Minä matkustin ensimmäisellä junalla Vaasaan ja kävin viipymättä kuvernöörin luona, joka ulkonaiselta esiintymiseltään oli ystävällinen ja verrattain sävyisä keski-ikäinen mies. Hän antoi minulle luvan saada nähdä kuulustelupöytäkirjan sekä käydä vangittujen ylioppilasten luona. Pöytäkirja luettiin minulle kuvernöörin, lääninsihteeri Ivanoffin, kaupunginviskaalin ja erään poliisikomisarion läsnäollessa, jonka jälkeen minä menin vankilaan, jossa johtajan huoneessa hänen ja erään poliisikomisarion läsnäollessa sain tavata ensin toista nuorta miestä, sitten toista. Todistajain läsnäolon vuoksi ei keskustelusta voinut tulla niin vapaa kuin olin toivonut, ja se ei varmaankaan oikein tyydyttänyt minua eikä heitä. Nuorten miesten sanan mukaan oli tarkoituksena ollut piestä poliisimestari, niin "että hän jonkun aikaa olisi kykenemätön virkaansa hoitamaan". Sekin ajatus, että poliisimestari otettaisiin hengiltä, oli joskus heidän mielessänsä liikkunut, mutta niin pitkälle asia ei suinkaan olisi mennyt, jos suunnitelma olisi onnistunut. Mitään yksityisiä kostovaikuttimia nuorukaiset eivät sanoneet olleen, vaan he tahtoivat teossa tuoda ilmi sen tyytymättömyyden, mikä paikkakunnalla yleisesti vallitsi kapteeni af Enehjelmiä vastaan poliisimestarina, ja siihen ei ollut vähimpänä syynä hänen suhtautumisensa asevelvollisuuskutsuntoihin edellisenä keväänä.
Tutkimuksesta oli käynyt selville, että nuorukaiset olivat tahtoneet houkutella Enehjelmin erääseen syrjäiseen paikkaan, jossa he väijyisivät ja hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Eräs nainen, neiti S., erään salapoliisin tytär, oli välittäjänä asiassa. Toinen nuorukaisista saneli hänelle poliisimestarille osoitetun nimettömän kirjeen, jossa oli rakkauden ja ihailun tunnustus ja joka päättyi siihen toivomukseen, että seuraavan päivän iltana tavattaisiin eräässä lähellä kaupunkia olevassa metsikössä. Poliisimestari lähetti konstaapeleja paikalle, jotka vangitsivat Erikssonin, kun hän saapui sinne. Kohta sen jälkeen vangittiin Westlin. Nuorukaisilla oli batongit, nyrkkiraudat, ladatut revolverit sekä ansa eli jalkavipu, jossa oli pitkä nuora. Tarkoitus oli ollut koettaa ansalla vetää kumoon poliisimestari ja sitten piestä hänet. Revolverit olivat mukana kaikkien mahdollisuuksien varalta. Suoritettuaan teon olivat nuorukaiset aikoneet paeta. Koko asia tuntui enemmän poikamaiselta seikkailulta kuin hyvin harkitulta poliittiselta murhasuunnitelmalta. Niiden tietojen mukaan, joita yksityiseltä taholta sain, lienee neiti S. ollut poliisin kätyri. Hänen kerrottiin koko ajan olleen yhteydessä poliisilaitoksen kanssa ja oli hän nähtävästi yhtä aikaa rohkaissut nuorukaisia heidän aikeissaan. Asia oli siten jossain määrin provokatsioniluontoinen.
Minut oli kutsuttu päivälliselle kuvernöörin luokse, ja luulin keskustelussa hänen kanssansa saaneeni hänet jotenkin vakuutetuksi siitä, että asiasta, oli tehty vakavampi tapaus kuin mitä se itse asiassa oli sekä että suomalaisen tuomioistuimen tulisi käsitellä oikeusjuttua nuoria miehiä vastaan. Hän sanoi puolestansa olevansa taipuvainen tähän, mutta että ratkaisu kuului kenraalikuvernöörille. Kuvernöörin lausumaa ajatusta, että attentaattiyritys olisi suoranaisessa yhteydessä poliittisen vastarintatoiminnan kanssa, koetin minä ehdottomasti vastustaa.
