Kun minä marraskuun 3 päivänä kysyin asiasta prokuraattorilta, sanoi hän tehneensä päätöksensä, mutta ei voinut antaa minulle muita tietoja kuin että Gummeruksen asia näytti valoisalta. Obolenskijn kotiinpaluuta täytyi kuitenkin odottaa, ennenkuin mitään muuta asian hyväksi voitiin tehdä. Minä ymmärsin, että prokuraattori aikoi ehdottaa G:n vapauttamista. Sen johdosta kävin jälleen tämän luona ja ilmoitin, että hänellä oli hyviä toiveita, josta hän luonnollisesti tuli erinomaisen iloiseksi. Kun minä sain tietää, että Obolenskij palaisi marraskuun 6 päivänä, esitin minä prokuraattorille, eikö G:ta voitaisi vapauttaa ennen marraskuun 9:ttä, pohjalaisen osakunnan vuosijuhlapäivää. Vaikuttaisi sangen hyvää, jos niin tapahtuisi.

Marraskuun 8 päivänä ilmoitti minulle prokuraattori, että kenraalikuvernööri oli tehnyt päätöksensä ja antanut suostumuksen G:n vapauttamiseen. Ainoa ehto, joka silloin tehtiin, oli se, että tämä sitoutuisi olemaan lähtemättä kaupungista. Seuraavana päivänä päivällisen aikaan menin minä prokuraattorinapulaisen Anthonin kanssa vankilaan. Ilosta loistaen vastaanotti G. tiedon, että hän oli vapaa melkein viisi kuukautta kestäneen vankeusaikansa jälkeen. Minä kehoitin häntä, hänen asiansa vakavaan laatuun nähden, torjumaan kaikki kunnianosoitukset, jotka tulisivat yksityisen toveripiirin ulkopuolelta, mitä toivomusta hän piti luonnollisena. G. allekirjoitti sitten sitoumuksen, joka olisi voimassa siksi kunnes Hänen Majesteettinsa määräys siitä, että G. ei saisi oleskella Suomessa, olisi kumottu. (Tämä elokuun 1 päivänä päivätty määräys oli nähtävästi ollut ensimmäinen askel aiottua karkoitusta kohti.) Minun kehoituksestani meni G. saman päivän iltana pohjalaisen osakunnan vuosijuhlaan, jossa hänet vastaanotettiin suurella riemulla. Tunteet ilmenivät puheessa, joka hänelle pidettiin, ja hän vastasi puhuen vapaudelle. Sen kautta että toveripiiri heti otti hänet vastaan, vältettiin julkisemmat ja muodoltansa vähemmän sopivat mielenosoitukset.

Mitä Gummerusta vastaan toimeenpannussa tutkimuksessa oikeastaan tuli esille ja mitä hänen syyksensä oikeuden mukaan voitiin lukea, siitä en asianomaisilta koskaan ole saanut selvää tietoa. Oman kertomuksensa mukaan oli häntä Pietari-Paavalin linnassa tosin kuulusteltu terroristisista suunnitelmista, mutta ei mitään tässä suhteessa raskauttavaa oltu voitu panna hänen syyksensä. Hänen luonaan takavarikoitu kirjeenvaihto oli pääasiassa koskenut sanomalehtien "Fria ord" ja "Veckans nyheter" levittämistä ja muita vähemmän tärkeitä asioita. — Joulukuun 10 päivänä tuli tieto siitä, että H. Majesteettinsa oli suostunut kenraalikuvernöörin esitykseen yllämainitun määräyksen kumoamisesta.

* * * * *

Erikoinen aktivististen pyrkimysten järjestö — "Suomen aktiivinen vastustuspuolue" — oli perustettu joulukuussa 1904 ja antamallansa julistuksella oli se tehnyt olemassaolonsa tunnetuksi, mutta meidän yhteiskuntamme ei ollut oikein taipuvainen ottamaan puoluetta täysin vakavalta kannalta tai ainakaan myöntämään sillä olevan mitään erikoista käytännöllistä merkitystä. Prokuraattori Soisalon-Soinisen murha helmikuun 6 päivänä 1905 oli kuitenkin — niin otaksuttiin — puolueen toiminnan ilmaus. Murhan tekijä, L. Hohenthal, kuului silloin muodollisesti yliopistoon, mutta ei ollut kolmeen lukukauteen harjoittanut siellä opintoja eikä myöskään siksi lukukaudeksi ollut ilmoittautunut. Minä hankin v.t. kanslerilta oikeuden poistaa hänet ylioppilasluettelosta. Yliopisto pääsi silloin kaikesta vastuusta ja sekaantumisesta tähän asiaan.

