Lokakuun lopulla sain minä tietää, että ruotsinmielisissä ylioppilaspiireissä ja Keskusteluseurassa jälleen oli neuvoteltu yleisestä opintolakosta sen johdosta, että karkoitettuja yliopistonopettajia yhä edelleen pidettiin maanpaossa. Lakon alkamiseksi oli ajateltu tulevan kevätlukukauden alkua. Silloin olisivat valtiopäivät koolla ja yleinen lakko yliopistossa tukisi ja antaisi pontta sen vastustavalle kannalle. Aluksi piti muutamien valtuutettujen käydä kaikkien professorien luona tutkiakseen heidän ajatustaan lakkokysymyksestä. Kolme nuorta miestä Keskusteluseurasta kävi luonani pian sen jälkeen, mutta vain kysyäkseen mihin toimenpiteisiin konsistorin kirjelmä karkoitetuista oli johtanut, tai mihin sen voitiin otaksua johtavan, ilman että lakkokysymystä suoranaisesti kosketeltiin.

Marraskuun 1 päivänä ilmoitettiin minulle, että ylioppilaat seuraavana päivänä pitäisivät kokouksen, jossa pohdittaisiin kysymystä mahdollisesta yliopistotasosta. Ensimmäinen ajatukseni oli, etten puuttuisi asiaan, erittäinkin kun minulla oli syytä otaksua, että tulokseksi tulisi lakkoajatuksesta luopuminen. Seuraavana aamuna sain kuitenkin tietää, että kokous pidettäisiin ylioppilastalon suuressa juhlasalissa, sekä että painettuja kutsulippuja oli suuri määrä jaettu. Kun kokous tämän kautta oleellisesti oli menettänyt yksityisen luonteensa, katsoin velvollisuudekseni kieltää sen pitämisen. Rehtorin lupaa kokouksen pitämiseen ei oltu pyydetty, enkä minä olisi voinut puolustaa sellaista seikkaa, että niin laaja ylioppilaskokous, jolla oli mainitunlainen tarkoitus, oli pidetty minun tieteni ja minun sanattomalla suostumuksellani. Vastuu siitä olisi kokonaan tullut minulle. Sijaiskansleri, joka myöskin oli kuullut aiotusta kokouksesta, telefonoi minulle ja kysyi, olinko minä ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin sen ehkäisemiseksi, mihin minä voin vastata myöntävästi. Minä kutsuin ylioppilastalon taloudenhoitajan luokseni ja kun hän sai tietää, että kokous oli kutsuttu kokoon ilman rehtorin lupaa sekä että minä en voinut antaa suostumustani sen pitämiseen, sanoi hän ilmoittavansa sille ylioppilaalle, joka oli tilannut salin, että sitä ei tarkoitusta varten voitu saada, sekä lupasi pitää huolta siitä, että ovet pidettiin suljettuina. Itse kutsuin minä luokseni maisteri F. Salzmanin ja kandidaatti Sarven, jotka kuuluivat niihin, joiden tehtävänä oli ollut kokouksen järjestäminen. He myönsivät toimineensa lain' vastaisesti, kun he ilman rehtorin lupaa olivat kokoonkutsuneet kokouksen, mutta, selittivät he, ajat olivat sellaiset, että ylioppilasten täytyi omin päin politikoida, ja niin ollen ei voinut välttää, että mahdollisesti rikottiin laillisia muotoja. Mihinkään muuhun tulokseen ei keskustelu johtanut, kuin että kieltoni ilmoitettaisiin niille, jotka saapuisivat kokoukseen.