Palattuani Helsinkiin annoin minä seikkaperäisen raportin asiasta sijaiskanslerille, jotta hän toimittaisi sen edelleen kanslerille, sekä kävin prokuraattori E. Soisalon-Soinisen (Johnssonin) luona. Tämä sanoi ehdottomasti vaativansa, että asia tulisi suomalaisen tuomioistuimen käsiteltäväksi, ja hän luuli, että oli sellaisia toiveita. Jonkun aikaa sen jälkeen ilmoitti hän minulle kuitenkin, että asiaa ei jätettäisi suomalaisille viranomaisille, vaan että nuorukaiset luultavasti karkotettaisiin Venäjälle. Syitä tähän päätökseen ei minulle ilmoitettu. Mahdollisesti oli syynä tähän sekin seikka, että lakimiespiireissä tunnuttiin olevan epäröivällä kannalla siitä, voitiinko Suomen rikoslain mukaan langettavaa tuomiota aikaansaada, koska ainoastaan rikollisen yrityksen valmisteluja oli tapahtunut. Ehkä vaikutti päätökseen hallinnollisesta rankaisusta sekin seikka, että poliisin käytös ei sietänyt tulla julkisuuteen.
Helmikuun alussa saapui kanslerilta kirjelmä siitä, että hän oli erottanut Westlinin ja Erikssonin yliopistosta, johon he sitäpaitsi vain muodollisesti kuuluivat, koska he valmistautuivat apteekkarintoimeen. Kirjelmässä lausuttiin, että tämä oli tapahtunut sen perusteella, mitä kenraalikuvernööri oli asiasta esiintuonut. Eriksson ja Westlin olivat vangittuina Vaasassa huhtikuun alkuun, jolloin heidät vietiin Pietariin. Käydessäni Plehwen luona huhtikuun 27 päivänä oli minulla tilaisuus lausua muutamia sanoja nuorten miesten hyväksi. Minä esitin, eikö heidän pitkäaikaista vankilassa-oloansa voisi pitää tarpeellisen suurena sovituksena heidän poikamaisesta teostaan. Asia oli sitäkin säälittävämpää laatua, koska molemmat olivat köyhien leskien poikia. Plehwe piti kiinni siitä, että asia oli vakava, ja hän luuli, että nuorukaisten tarkoituksena oli ollut surmata poliisimestari, minkä minä katsoin voivani väittää vääräksi. Plehwe teki kirjallisen muistiinpanon selitykseni johdosta, mutta lievennettiinkö heidän kohtaloansa tämän kautta ollenkaan, sitä en tiedä. Sen mukaan kuin pian sen jälkeen sain tietää, karkoitettiin heidät Tscherdinin kaupunkiin Permin kuvernementtiin kolmeksi vuodeksi. He saivat siellä paikan apteekissa, ja viihtyivät, oman ilmoituksensa mukaan, suhteellisen hyvin.
Kun maanpakoon ajetut ja karkoitetut kansalaisemme saivat oikeuden palata kotimaahan, tein kaikkeni, jotta lupa sovellettaisiin myöskin Westliniin ja Erikssoniin, mutta kenraalikuvernööri asettui sitä vastustamaan. Venäjän vallankumouksen aikana 1905 jättivät he kuitenkin omalla vastuullaan karkoituspaikkansa ja palasivat kotimaahan.
Huolimatta Vaasan attentaattiyrityksen luonteesta olivat poliisiviranomaiset taipuvaisia pitämään sitä salaliiton tapaisena ilmiönä ja etsivät rikostovereita. Helmikuun 4 päivänä 1904 ilmoitettiin minulle, että eräs ylioppilas, G. Biaudet, oli vangittu, ja kun oli toimitettu kotitarkastus ja takavarikoitu kirjeitä ja papereita, oli hänet viety poliisin huostaan. Minä menin heti poliisimestari Carlstedtin luokse, joka ilmoitti minulle, että B:ta kuulusteltaisiin sen johdosta, että hänen otaksuttiin sekaantuneen Vaasan attentaattiyritykseen. Erityinen komisario oli sieltä saapunut tänne. Poliisimestari tuli mukanani etsivään osastoon, johon komisario Pekonen saapui toimittamaan kuulustelua. Minä olin siinä läsnä niin kauan kuin minulla oli aikaa. Biaudet väitti perättömäksi kaiken syytöksen osallisuudestansa Vaasan juttuun, josta hän vasta sanomalehtien kautta oli saanut tiedon. Tässä asiassa ei tullut mitään positiivista selville ja ilmeisesti oli asia B:lle kokonaan vieras. Sitävastoin kävi selville, että hän oli ollut yhteydessä herra J.V. Nylanderin kanssa, joka silloin oli erään maatilan vuokraajana, ja jota epäiltiin aktivistisista suunnitelmista. B. myönsi, että he usein olivat seurustelleet keskenänsä ja että silloin myöskin oli keskusteltu siirtymisestä passiivisesta politiikasta aktiiviseen, joka ei kuitenkaan suuntautuisi kenraalikuvernööriä ja venäläisiä virkamiehiä vastaan, vaan niitä suomalaisia, jotka olivat antautuneet järjestelmän kätyreiksi. Nylander oli myöskin koettanut valmistaa räjähdyspommeja, mutta ei oman kertomuksensa mukaan ollut siinä onnistunut. Biaudet koetti selittää, että tämä kaikki oli pelkkää kuvittelua.
