Konsistorin lausunnon antaminen oli sitäkin välttämättömämpää, kun nuoremmat yliopiston opettajat ja ylioppilaat muuten olisivat toimeenpanneet mielenosoituksen. Heti kotiintultuani kävi luonani kummankin ryhmän puolesta lähetystöt, jotka ilmoittivat, että oli ajateltu toimeenpanna lakko lukukauden alussa. Se saatiin estetyksi, ja siihen vaikutti suuresti konsistorin yksimielinen esiintyminen, ehkä myöskin se seikka, että minä avajaispuheessani selvästi ja suoraan toin ilmi ne tunteet, jotka karkoituksen johdosta vallitsivat yliopiston opettajien ja oppilaitten mielissä. Ylioppilasten vastalause väkivallanteon johdosta luettiin kuitenkin avajaistilaisuudessa.
Sijaiskansleri ja minä olimme syyskuun 9 päivänä, heti kotiintuloni jälkeen, käyneet ruhtinas Obolenskijn luona. Keskustelu oli aluksi koskenut yleisiä asioita, mutta Danielson johti sen karkoitettuihin yliopistonopettajiin. Minä pysyttelin silloin passiivisena, koska tahdoin olla vapaa voidakseni olla täysin solidaarinen konsistorin kanssa, joka ei silloin vielä ollut käsitellyt kysymystä asian esittämisestä korkeampaan paikkaan. Danielson vetosi erääseen Plehwen suulliseen lausuntoon, jonka mukaan sijaiskansleri puolen vuoden kuluttua saisi tehdä esityksen, että Wrede saisi oikeuden matkustaa ulkomaille. Tämän johdosta esitti Danielson, eikö nyt jo voitaisi tehdä sellaista ehdotusta. Kenraalikuvernöörillä ei ollut mitään sanottavaa sitä vastaan ja hän suostui myöskin siihen, että saataisiin tehdä sama esitys molempien muiden karkoitettujen suhteen. Obolenskij tahtoi ensin, että karkoitetut sitoutuisivat vain työskentelemään tieteellisellä alalla — ja hän katsoi tämän voivan tapahtua yhtä helposti kuin ollaan tupakoimatta huoneessa, missä se on kielletty — mutta hän luopui siitä, kun me huomautimme että sellaista sitoumusta oli mahdoton antaa. Hän sanoi olevansa tyytyväinen, jos sijaiskansleri lausuisi vakaumuksensa olevan, että he eivät harrastaisi politiikkaa. Karkoitetut voisivat sijaiskanslerin kautta jättää kanslerinvirastoon hakemuksen saada matkustaa ulkomaille. Kaikki kuulosti hyvin toivorikkaalta. Seuraavana päivänä oli v.t. kansleri Oerstrœm kaupungissa, jolloin asiasta oli neuvottelu hänen ja sijaiskanslerin kesken. Myöskin Oerstrœm osoitti suurta suopeutta. Karkoitettujen erottamisesta tai erosta ei enää ollut kysymystä.
Näiden neuvottelujen perusteella ilmoitettiin karkoitetuille, että oli sellaisia toiveita, että he lähinnä saisivat matkustaa ulkomaille ja valita itselleen oleskelupaikan, joka "paremmin sopisi heidän tieteellisille opinnoilleen tai terveydelleen", jos he jättäisivät kanslerinvirastolle osoitetut asiaa koskevat hakemukset. Pyyntö tarkoittaisi kulumassa olevaa lukuvuotta. Aikarajoitus sisältäisi sen, että he kesällä saisivat palata kotiin ja ryhtyä jälleen toimintaansa yliopistossa. Wreden puolelta ei asia kohdannut mitään vaikeuksia. Mutta Homénilla ja Estlanderilla, varsinkin viimemainitulla, oli periaatteellisia arveluita, joita eräällä taholla kotimaassa kannatettiin, kun taasen toiset ehdottomasti kehoittivat heitä käyttämään tätä tilaisuutta karkoituskysymyksen onnelliseksi selvittämiseksi. Vihdoin saatiin heidät taivutetuiksi jättämään sijaiskanslerille kirjelmät, jotka kuitenkaan eivät olleet hakemuksen luontoisia, vaan ainoastaan ilmoituksia, että he, jos heille myönnettäisiin oikeus matkustaa ulkomaille, käyttäisivät tätä lupaa hyväkseen voidakseen paremmalla menestyksellä antautua tieteellisiin toimiinsa. Wrede sitävastoin jätti ehdotuksen mukaisen hakemuksen.
Syyskuun lopulla jätti sijaiskansleri henkilökohtaisesti Oerstrœmille kaikki nämä asiakirjat, sekä konsistorin kanslerinvirastolle tekemän ehdotuksen. Lausunnossaan sanoi hän, että siinä tapauksessa, että konsistorin pyyntöön ei heti voitaisi suostua, hän puoltaisi karkoitettujen omia hakemuksia saada matkustaa ulkomaille ja ensi vuoden alusta astua virkatoimiinsa. Hän ei tällöin huomauttanut siitä erosta, joka oli Wreden ja toisten kirjelmien välillä, vaan piti niitä samanarvoisina hakemuksina. Oerstrœm selitti, ettei hänellä periaatteellisesti ollut mitään tätä järjestelyä vastaan ja että voitiin siis odottaa onnellista ratkaisua.