Kokous oli kutsuttu kello 7:ksi. Minä olin käskenyt pari pedelliä ylioppilastalolle ja pysyttelin itse läheisyydessä siltä varalta, että minun henkilökohtainen asiaan puuttumiseni tulisi tarpeelliseksi. Kun moneen sataan nouseva joukko ylioppilaita sai tiedon kiellostani ja näki salin ovien olevan suljettuina, kokoontuivat he ylioppilastalon portaille ja torille sen ulkopuolelle. He pysyivät rauhallisina, mutta eivät poistuneet pedellien kehoituksista huolimatta. Mutta myöskin poliiseja saapui paikalle, ja koska pelkäsin selkkauksia syntyvän niiden kanssa, menin itse paikalle ja kuljin muutamia kertoja kansanjoukon läpi, kehoittaen ylioppilaita poistumaan. Osa vetäytyi syrjään, mutta kokous ei sanottavasti pienentynyt. Vaikka minua ei millään tavalla häiritty ja vaikka kohtelu olikin sopivaa, huomasin kuitenkin, että mieliala oli hyvin katkeroitunut. Minä puhelin muutamien vanhempien ylioppilasten kanssa, jotka ilmoittivat minulle, että lähetystö oli lähetetty minun luokseni, vaan ei vielä ollut palannut, sekä että juuri sitä odotettiin. Minä päätin mennä kotiin ja sovittiin siitä, että lähetystö uudelleen tulisi luokseni. Vanhemmat ylioppilaat selittivät, että ylioppilaat silloin seuraisivat jäljessä ja että joukko siten hajaantuisi.

Hetken perästä saapui lähetystö luokseni, ja sillä välin ylioppilaat täyttivät porraskäytävään ja kadullekin ulkopuolelle kokoontui suuri joukko ihmisiä. Pedellit ja poliisit olivat seuranneet mukana. Lähetystöön kuului 14 henkeä, kaksi kustakin osakunnasta. Puhetta johti lähinnä eräs ylioppilas Nyman, joka sanoi tulleensa valituksi puheenjohtajaksi. Hänen esiintymisensä oli kiihoittunutta ja yksinkertaista, ja olin huomaavinani, että toverit olivat jonkun verran hämillään siitä mitä hän puhui. Hän selitti, että kokouksen kieltäminen oli herättänyt suurta katkeruutta nuorisossa, ja vaati kiellon kumoamista. Minä en antanut häiritä rauhaani ja vastasin, että oli mahdotonta sallia kokouksen pitämistä. Kiellolla ei ollut mitään tekemistä tunteitteni kanssa nuorisoa kohtaan; minä olin vain tehnyt virkavelvollisuuteni enkä ollut voinut toimia toisin. Muutamat muutkin lähetystön jäsenet lausuivat mielipiteensä, mikä aiheutti lyhyen mielipiteiden vaihdon. Syy, miksi ylioppilaat tahtoivat kokoontua, oli se, että heidän vastalauseensa avajaisissa ei vielä ollut johtanut mihinkään tulokseen eikä konsistorin esityksestä myöskään ollut näkynyt mitään seurausta. Meidän keskustelumme päättyi minun jyrkkään selitykseeni, että kokousta ei voitu pitää, mutta että minä kutsuisin osakuntien inspehtorit kokoon seuraavaksi päiväksi neuvotellakseni heidän kanssaan asiasta. Heidän arvosteluunsa täytyi minun olettaa ylioppilasten luottavan. Kun lähetystö oli poistunut, ilmoitettiin minun vastaukseni porraskäytävään kokoontuneille ylioppilaille. Sen jälkeen lähtivät kaikki hiljaa ja rauhallisesti pois. Koko tämä selkkaus nuorison kanssa pahoitti mieltäni, mutta se ei ollut vältettävissä.

Kokouksessa, joka pidettiin seuraavana päivänä, olivat kaikki osakuntain inspehtorit, yhtä lukuunottamatta, joka oli epäilevällä kannalla, yksimielisiä siitä, että olin tehnyt velvollisuuteni, kun olin kieltänyt kokouksen. Ei ainoastaan, että se oli laittomasti kokoonkutsuttu, vaan rehtori ei voinut, niin arvelivat inspehtorit, antaa hyväksymystänsä kokoukselle, jossa ylioppilasten piti neuvotella siitä, täyttäisivätkö he velvollisuutensa vai eivätkö. Erään inspehtorin mielestä olisi ehkä ollut viisaampaa, jollei ovia olisi suljettu, vaan ylioppilaat olisivat saaneet sinne kokoontua. Jos he sitten kiellosta huolimatta olisivat pitäneet kokouksensa, olisi rehtori voinut ryhtyä rangaistustoimenpiteisiin. Omasta puolestani täytyi minun olla sitä mieltä, että tilanne sellaisesta toiminnasta vain olisi pahentunut. Sovittiin siitä, että inspehtorit yksityisesti antaisivat osakunnille tiedoksi, että he hyväksyivät rehtorin toiminnan.

