"Yliopiston Rehtorinvirka on ehkäpä enemmän kuin mikään muu hallinnollinen virka maassamme luottamustoimi. Tämä tulee varsinkin selvästi esille poliittisesti levottomina aikoina. Että minä pääasiallisessa tehtävässäni, työssäni yliopiston häiritsemättömän työn ja kehityksen hyväksi, olen onnistunut, kuten rohkenen uskoa, verrattain hyvin, riippuu siitä, että minä runsaassa määrin olen saanut nauttia virkatoverieni luottamuksellista tukea, että minä olen nuorison taholta voinut odottaa arvonantoa ja kunnioitusta ja että minulla myöskin yliopiston korkeampien viranomaisten keskuudessa on ollut jotakin arvovaltaa ja siten olen saattanut vaikuttaa jonkun verran myöskin ylöspäin. On olemassa seikkoja, jotka pakosta saavat minut olettamaan, että nuo mainitut edellytykset rehtorinviran menestykselliseksi hoitamiseksi eivät enää täydellisesti ole vallitsemassa, jonka vuoksi tehtävä nykyään vallitsevien olosuhteiden aikana näyttää minusta oleellisesti vaikeammalta kuin ennen.

Mikä lähinnä on aiheuttanut tuon minun käsitykseni asiasta, on yhteydessä sen häiritsevän tapauksen kanssa, joka sattui tämän lukukauden avajaisjuhlallisuuksien aikana. Vaikka minä syvästi valitan sitä tottelemattomuutta, johon kaksi ylioppilasta silloin teki itsensä syypääksi, en kuitenkaan pidä tätä seikkaa merkitsevimpänä, sillä heidän tottelemattomuutensa johtui harhautuneesta velvollisuuden tunteesta, eikä sen tarkoituksena ollut millään tavalla ilmaista kunnioituksen puutetta rehtoria kohtaan. Paljoa enemmän merkitsee minulle se seikka, että tämä heidän esiintymisensä, joka tapahtui huolimatta siitä, että rehtori virantoimessa ollen oli sellaisen kieltänyt, sai tukea ja yllykettä yliopiston opettajien puolelta, joiden joukossa oli myöskin konsistorin jäseniä, osittain sen kautta, että he jäivät saliin, senjälkeen kuin sijaiskansleri, rehtori ja osa yliopiston opettajakuntaa oli mennyt pois, osittain suoranaisten suosionosoitusten kautta. "Etteivät kaikki ne yliopiston opettajat, jotka saliin jäivät, tehneet sitä mielenosoituksellisessa tarkoituksessa, sen tiedän sangen hyvin, mutta se ei paljoa vaikuta asiaan. Nuoriso sai sen käsityksen, että siinä selkkauksessa, joka oli syntynyt rehtorin ja niiden ylioppilasten välillä, jotka olivat toimeenpanneet mainitun mielenosoituksen, useat rehtorin omista virkatovereista olivat asettuneet häntä vastaan ja niiden puolelle, jotka olivat loukanneet hänen virka-arvoansa. Sen kautta sai selkkaus paljoa suuremman merkityksen kuin mitä se muutoin olisi saanut. Samaan suuntaan on tapausta käytetty hyväksi myöskin sanomalehdistössä, erittäin ulkomaisessa. Sijaiskansleri, rehtori ja muutamia yliopiston opettajia asetetaan toiselle puolelle, koko opiskeleva nuoriso ja suuri enemmistö yliopiston opettajia toiselle. Edelliset ovat raukkamaisuuden edustajia, jälkimmäiset rohkean mielen. Minä tiedän hyvin, että tämä kuva on väärä, ja että totuudenrakkaus ei ole ollut kuljettamassa niitä käsiä, jotka ovat sen luoneet, mutta jo se seikka, että sellainen asian tulkinta syntyy ja näkyy sekä yksityisissä piireissä että julkisuudessa, saa epäilemään, että maanalaista työtä on tehty. Mikä vaikutus kaikella sellaisella on nuorisoon, on selvää. Toiselta puolelta alenee tämän kautta rehtorin vaikutus nuorisoon, toisaalta saa tämä siitä uutta yllykettä jatkamaan sitä tietä, jolle on lähtenyt. Tämä painaa paljon enemmän mieltäni kuin se seikka, että muutamat nuorukaiset eivät äkisti voineet löytää oikeata tietä vaikeassa tilanteessa ja siten saivat aikaan rehtorin kanssa selkkauksen, joka itsessään oli verrattain muodollinen. — — —

Minun täytyy suoraan sanoa, että minä tämän tapahtuman johdosta en tunne olevani varma siitä, että minä mahdollisissa uusiutuvissa häiriöissä, jotka pakottavat rehtoria käyttämään virkavaltaansa lain määräämissä rajoissa, voin odottaa kaikkien virkatoverien kannatusta.