Toimenpide, joka muodolliselta kannalta saattoi näyttää poikkeukselliselta, mutta asiallisesti oli täysin oikeutettu, herätti ylioppilaspiireissä jonkun verran huomiota, ja vieläpä moitettakin. Minä en silloin voinut ilmoittaa erästä seikkaa, joka muiden muassa oli vaikuttanut päätökseeni. Jo helmikuussa 1904 olin minä nimittäin saanut tietää, että L. Hohenthal oli sekaantunut edellämainittuun terroristiseen salaliittoon, minkä johdosta minä olin kutsunut hänet luokseni ja kehoittanut häntä luopumaan kaikista sellaisista suunnitelmista. Hän ei antanut minulle mitään lupausta, mutta selitti, että jos hän päättäisi tehdä jonkun väkivallanteon, hän sitä ennen pitäisi huolta siitä, ettei hän kuuluisi yliopistoon, koska hän ei missään tapauksessa tahtonut tuottaa sille vaikeuksia. Tätä keskustelua en ollut unohtanut, vaikka olin ollut siinä uskossa, että sekä Hohenthal että muut sen piirin miehet, johon hän kuului, olivat hylänneet väkivallanteon ajatukset, varsinkin kun Bobrikoffia ei enää ollut. Kun minä jonkun aikaa sen jälkeen kävin Hohenthalin luona vankilassa, ilmaisi hän ilonsa toimenpiteen johdosta, sekä siitä ettei mitään vaikeuksia ollut tullut yliopistolle eikä toveripiirille hänen tekonsa vuoksi.

Prokuraattorin murhaa seurasi muutamia muita väkivallantekoja, jotka olivat suunnatut sortojärjestelmän miehiä vastaan, kuten murhayritykset Viipurin kuvernööriä Mjǎsojedoffia vastaan maaliskuussa 1905 ja kenraalikuvernöörin apulaista Deutrichia vastaan Helsingissä saman vuoden heinäkuussa. Ne olivat minun suoranaisten kokemusteni ulkopuolella eivätkä joutuneet kosketukseen minun toimintani kanssa.

Suurlakon jälkeen ilmaantuivat aktivistiset virtaukset yhtyneinä Voima-liiton pyrkimyksissä — paljoa miellyttävämmin kuin yksityisissä poliittisissa väkivallanteoissa, koska niiden tarkoituksena oli kasvattaa nuorisoa aktiiviseen ja tarmokkaaseen toimintaan isänmaallisia päämääriä kohden.

Ero rehtorinvirasta 1905 ja palaaminen virkaan samana vuonna.

Ensimmäinen kolmivuotiskauteni rehtorina oli rasittava ja sielunvoimia kysyvä, mutta toiminta oli minulle mielenkiintoista. Luottamus ja tunnustus, jota olin saanut osakseni virkatoverien ja nuorison puolelta, vaikutti rohkaisevasti. Rehtorinvaalissa 1902 asetettiin minut, melkein yksimielisesti, ensimmäiselle ehdokassijalle ja nimitettiin uudelleen rehtoriksi. Toinen kolmivuotiskausi ei ollut yhtä onnellinen, se ei mennyt ilman sisäisiä riitaisuuksia. Tämä lienee riippunut jossakin määrin minusta itsestäni. Sielunvoimia kysyvä toiminta oli vaikuttanut sen, että minulla ei ollut samaa rauhallista työkykyä ja joustavuutta kuin ensimmäisinä rehtorivuosina. Mutta suurin syy oli kuitenkin siinä, että poliittiset olot olivat yhä kärjistyneet ja tehneet yhteiskunnan — myöskin akateemisen — hermostuneeksi. Nuorisossa vallitsi suuri mielenosoitushalu, minkä minä hyvin ymmärsin, mutta jota minun kuitenkin vastuunalaisessa asemassani täytyi koettaa rajoittaa sellaiseen muotoon, joka ei suoranaisesti vahingoittanut yliopistoa ja sen nuorisoa tai niitä tarkoitusperiä, joita ne tahtoivat edistää. Minulle oli kiusallista, että olin pakotettu puuttumaan asiaan ja hillitsemään nuorisoa, mutta velvollisuudentunto vaati sitä.