Muutamia päiviä myöhemmin pitivät ylioppilaat salaisen kokouksen uusmaalaisen osakunnan talolla lakkokysymyksestä. Noin 400 henkeä lienee ollut läsnä. Useimmat puhuivat lakon puolesta, mutta äänestettäessä, ratkaistaisiinko asia nyt vai eikö, tuli 200 ääntä lakon puolesta ja 190 vastaan. Kun enemmistö oli niin vähäinen, katsottiin kysymyksen tällä kertaa täytyvän raueta, mutta se päätettiin ottaa uudelleen käsiteltäväksi seuraavan lukukauden alussa. Keskustelussa huomautettiin usealta taholta, että vähintään 700 ylioppilaan pitäisi äänestää lakkoa, jos sellainen ylipäänsä voisi tulla kysymykseen. Yksityistä tietä olin saanut tiedon kokouksesta, mutta päätin olla siihen sekautumatta, mikä lienee ollut onnellisinta.

Lakkopuuhista ei sittemmin enää kuulunut mitään. Seuraavan lukukauden alkaessa ei enää ollut aihetta ottaa kysymystä käsiteltäväksi.

Aktivistisia pyrkimyksiä 1904—1905.

Routavuosien sortojärjestelmää vastaan oli noussut passiivinen vastarinta, joka ilmeni lähinnä yksityisten henkilöiden impulsiivisina tekoina, mutta joka sitten kehittyi järjestelmälliseksi puolustuspolitiikaksi koko yhteiskunnan puolelta. Tässä puolustusmuodossa, joka perustui puhtaan laillisuuden pohjalle, oli paljon siveellistä voimaa, mutta sen vaikutus väheni sen kautta, että taistelu suuntautui sellaisia voimia ja henkilöitä vastaan, joihin oikeudelliset ja siveelliset vaikuttimet eivät paljoakaan tehonneet. Passiiviseen vastarintaan vastattiin uusilla väkivallanteoilla, jotka usein olivat karkeata lajia, mikä yhä enemmän kiihdytti mieliä. Tällä tarkoitamme lähinnä maanpakoonajamis- ja karkoitustoimenpiteitä. Oli luonnollista, että kun olot olivat sellaiset, sellainen mieli, joka suuntautui aktiivisempaan puolustuspolitiikkaan, voittaisi puolelleen ennen muita nuorison. Se ilmeni siten, että oltiin yhä enemmän taipuvaisia ulkonaisiin mielenosoituksiin, mutta yksityisissä henkilöissä se herätti myöskin sen ajatuksen, että piti vastustaa väkivaltaa väkivallalla. Yleensä pysyi akateeminen nuoriso koko ensimmäisen routavuosiajanjakson aikana passiivisen vastarintapolitiikan yleisessä taktiikassa, mutta sen lopulla ilmeni yksityisissä heistä myöskin puhtaasti aktivistisia pyrkimyksiä. Vuoden 1904:n alussa tulin niiden kanssa kosketuksiin. Samoinkuin muut kansalaiset, joilla oli vastuunalainen asema maassamme, pidin aluksi aktivistista liikettä hyvin arveluttavana ja omiaan yhä suuremmassa määrin vaikeuttamaan asemaamme epätasaisessa taistelussamme.

Ensimmäinen sellaisen äktivistisen toiminnan ilmaus, vaikkakin jonkun verran lapsellinen ja epäselvä, oli attentaattiyritys Vaasan poliisimestaria, af Enehjelmiä vastaan, tammikuun alussa 1904. Yrityksessä oli osallisina kaksi ylioppilasta, B.K. Westlin ja O.W. Eriksson, jotka heti vangittiin. Vaasan kuvernööri, Knipowitsch, ilmoitti minulle tapahtumasta. Hän piti asiaa poliittisena ja oli kenraalikuvernöörille lähettämässänsä raportissa esittänyt sen murhayrityksenä poliisimestaria vastaan.