Minun täytyy vielä lisätä, että minun asemani ylöskinpäin on käynyt heikommaksi. Kenraalikuvernööriltä sijaiskanslerille tulleessa kirjelmässä on rehtoria syytetty siitä, että hän puheellansa on antanut aihetta siihen ylioppilasten kirjoitukseen, joka luettiin avajaistilaisuudessa. Tähän päättömään syytökseen minä luonnollisesti en paljoakaan huomiota pane, mutta myöskin yliopiston kanslerilta olen saanut nuhteen avajaistilaisuudessa pitämästäni puheesta, koska minä hänen mielestänsä siinä olen ylittänyt sen rajan, mitä sellaisessa tilaisuudessa yliopiston hallituksen puolelta nuorisolle voidaan sanoa; siis saman puheen johdosta, jota toisella taholla on leimattu hyvin penseäksi ja värittömäksi, ja siellä täällä vähän alamaisen ryömimisen maustamaksi. Minä mainitsen tämän osoittaakseni kuinka jyrkästi vastakkaisia vaatimuksia näinä aikoina rehtorin täytettäviksi tahdotaan panna. Koko asia tuntuisi humoristiselta, jollei se samalla olisi niin vakava. Kansleri tulee esittämään rikollisiksi katsotut lausunnot H. Majesteetilleen. Mitä seurauksia siitä saattaa olla minulle henkilökohtaisesti, siitä minä huolin vähemmän ja ero olisi minulle tervetullutkin, mutta kanslerin kirjelmässä on myöskin sellainen viittaus, että minun esiintymisestäni saattaa olla joitakin seurauksia yliopistolle, ja tämä ei voi olla minulle yhdentekevää. Joka tapauksessa on minun ja v.t. kanslerin välille tämän kautta syntynyt jonkunlainen juopa, joka ei suinkaan ole eduksi yliopistolle.

Niinkuin Herrat sanotusta huomannevat, olisi minulla ollut vakavia syitä, jos olisin täyttänyt aikeeni ja nyt jo jättänyt paikkani virkatoverien ja kanslerin täytettäväksi. Jos olosuhteet kehittyisivät siihen suuntaan, että huomaan, etten enää voi täyttää rehtorin vastuunalaisia tehtäviä, niin täytyy minun saada katsoa itseni täysin oikeutetuksi ottamaan mainittu askel."

* * * * *

Professori Runebergin lokakuun 15 p:n kokouksessa useimpien konsistorin jäsenten puolesta lukema lausunto oli kokonaisuudessaan tällainen:

"Herra Rehtori! Konsistorin viime kokouksessa lokakuun 7 päivänä lausuitte Te, Herra Rehtori, että Te viime aikoina olitte ollut huomaavinanne erikoisia epäluottamuksen ja tyytymättömyyden merkkejä, jotka kohdistuisivat Rehtorin tapaan johtaa Yliopiston asioita. Te ilmeisesti ajattelette, että Te ehkä ette enää nauttisi samaa virkatoverienne luottamusta ja tukea kuin ennen ja joka olisi välttämätön, jotta Te voisitte oikein täyttää sen paikan, mikä yliopiston Rehtorilla tulee olla. Tämän johdosta on suuri osa Konsistorin jäseniä katsonut tarpeelliseksi antaa puolestansa selitystä ja siinä mielessä he ovat antaneet minun tehtäväkseni vanhimpana joukostansa Teille, Herra Rehtori, lausua sen varman vakautuksen, että Teidän virkatoverienne usko ja luottamus ei ole horjunut eikä muuttunut siitä ajasta saakka, jolloin Teidät melkein yksimielisesti valittiin Yliopiston Rehtoriksi. Tämä lausunto luonnollisestikaan ei sisällä tunnustuksen antamista jokaiseen yksityiseen tekoon tahi toimenpiteeseen nähden, mitä Herra Rehtori on toimittanut niissä harvinaisen voimaa kysyvissä ja huolekkaissa oloissa, jotka niin suuressa määrässä ovat vaikeuttaneet Yliopiston asiain johtoa, eikä se myöskään edellytä täydellistä käsitysten ja katsantotapojen yhtäpitäväisyyttä yleensä; se katsantokanta, mistä lähtien yksityisiä ilmiöitä katselee ja arvostelee, jää pakostakin toisenlaiseksi sille, joka ei ole mukana asiain suoranaisessa käytännöllisessä toimittamisessa, kuin sille, jonka tehtävänä on mahdollisuuden mukaan toteuttaa johtavia periaatteita todellisen elämän moninaisissa ja kirjavissa oloissa. Mutta me tahtoisimme saada sanotuksi, että Teidän toimintanne Yliopiston Rehtorina suurin piirtein ja kokonaisuutena katsoen täysin ansaitsee meidän pysyvän kiitollisuutemme, sekä että Teillä edelleen on virkatoverienne keskuudessa sama luottamus ja sama tuki kuin ennenkin. Meillä on myöskin se toivo ja luottamus, että teidän voimanne ja Teidän tahtonne sen raskaan taakan kantamiseen, joka nykyisissä oloissa harteillanne lepää, ei ennen aikojansa horju eikä uuvu."

Ylioppilaslakkosuunnitelmia syksyllä 1904.

Toisessa yhteydessä on mainittu, että niinhyvin nuorempien yliopistonopettajien kuin ylioppilasten keskuudessa oli suunniteltu lakkoa syyslukukauden alkuun 1904 vastalauseeksi muutamien yliopiston opettajien karkoittamista vastaan, mutta asia sai tällä kertaa raueta, kun konsistorin esitys kyseessäolevan väkivallanteon suhteen tuli tunnetuksi. Sen sijaan toimeenpantiin se mielipiteenilmaus avajaistilaisuudessa, josta edellisessä luvussa on kerrottu. Mutta suunnitelmista ei oltu kokonaan luovuttu. Minun velvollisuuteni rehtorina oli luonnollisesti koettaa estää työn lopettamista yliopistossa, erittäinkin kun mielipiteet sen sopivaisuudesta olivat hyvin erilaisia, enkä minäkään siitä saattanut odottaa suotuisia tuloksia.