Joukko ylioppilaita oli esittänyt pyynnön, että saataisiin pitää yleinen ylioppilaskokous, jotta voitaisiin esittää mielipiteet avajaisten tapahtumista. Sen mukaan kuin minulle oli ilmoitettu, haluttiin ylioppilastaholla sovittaa erimielisyys rehtorin kanssa lausumalla valittelu tapahtuman johdosta, mutta samalla kertaa tehdä ymmärrettäväksi, että ylioppilaskunnassa yleensä vallitsivat ne samat tunteet, mitkä oli ilmaistu vastalausekirjelmässä. Mielestäni oli minun suostuttava tähän pyyntöön ja minä päätin kokouksessa julkiluettavaksi lähettää ylioppilaskunnalle kirjelmän. Sittemmin sain ylioppilaskunnan puheenjohtajalta tietää, että eräillä tahoilla oli aikomus järjestää kokouksesta suuri mielipiteenilmaisutilaisuus ylioppilaskunnan puolelta vastalauseen hyväksi sekä että valittelu juhlasalin tapahtuman johdosta olisi sivuasia. Me sovimme senvuoksi siitä, että keskustelu on rajoitettava itse tapahtumaan, kuitenkin siten, että lausunnoissa voitiin ilmituoda, että yhdyttiin niihin tunteisiin, jotka ilmautuivat vastalauseessa. Äänestys ei saisi tulla kysymykseen.

Kirjelmässäni ylioppilaskunnalle tein selkoa sen tapahtuman kulusta, josta oli kysymys, ja lausuin ankaran paheksumiseni tottelemattomuudesta rehtoria kohtaan ja julkisen tilaisuuden häiritsemisestä, mutta kirjelmä oli kuitenkin kirjoitettu hyväntahtoiseen sävyyn. Minä lausuin, että minä en voinut paheksua sitä, että nuoriso lukukauden alkaessa oli tahtonut ilmaista tunteitansa. Mutta minun täytyi valittaa, että ne esitettiin tavalla, jonka täytyi herättää kiusallista, itse asialle vierasta erimielisyyttä rehtorin kanssa, herättää yliopiston johtomiesten ja opettajien paheksumista ja aiheuttaa kurinpidollisia toimenpiteitä. Kaikki tämä olisi voitu välttää, ilman että lausunnon tarkoituksesta senkautta mitään olisi menetetty, jos olisi neuvoteltu rehtorin kanssa tai noudatettu rehtorin kehoitusta ja sitä keinoa käytetty, jonka hän oli neuvonut. Kun kirjelmä oli luettu, syyskuun 19 päivän kokouksessa, esitettiin vanhasuomalaiselta taholta, että, vaikka ne samat tunteet, jotka saivat ilmauksensa avajaisissa luetussa vastalauseessa, vallitsivat heidänkin puolueensa ylioppilaissa, tämä puolue kuitenkin jyrkästi paheksui sitä sopimatonta ja asiaan kuulumatonta tapaa, millä vastalause oli tuotu esille. Nuorsuomalaiset ja ruotsinmieliset ilmaisivat täysin yhtyvänsä ylioppilasten kirjelmään, mutta valittivat, että sen esittämistavan johdosta oli syntynyt erimielisyyttä rehtorin ja ylioppilasten välille. Kun oli todettu, että rehtorin kirjelmä ei aiheuttanut mitään toimenpidettä, lopetettiin kokous.

Kenraalikuvernöörille oli tehty huomautus minun viimeisen avajaispuheeni johdosta ja hän luuli huomaavansa jonkunlaista yhteyttä sen ja ylioppilasten vastalauseen välillä. Hän antoi Deutrichin ilmoittaa Danielsonille, että ylioppilasten esitys avajaistilaisuudessa, "joka oli suunnattu viranomaisten toimenpiteitä vastaan, näyttää perustuvan yliopiston rehtorin sitä ennen pidettyyn puheeseen", joka sisälsi "samantapaisia lauseita kuin ylioppilasten esitys" j.n.e. Kenraalikuvernööri valitti myöskin v.t. kanslerille, joka sen johdosta kirjeessä lausui tyytymättömyytensä puheeseen. Hän luuli vielä olevansa velvollinen ilmoittamaan siitä H. Majesteetillensakin ja pelkäsi, että asia olisi esteenä vastasyntyneen perintöruhtinaan kansleriksi nimittämiselle!

