Mutta kuulusteluja Nylanderin kanssa jatkettiin. Hänen tiedonantonsa olivat kuitenkin eräissä kohdissa ristiriitaisia Biaudet'n antamien tietojen kanssa ja tätä ruvettiin etsimään, jotta häntä kuulusteltaisiin yhdessä Nylanderin kanssa. Biaudet'ta ei löydetty enkä minä voinut antaa tietoa hänen olinpaikastaan, sitä vähemmän koska minulla oli syytä otaksua, että hän jo oli Ruotsissa. Helmikuun 26 päivänä sain minä kuitenkin kirjeen Vaasan tullinhoitajalta, V. Poppiukselta, että kaupungin ulkopuolella olevassa ulkosaaristossa oli tullivartiosto vanginnut erään passittoman henkilön, joka sanoi olevansa ylioppilas Biaudet. Hän tahtoi ilmoittaa minulle siitä siltä varalta, että halusin taikka saatoin ryhtyä johonkin toimenpiteeseen. Otaksuen, että tullinhoitaja muuten olisi pakotettu jättämään Biaudet'n poliisin huostaan, päätin minä viipymättä lähettää pedellin Vaasaan tuomaan hänet tänne. Pedelli suoritti tehtävänsä ja B. tuotiin yliopistolle, jossa hän sai tehdä minulle selkoa pakoyrityksestään. Helposti tunnettavan ulkomuotonsa vuoksi ei hän ollut uskaltanut käyttää rautatietä hyväkseen, vaan matkusti rannikkoa pitkin pohjoiseen. Kun tämä kuitenkin oli liian vaivalloista, oli hän päättänyt, ettei jatkaisi Tornioon saakka, vaan saavuttuaan Vaasan tienoille oli hän matkustanut saaristoon odottamaan tilaisuutta päästä Merenkurkun yli. Hänet yllätti kuitenkin lumimyrsky ja hänen täytyi kymmenen tuntia kuljettuaan luopua yrityksestään ja joutui matkallansa tulliasemalle. Tullimiehet epäilivät, että B., jonka ulkomuoto heistä ei näyttänyt luottamusta herättävältä, oli vakooja, ja kun hänellä ei ollut passia, ilmoittivat he puhelimitse asiasta tullinhoitajalle, joka antoi tuoda hänet Vaasaan.
Minä käskin Biaudet'n seuraavana aamuna ilmoittautua poliisikamarissa sekä siellä sanoa, että hän oli kuullut, että häntä oli kyselty. Mikään muu menettelytapa ei asiain näin ollen ollut mahdollinen. Mainitsematta mitään siitä, kuinka B. oli joutunut minun käsiini, ilmoitin rikosasiainkomisario Pekoselle hänen täällä olostaan, sekä että hän seuraavana päivänä saapuisi sinne. Koska minä sitä ennen tahdoin kuulla Pekosta, pyysin minä häntä käymään luonani, ja hän teki keskustelussa selkoa siitä, mitä tutkimuksessa oli tullut selville. Huolimatta tutkimuksen laihasta tuloksesta sanoi hän tietävänsä, että oli ollut olemassa salaliitto kenraalikuvernöörin hengiltä ottamiseksi. Sattumalta oli saatu tietoa siitä. Aikomuksena oli ollut heittää pommi Tähtitorninvuorelta, kun Bobrikoff menisi tavalliselle kävelylleen Kaivopuistoon, tai toteuttaa murhayritys, kun hän määrättynä päivänä Katariinankatua pitkin meni senaattiin, tai myöskin sijoittaa helvetinkone hänen vaununsa alle hänen matkustaessaan Pietariin. Pekonen oli kuitenkin sitä mieltä, että jo joku aika sitten oli luovuttu näistä suunnitelmista. Siitä syystä oli hänestä näyttänyt parhaalta, ettei kukaan tutkimuksen kautta joutuisi ikävästi paljastetun asemaan, niin että unhon verho saattoi peittää koko asian. Tässä pyrkimyksessä sanoi hän tahallansa johtaneensa tutkimusta siten, että tuloksesta tulisi niin laiha kuin mahdollista oli. Pekonen antoi myöskin ymmärtää, että hän oli tehnyt tämän omalla vastuullansa ja isänmaallisessa tarkoituksessa. Minusta näytti kuitenkin olevan syytä luulla, että myöskin hänen esimiehillään, poliisimestarilla ja kuvernöörillä, ehkäpä kenraalikuvernöörilläkin, oli aihetta toivoa, että aiottu murhayritys viimemainittua vastaan ei tulisi tunnetuksi. Minusta tuntui siltä kuin prokuraattorikin, jonka luona kävin, olisi ollut samaa mieltä.
