Wrede tuli mukanani läheiseen hotelliini, jossa me söimme aamiaista. Pian saapuivat sinne myös C. Armfelt ja Danielson, jotka molemmat olivat olleet Plehwen luona. Tämä oli Armfeltille sanonut saaneensa hyvän käsityksen Wredestä, jonka karkoituspaikan ei tarvinnut olla kovin kaukana. Armfelt oli ehdottanut jotakin paikkaa Itämerenmaakunnissa, esim. Tallinnaa tai Riikaa. Plehwe oli suostunut Tallinnaan. Tämä oli Wredelle hyvin mieluista. Danielsonille oli Plehwe lausunut ajatuksensa Wredestä samaan suuntaan kuin Armfeltille. Toiset, Homén ja Estlander, täytyi, arveli hän, asettaa aivan toiseen luokkaan. Heillä oli toinen luonnonlaatu kuin Wredellä eikä ollut mitään takeita siitä, etteivät he pakenemalla karttaisi karkoitusrangaistusta. Danielson mainitsi, että mielet tapahtuman johdosta olivat hyvin kiihoittuneet, sekä että mahdollisesti oli odotettavissa vastalauseita ja mielenosoituksia yliopistossa, johon Plehwe vastasi, että siinä tapauksessa suljettaisiin yliopisto. Keskustelun kuluessa sanoi hän, että yliopiston joko täytyi pysyä sellaisena kuin se oli tai tehtäisiin siitä jotakin vallan muuta. Puolinaisuudet eivät kelvanneet. Oppositsionin täytyi yliopistosta lakata. — Danielson ilmoitti Plehwelle, että minä olin kaupungissa, ja esitti pyynnön, että minä saisin käydä vangittujen yliopistonopettajien luona, johon Plehwe suostui ja antoi määräyksen, että minulla oli lupa vapaasti käydä vankilassa.
Minä lähdin viipymättä poliisidepartementtiin, esitin asiani johtajalle, joka telefonoi vankilaan, että minut päästettäisiin sisään. Minä menin Spalernajaan ja sain ensin puhua Homénin ja sitten Estlanderin kanssa. Molemmat olivat hillittyjä, mutta näyttivät kuitenkin jonkun verran levottomilta kohtalostaan. Molemmat lausuivat toivomuksen, että saisivat matkustaa yhdessä ja että heitä ei karkoitettaisi kovin kauas. Vankilan kohtelusta eivät he voineet valittaa. Estlander oli vähän aikaisemmin saanut tavata äitiänsä ja Homén kälyänsä.
Sekä Wrede että Estlanderin äiti ja eno, G. Federley, joka myöskin oli Pietarissa, olivat pyytäneet minua henkilökohtaisesti käymään Plehwen luona, ja minä pidin itsekin sitä välttämättömänä, kun Danielson oli pääasiallisesti puhunut Wreden puolesta ja hänellä oli ollut vain vähän tilaisuutta tehdä jotakin Homénin ja Estlanderin hyväksi. Federley oli samana päivänä pyytänyt audienssia Plehwen luokse, mutta ei ollut päässyt hänen luokseen, vaan oli saanut olla muiden anojien kanssa etuhuoneessa, kun ministeri oli tehnyt kierroksensa. Federleyn esitykseen oli hän ainoastaan vastannut: "Estlander lähetetään Wjatkaan."