Lokakuun alussa sai kuitenkin Danielson v.t. kanslerilta kirjeessä tiedon, ettei mitään huomiota voitu kiinnittää Homénin ja Estlanderin kirjelmiin, jolleivät he lähettäneet todellisia hakemuksia, sellaisia kuin Wreden jättämä. Nyt oli heille luonnollisesti paljon vaikeampi seurata sellaista kehoitusta, kuin jos he heti olisivat tehneet sen. Runeberg, joka oli käynyt Novgorodissa Schybergsonin vuoksi, jonka terveys oli heikontunut, ilmoitti kotiin tullessaan, että Homén ja Estlander todennäköisesti eivät taipuisi tähän vaatimukseen. Hän oli koettanut vaikuttaa heihin, mutta tuloksetta. Danielson, joka innokkaasti oli ajanut koko tätä asiaa, koetti vielä kerran puhua novgorodilaisten puolesta, sekä suullisesti Obolenskijlle että kirjallisesti Oerstrœmille, mutta menestyksettä. Edellinen vaati jyrkästi, että lähetettäisiin henkilökohtaiset hakemukset.
Marraskuun 3 päivänä saapui Oerstrœmiltä kirje, jossa sanottiin, että H. Majesteettinsa oli suvainnut professori, vapaaherra Wreden pyynnön johdosta, "joka hallitukselle vihamielisen kiihoitustyön vuoksi oli karkoitettu Suomesta", määrätä, että tämän karkoitusrangaistus lyhennettäisiin viidestä yhteen vuoteen, ja samalla myönnettiin hänelle oikeus heti lähteä ulkomaille. Niin pian kuin kaikki muodollisuudet oli selvitetty, matkusti Wrede Saksaan ja asettui asumaan Eberswaldeen Berliinin lähelle.
Kun ilmoitus Wredeä koskevasta määräyksestä marraskuun 13 päivänä saatettiin konsistorin tietoon, tein minä selkoa siitä, kuinka karkoitettujen asia oli kehittynyt, ja kun sijaiskansleri sillä hetkellä ei katsonut voivansa tehdä mitään noiden kahden muun karkoitetun hyväksi, esitin minä konsistorille, eikö olisi syytä lähettää lähetystöä v.t. kanslerin luokse, jotta saataisiin myöskin Homénin ja Estlanderin asia järjestetyksi. Konsistori yhtyi ehdotukseen ja antoi professori Runebergille ja minulle toimeksi mainitussa tarkoituksessa matkustaa Pietariin.
Marraskuun 19 päivänä kävimme Oerstrœmin luona. Me vetosimme konsistorin kirjelmään, johon ei vielä ollut tullut mitään vastausta, ja huomautimme, että tätä asiaa ei olisi pidettävä vain karkoitettujen yksityisasiana, vaan että sillä oli kohtalokas merkitys koko yliopistolle, joka suuresti kärsi nykyisestä asiaintilasta. Karkoitus oli tehnyt avoimen haavan yliopistoruumiiseen, joka, jos se ei paranisi, ylläpitäisi keskeymätöntä kiihoitusta. Nuoriso oli ollut hyvin levoton koko syksyn, eikä sitä todennäköisesti voitaisi pidättää, jollei asia ensi lukukauden alussa olisi järjestetty. Meidän ehdotuksemme sisälsi sen, että Oerstrœm konsistorin anomuksen perusteella koettaisi taivutella kenraalikuvernööriä siihen, että Estlander ja Homén saisivat oikeuden palata kotimaahan, vaikka he eivät olleet suoranaisesti sitä pyytäneet. Oerstrœm esiintyi ystävällisesti ja lupasi ottaa asian puheeksi Obolenskijn kanssa, jonka luona hän kehoitti minua sitä ennen käymään. Muuten arveli Oerstrœm, että Estlander, sukunsa päämiehenä, luultavasti esteettä voisi saapua valtiopäiville.
Sairauden johdosta olin estetty lähipäivinä käymästä Obolenskijn luona, minkä vuoksi Danielson otti toimekseen puhua tämän kanssa ja antaa hänelle tiedon käynnistämme Oerstrœmin luona. Obolenskij selitti, ettei hän tulisi vastustamaan esitystä Homénin ja Estlanderin asian järjestämiseksi, josta minä kirjeessä ilmoitin Oerstrœmille.
Joulukuun 2 päivänä esitettiin senaatissa Hänen Majesteettinsa lupa niille karkoitetuille ja maanpakoonajetuille, jotka olivat tulleet valituiksi valtiopäivämiehiksi, sekä niille aatelismiehille, jotka olivat sukunsa päämiehiä, valtiopäiväajaksi palata Suomeen, koska heidän osanottonsa säätykokoukseen kuului heidän velvollisuuksiinsa. Tämä lupa koski siis myöskin Estlanderia, joka saapui Helsinkiin joulukuun 6 päivän iltana. Asemalle kokoontuneen yleisön joukossa oli myöskin suurin osa uusmaalaisen osakunnan jäsenistä. Estlander otettiin vastaan laululla ja eläköönhuudoilla ja toverit kantoivat hänet asemalta osakuntatalolle, jossa häntä juhlittiin. Ei mitään selkkauksia poliisin kanssa sattunut.