Biaudet'ta kuulusteltiin yhdessä Nylanderin kanssa seuraavana päivänä ja kuulustelu sujui ilman sanottavia vaikeuksia. Oli selvää, että tahdottiin sievästi sivuuttaa B:n ja N:n tiedonannoissa olevat ristiriitaisuudet. Muutamia päiviä myöhemmin sai B. vaikeuksitta passin ja matkusti Ruotsiin. Poliisimestari oli nimenomaan selittänyt, että se ei kohtaisi mitään esteitä. Myöskin Nylander vapautettiin ja hän päätti matkustaa pois maasta, mitä häneltä ei kielletty. On sitä huomattavampaa, että hän niin helposti pääsi tästä asiasta, kun hän oli erikoisen toimekkaasti sepittänyt ja levittänyt kiellettyä kirjallisuutta. Hänen luonansa pidetyssä kotitarkastuksessa oli sellaisia kirjoituksia löydetty suuret joukot. Tämä levottomuutta herättävä juttu selvisi siis paljon onnellisemmin kuin olin uskaltanut toivoa. Asianomaisilla oli ilmeisesti hyötyä siitä, että asia hiljaa haudattiin.
Mitään suoranaista yhteyttä ei ollut niiden terrorististen suunnitelmien, joista yllä on kerrottu, ja Bobrikoffin murhan välillä, joka tapahtui seuraavan kesäkuun 16. päivänä. Eugen Schauman oli yksin suunnitellut ja suorittanut tekonsa. Oli suunniteltu laajaa tutkimusta oletetusta salaliitosta, jota tutkimusta venäläinen tuomari johtaisi ja jonka otaksuttiin juureutuvan suomalaisen vastustuspuolueen miehiin, ja se pantiinkin alulle, mutta sitä ei saatettu loppuun. Lähimpinä päivinä murhan jälkeen vangittiin muutamia uusmaalaisen osakunnan ylioppilaita, mutta heidät vapautettiin kuulustelujen jälkeen.
Kesäkuun 25 päivänä ilmoitettiin minulle, että maisteri H. Gummerus oli vangittu ja että hän oli poliisikamarissa. Ilmoittaja luuli syynä siihen olevan sen, että Gummerus päivää jälkeen Schaumanin hautajaisten oli laskenut kukkia tämän haudalle. Hän oli sen jälkeen matkustanut eräälle maatilalle Turun lähelle, jossa hänet oli vangittu ja tuotu tänne. Eräästä etsivän osaston avoimesta ikkunasta oli hän erään tuttavan ohikulkiessa pudottanut kadulle tyhjän savukelaatikon, joka sisälsi paperilapun, jossa hän pyysi että hänen äidilleen ja rehtorille ilmoitettaisiin hänen vangitsemisestaan. Ystävä suoritti tehtävän viipymättä. Minä menin heti etsivään osastoon ja sain tietää, että G. oli siellä, mutta että oli ankarasti kielletty päästämästä ketään vangitun luokse. Yht'aikaa Gummeruksen kanssa oli myöskin yllämainittu teknikko C. vangittu. Minä kävin kuvernööri Kaigorodoffin luona, joka selitti, ettei hän vakavammanlaatuisissa tapauksissa voinut tehdä mitään erotusta ylioppilasten ja ei-ylioppilasten välillä. Minä kuitenkin pidin kiinni oikeudestani rehtorina saada ottaa Gummerus haltuuni, ja kuvernööri lupasi vihdoin, että hänet saataisiin panna karsseriin sillä ehdolla, ettei hän kirjallisesti eikä suullisesti saisi olla yhteydessä kenenkään kanssa. Seuraavana päivänä ilmoitti poliisimestari minulle, että kuvernööri oli peruuttanut lupauksensa, sekä että Gummerusta ei missään tapauksessa vapautettaisi, koska hänen luotaan oli löydetty hyvin raskauttavia kirjeitä. Minun oli mahdotonta nyt tehdä mitään muuta G:n hyväksi. 28 päivänä siirrettiin hänet lääninvankilaan, ja santarmihallitus otti hänen asiansa käsiteltäväkseen ratsumestari Tunzelmann von Adlerflugin johdolla. Käynti, jonka minä tein tämän luokse saadakseni luvan käydä G:n luona, jäi tuloksettomaksi.