Seuraavana aamuna lähdin minä Plehwen kesäasunnolle Apteekkarinsaarelle ja pääsin hänen puheilleen lyhyen odotuksen jälkeen. Kun minä pyysin, että molemmat vangitut yliopistonopettajat saisivat olla yhdessä karkoituksen aikana, ja ettei heitä lähetettäisi kovin kaukaiseen paikkaan, lausui Plehwe, että niinkuin hän asetti Wreden toiseen luokkaan kuin toiset, tahtoi hän myöskin tehdä jyrkän eron Homénin ja Estlanderin välillä. Edellinen oli "grand agitateur", jälkimmäinen kuului siihen piiriin, josta "murhaaja" Schauman oli lähtöisin. Vastaväitteeseeni viimemainittuun asiaan nähden kohautti Plehwe vain hartioitaan. Homén voisi päästä Novgorodiin, Estlanderin täytyi joutua kauemmaksi, "plus loin". Minä lausuin, että jollei hän halunnut suostua pyyntööni Estlanderin vuoksi, niin toivoin kuitenkin, että hän tekisi sen Homénin vuoksi, jonka henkinen rakenne ja luonnonlaatu ehdottomasti vaativat, ettei häntä jätettäisi yksinään. Sitäpaitsi pyysin Plehweä ottamaan huomioon, että nuorison mieliala väkivallanteon johdosta oli hyvin kiihoittunut ja helposti voisi purkautua levottomuuksiin, jos Estlanderin kohtalo tulisi hyvin kovaksi. Mutta Plehwe sanoi: "Teidän asianne on estää epäjärjestyksiä." Minä huomautin siihen, että tehtäväni tässä suhteessa muodostuisi paljon helpommaksi, jos Hänen Ylhäisyytensä tahtoisi suostua pyyntööni, että Estlanderia kohdeltaisiin lempeästi. Plehwe sanoi silloin, että minä olin ollut liian heikko (trop faible) nuorisoon nähden ja että minun nyt piti näyttää, mitä voin saada aikaan. Hän sanoi tämän kovalla ja ärtyneellä äänellä, jollaista hän ei ennen ollut käyttänyt keskustelussa kanssani. Minä esiinnyin kuitenkin täysin rauhallisena ja tyynenä. Hänen puhetapansa tuli jälleen hillityksi, vaikkei ystävälliseksi. Minä pyysin Homénille samaa oikeutta kuin Wredelle mitä eronpyyntöön ja eläkkeeseen tulee, johon Plehwe vähän epäröityään suostui. Mutta Estlander, sanoi hän, ei saa toivoa mitään eläkettä, johon minä huomautin, ettei hänellä siihen ollut oikeuttakaan. Sitten kuin vielä kerran olin toistanut pyyntöni, että Homénia ja Estlanderia ei erotettaisi toisistaan, ja kun Plehwe, vastaamatta suoraan siihen, lausui, että asia ratkaistaisiin muutaman päivän kuluttua, oli audienssi lopussa. Se oli viimeinen ja samalla epämiellyttävin käyntini Plehwen luona, mutta minä poistuin se vaikutelma mielessäni, että käynti ei ollut Estlanderiin nähden ollut aivan turha.
Myöhemmin päivällä kävin vielä kerran vankilassa ja puhuin erityisesti Homénin kanssa, lähinnä käynnistäni Plehwen luona. Eronpyyntökysymyksestä oli hänellä toinen käsitys kuin Wredellä ja hän oli hyvin kahden vaiheella, tulisiko hän käyttämään sitä etua, jota hänelle oli tarjottu. Minä otin lopulliset jäähyväiset häneltä ja Estlanderilta.
Heinäkuun 14 päivänä sain tiedonannon, joka vallitseviin oloihin nähden oli ilahuttava, nimittäin että Estlander saisi seurata Homénia Novgorodiin, joka heille kummallekin oli määrätty karkoituspaikaksi 5 vuoden ajaksi. He matkustivat 13 päivän iltana, sekä E. Schybergson, joka niinikään oli karkoitettu Venäjälle. Samaan aikaan oli Wrede lähtenyt Tallinnaan. Hänenkin karkoitusaikansa oli määrätty viideksi vuodeksi.
