorin jäsenet asettuivat oppositsioniin hallitusta vastaan ja tahtoivat tukea kutsunnoista poisjääneitä ylioppilaita. Jos sijaiskansleri lähettäisi kirjelmän virallista tietä, esittelisi Plehwe sen kyllä H. Majesteetilleen, mutta hänen täytyisi myös silloin vaatia yliopiston sulkemista ja muutamien yliopistonopettajien poistamista. Niin kauan kuin maan olot olivat olleet levottomat, voitiin yhtä ja toista jättää huomioonottamatta, mutta jos yliopistossa jatkettaisiin vastustusta nyt, sitten kuin maa oli oleellisesti rauhoitettu (!), ei sitä voitu sietää. "Jos yliopisto", sanoi Plehwe, "tahtoi tulla Port Arthuriksi, täytyi sen vastata teoistaan. Japanilaiset koettavat turhaan valloittaa linnoitusta, mutta yliopisto ei voi pitää puoliaan." Hän ei sanonut olevansa halukas uhkauksiin, kun oli kysymys yliopistonuorisosta, sillä se katkeroitui vain siitä, vaan selitti, että olisi parempi heti paikalla käydä lujasti asiaan. Hän antoi sijaiskanslerille vapauden lähettää kirjelmän virallista tietä, jos tahtoi, mutta seuraukset olisivat sellaiset kuin hän oli maininnut. Jos ei kirjelmää saapuisi, niin saisi sijaiskanslerin ilmoitus olla niinkuin sitä ei olisi ollutkaan; ei myöskään pöytäkirja-sanelu silloin aiheuttaisi mitään toimenpidettä kanslerin puolelta. Wreden suhteen sanoi Plehwe, ettei hän kuitenkaan tulisi vastustamaan kenraalikuvernöörin vaatimuksia, jos tämä niitä esittäisi.