Kuukautta myöhemmin kävi luonani Gummeruksen äiti ja ilmoitti, että hänen poikansa edellisenä iltana oli otettu vankilasta ja luultavasti viety Pietariin. Saadakseni selvyyttä asiaan kävin hänen kanssaan kuvernöörin luona, joka vakuutti asian niin olevan. Kenraalikuvernööriltä oli tullut käsky, että Gummerus vietäisiin tutkintovankilaan Pietariin sekä että se tapahtuisi aivan salaisesti. Mitään muuta ei kuvernööri tiennyt; hän oli toiminut vain määräyksen mukaan. Minä puhuin sitten kahdenkesken kuvernöörin kanssa ja luulin päässeeni varmuuteen siitä, että hänellä oli tietoa terroristisista suunnitelmista, mutta että tutkimus ei ollut osoittanut mitään yhteyttä Schaumanin murhayrityksen kanssa. Tämä käynti tapahtui klo 1 päivällä. Rouva Gummerus päätti matkustaa Pietariin ja pyysi minulta suosituskirjettä Plehwelle. Kymmentä minuuttia myöhemmin sain minä tiedon siitä, että Plehwe saman päivän aamuna oli murhattu. Kuvernööri ei ollut mitenkään viitannut siihen ja hän tuntui olevan aivan normaali ja rauhallinen, vaikka hänellä varmasti siellä käydessämme oli tietoa asiasta.
Kun minä muutamia päiviä myöhemmin olin Pietarissa Plehwen hautajaisten johdosta, tapasin minä siellä rouva Gummeruksen. Hän oli ollut tutkintovankilassa Spalernajassa ja saanut siellä tietää, että hänen poikansa ei enää ollut siellä, mutta hänelle ei oltu ilmoitettu, minne hänet oli viety. Me aavistimme, että hänet oli viety Pietari-Paavalin linnoitukseen, mikä sittemmin näkyikin oikeaksi.
Syyslukukauden alussa kääntyi pohjalainen osakunta minun puoleeni pyytäen tietoja Gummeruksen asiasta. Minä ilmoitin ainoastaan, että syytökset olivat vakavia, sekä tein selkoa siitä, mitä asian hyväksi oli tehty. Osakunta osoitti minulle pyynnön, että minä yhä edelleen tekisin mitä voisin hänen hyväkseen ja koettaisin ennen kaikkea saada hänet asetetuksi suomalaisen tuomioistuimen eteen. Kanslerin puoleen kääntymästä olin kyseessäolevassa tapauksessa kehoittanut luopumaan, koska siitä vain olisi ollut seurauksena, että Gummerus olisi erotettu yliopistosta.
Saadakseni tietää kuinka asian laita oli, kävin prokuraattori Soisalon-Soinisen luona ja pyysin, että hän ajaisi tätä asiaa niin, että G. asetettaisiin suomalaisen tuomioistuimen eteen ja hän siten saisi kärsiä rangaistuksensa täällä, jollei hänen asiaansa kokonaan voitaisi jättää sikseen. Prokuraattori ilmoitti, että G. pian tuotaisiin tänne ja että suomalaiset viranomaiset tutkisivat hänen asiaansa. Että asia sai tämän käänteen, oli etupäässä kenraalikuvernööri Obolenskijn ansio. Prokuraattori oli koettanut taivuttaa kenraalikuvernööriä tähän suuntaan, ja hän antoi itse ymmärtää, että hänen puuttumisensa asiaan oli sille antanut ratkaisunsa, jota minä en pitänyt mahdottomana. Itse asiassa tuotiin G. tänne syyskuun 28 päivänä ja vietiin lääninvankilaan. Minä kävin siellä hänen luonaan lokakuun 7 päivänä ja hän kertoi silloin seikkaperäisesti kokemuksistaan Pietari-Paavalin linnoituksessa.
Muutamia päiviä myöhemmin kävin minä jälleen prokuraattorin luona, joka ilmoitti, että kenraalikuvernööri oli jättänyt G:n asian hänen huostaansa, mutta että hän ei vielä ollut saanut asiapapereita santarmihallituksesta. Minä puhuin G:n vapauttamisen puolesta. Prokuraattori ei antanut mitään lupausta, mutta hän ei näyttänyt olevan taipumaton tekemään sitä, siinä tapauksessa nimittäin, että G:ta ei olisi pakko syyttää valtiorikoksesta.