Kahta viikkoa myöhemmin ei Plehweä enää ollut. Pommiattentaatti oli päättänyt hänen elämänsä heinäkuun 28 päivänä. Sitä ennen oli hän kuitenkin ehtinyt suunnata yliopistoon iskun, joka oli sattunut syvemmin kuin mikään aikaisempi. Tulisiko hänen tahtonsa ja työnsä hänen poismenonsakin jälkeen pysymään ja kuinka kauan? Siihen kysymykseen ei kukaan silloin voinut vastata, eikä rohjennut ylen suuria kuvitella, vaikka hiljaisuudessa olisikin toivonut valoisampien aikojen tulevan. Väsyneenä ja kaikkien vaikeuksien ja huolten kuluttamana — ja sitten kuin virallisesti olin ollut läsnä Plehwen hautajaisissa Pietarissa — matkustin minä elokuun alussa ulkomaille kuukaudeksi. Menomatkalla tapasin Wreden Tallinnassa. Hän oli minun välitykselläni saanut kuvernööriltä takaisin takavarikoidut tieteelliset käsikirjoituksensa ja oli nyt innokkaasti ryhtynyt työhönsä. Hän oli yhä edelleen päättänyt jättää erohakemuksensa, mutta tahtoi lykätä sen syyskuun alkuun. Myöhemmin päätti hän armahdusjulistuksen johdosta vieläkin odottaa ja vihdoin kehittyivät olosuhteet sellaisiksi, että hän kokonaan voi luopua eronpyyntöajatuksesta. Wreden kannan tähän kysymykseen oli etupäässä määrännyt hienotunteisuus yliopistoa ja varsinkin konsistoria kohtaan, joka olisi tullut hyvin vaikeaan asemaan, jos erottaminen olisi tullut kysymykseen. Hän ei kuulunut niihin, jotka kaikissa olosuhteissa pitävät kiinni oikeuksistaan, seurauksista välittämättä.
Ulkomailta palatessani tapasin Tukholmassa Mechelinin. Hän oli hyvin toivorikas ja lausui vakaumuksenaan, että maanpakoon ajetut muutaman kuukauden kuluttua saisivat palata kotimaahan. Luulin voivani nähdä siinä vain ilmauksen hänen suuresta optimismistaan. Mutta kotiin tullessani syyskuun alussa huomasin minä itse asiassa tilanteen ja mielialan oleellisesti muuttuneen. Ahdistavien siteitten höltyminen oli selvästi havaittavissa. Se tunne oli vallalla, että taantumus oli lähtenyt peräytymään, ainakin joksikin aikaa. Uusi kenraalikuvernööri, ruhtinas Obolenskij, oli tehnyt juhlallisen kiertonsa ympäri maan ja useamman kerran lausunut sovittavaan suuntaan käyviä ajatuksia.
Valiopäiväkutsumus oli julkaistu. Sanomalehtien kieli oli paljon vapaampaa kuin aikaisemmin, ja esitettiin vaatimuksia diktatuurin poistamisesta. Bobrikoffin ja Plehwen murhat olivat paljastaneet syvän yhteiskunnallisen tyytymättömyyden ja sen seuraukset. Sotanäyttämöllä sattuneet vastukset olivat osoittaneet Venäjän taantumuksellisen virkamiesjärjestelmän onttouden ja pakottaneet hallituksen koettamaan poistaa niitä sisäisiä vaaroja, jotka yhä kasvava tyytymättömyys oli tuonut muassaan. Perintöruhtinaan syntymä oli mahdollisesti tehnyt Hänen Majesteettinsa mielen valoisammaksi. Uudesta sisäministeristä, jonka nimitys viipyi kauan, otaksuttiin tulevan Plehwen hallinnon vastustaja.
Näissä muuttuneissa olosuhteissa oli sekä luonnollista että välttämätöntä, että konsistori toimi karkoitettujen hyväksi, sitä suuremmalla syyllä kun nyt voitiin päästä yksimielisyyteen. Oli tehty ehdotus kirjelmään, joka oli esillä minun kotiin tullessani. Sitten kuin sitä oli jonkun verran muutettu ja lievennetty, hyväksyttiin ehdotus yksimielisesti konsistorin jäsenten yksityisessä kokouksessa syyskuun 12 päivänä ja päätös vahvistettiin pöytäkirjaan lukukauden avajaiskonsistorissa seuraavana päivänä. Kirjelmä, jossa m.m. esitettiin oikeusturvattomuuden turmiollisia seurauksia ja sen vaikutusta yliopistoon, päättyi pyyntöön, että karkoitetut opettajat jälleen saisivat ryhtyä toimintaansa yliopistossa.