Kuulustelussa, jota edelleen kesti lähes viisi tuntia, en kauempaa ollut läsnä. Minä sain kuitenkin sen lupauksen, että B. kuulustelun jälkeen luovutettaisiin minun huostaani. Myöhemmin päivällä minä kävin lääninsihteerin luona, jonka luona poliisimestarikin juuri oli. Siellä sain kuulla, että Nylander oli vangittu ja että hänen kodistaan oli löydetty räjähdysaineita ja pommeja. Jotta kaikki yhteys Nylanderin kanssa saataisiin katkaistuksi, kunnes tämä oli tuotu Helsinkiin ja saatettu varmaan talteen, annettiin minun tehtäväkseni pitää Biaudet'ta vartioituna seuraavaan päivään, minkä lupasin tehdä.
Kun minulle iltapäivällä ilmoitettiin, että kuulustelu oli päättynyt, annoin vahtimestarin hakea Biaudet'n kotiini. Yksityisessä keskustelussa antoi hän minulle nyt seikkaperäisiä tietoja siitä asiasta, joka oli ollut poliisikuulustelun alaisena, ja myönsi, että oli ollut olemassa todellinen salainen yhtymä, joka tarkoitti sekä kenraalikuvernöörin että muiden järjestelmän miesten tieltä raivaamista. Aluksi oli ollut vain kysymys siitä, että annettaisiin entisen ylioppilaan, komisario von Grossin kärsiä rangaistus kavalluksestaan, mutta sitten oli päätetty tähdätä korkeammalle. Useita henkilöitä oli sekaantunut asiaan. Pommien valmistamista ja niillä kokeilemista oli johtanut eräs teknikko A. C, joka asui Helsingin läheisyydessä. Biaudet oli itse ollut läsnä kokeissa, mutta ei arvellut pommeja sopiviksi. Hän oli alkanut yhä enemmän epäillä, oliko toivottavaa saattaa suunnitelma täytäntöön ja sen vuoksi, ollen yhä näennäisesti innostunut asiasta, oli hän koettanut saada sen toteuttamista lykätyksi. Myöskin muutamat ylioppilaat, joiden nimet hän mainitsi, olivat mukana suunnitelmia tehtäessä. Erään luona oli pommivarasto, ja B. pyysi minua kaikella muotoa varoittamaan häntä. Nämä tiedonannot ja se seikka, että oli olemassa terroristinen salaliitto, johon ylioppilaita kuului, olivat minulle täydellinen yllätys ja herättivät minussa suurta levottomuutta ja vakavaa huolestumista. Minun onnistui samana päivänä myöhään illalla tavata kyseessäoleva ylioppilas, joka hämmästyi suuresti, kun minä tiesin asiasta, ja lupasi minulle kunniasanallaan viipymättä hävittää vaarallisen tavaransa ja mieluimmin upottaa sen meren pohjaan. Tämä kaikki tapahtui päivää ennen Runebergin satavuotismuiston viettämistä yliopistossa, ja minun oli tehtävä paljon valmistuksia tätä juhlatilaisuutta varten, jossa minunkin piti esiintyä. Näiden tapahtumain johdosta olivat minun hermoni kuitenkin liiaksi vaivautuneet, jotta minulla olisi saattanut olla mitään juhlamieltä.
Biaudet vapautettiin iltapäivällä helmikuun 5 päivänä. Seuraavana päivänä ilmoitin minä poliisimestarille ja kuvernöörille, että B. oli edellisestä illasta saakka vapaa, sekä etten minä ottanut vastuulleni hänen vartioimistansa. Edellämainittu piti sitä aivan luonnollisena ja selitti, että poliisi kyllä pitäisi B:ta silmällä. Minä sain sittemmin tietää, että hän heti päästyään vapaaksi oli matkustanut kaupungista. Helmikuun 16 päivänä kuulusteltiin etsivässä osastossa muutamia muita ylioppilaita heidän suhteistaan Nylanderiin, m.m. L. Hohenthalia ja H. Gummerusta. He selviytyivät ilman erikoisia vaikeuksia.