[Kirje sijaiskanslerille kuului käännettynä seuraavasti: "Siitä Teid. Ylh. minulle lähettämästä puheesta, jonka rehtori on pitänyt uuden lukuvuoden alkaessa, olen huomannut, että valtioneuvos Hjelt, kun hän puheessa koskettelee muutamia tapauksia Suomen elämästä, jotka eivät ole välittömässä yhteydessä yliopiston kanssa, on lausunut mietteitä, joiden tarkoituksena on ollut arvostella tilannetta, joka viimeaikaisten hallinnollisten toimenpiteiden kautta on syntynyt. Ryhtymättä käsittelemään näiden arvostelujen oikeutta sinänsä, on minun mielipiteeni se, että ne eivät ensinkään sovi puheeseen, jossa yliopiston hallitus kääntyy opiskelevan nuorison puoleen, ja pyydän Teid. Ylhäisyyttänne saattamaan tämän valtioneuvos Hjeltin tietoon.

"Sen lisäksi katson tarpeelliseksi lisätä, että tyytymättömyys, jonka rehtorin mainittu puhe on herättänyt Suomen kenraalikuvernöörissä, pakottaa minua saattamaan sen Kaikkein Korkeimman tietoon, ja minä pelkään, että tämä asiaintila voi estää suostumuksen yliopiston traditsioneille perustuvaan toivomukseen saada kansleriksensa H. Keis. Korkeutensa Perintöruhtinas.">[

Obolenskijn luona käydessään huomautti sijaiskansleri, että luulo ylioppilasten, esiintymisen ja minun puheeni välisestä ulkonaisesta yhteydestä johtui täydellisestä väärinkäsityksestä. Oblenskij syrjäytti asian lausumalla vain sen yleisen arvelun, että siitä saattoi olla vain vahinkoa yliopistolle, jos siellä politikoitiin.

Se seikka, että osa virkatovereista jäämällä juhlasaliin siksi ajaksi, jolloin useinmainittu vastalause luettiin, ja suosiotansa osoittamalla antoi ylioppilaille yllykettä esiintymään niinkuin esiintyivät ja olemaan välittämättä rehtorin käskystä, oli, niinkuin jo on huomautettu, aiheuttanut nuorisossa sen käsityksen, että nämä opettajat olivat asettuneet heidän puolellensa rehtoria vastaan. Tämä seikka sekä ruotsalaisille sanomalehdille lähetetyt kirjeet, joissa samaa asiaa käytettiin hyökkäysaseena minua vastaan, ja se käsitys, että yliopistonopettajien puolelta oli vähennetty minun rehtorinarvoani ja vaikutustani ylioppilaisiin, saattoivat minut vakavasti ajattelemaan eronpyynnön jättämistä. Sen lisäksi tuli nuhtelu korkeammasta paikasta, joka saattoi minua otaksumaan, että vaikutusvaltani oli silläkin taholla vähentynyt. Minä luovuin kuitenkin silloin siitä aikomuksesta, koska minusta kollegialiselta näkökannalta ei tuntunut olevan oikein odottamatta ja valmistamatta jättää paikkaani, sitä enemmän kuin muutamat virkatoverit, joille olin maininnut aikomuksestani, ehdottomasti kehoittivat minua luopumaan aikeestani. Konsistorin kokouksessa lokakuun 1 päivänä pidin minä kuitenkin puheen, joka oli osoitettu virkatovereille, ja jossa tein selkoa niistä vaikuttimista, jotka olivat saaneet minut ajattelemaan eroa rehtorinvirasta, ja lausuin vakavasti ja jyrkästi mielipiteeni muutamien virkatoverien menettelystä juhlasalissa sattuneen tapahtuman aikana (ks. myöh.). Lausunto tuli odottamatta useimmille ja sillä oli ilmeinen vaikutus.

Seuraavassa kokouksessa luki professori Runeberg minulle osoitetun lausunnon konsistorin jäsenten enemmistön puolesta, joka oli luottamuslauseen luontoinen, puheeni johdosta edellisessä konsistorin kokouksessa. Se sisälsi vakuutuksen virkatoverien täydellisestä luottamuksesta, vaikka lausunto "ei sisältänytkään tunnustuksen antamista jokaiseen yksityiseen tekoon tai toimenpiteeseen nähden, mitä rehtori on toimittanut niissä harvinaisen voimaa kysyvissä ja huolekkaissa oloissa, jotka niin suuressa määrässä ovat vaikeuttaneet yliopiston asiain johtoa". Lausunto päättyi sanoilla: "Meillä on myöskin se toivo ja luottamus, että Teidän tahtonne ja Teidän voimanne sen raskaan taakan kantamiseen, joka nykyisissä oloissa Teidän harteillanne lepää, ei ennen aikojansa horju eikä uuvu." Selitykseen oli yhtynyt 26 konsistorin 32 jäsenestä. Sitten luki professori A. Homén lausunnon niiden puolesta, jotka olivat jääneet saliin, senjälkeen kuin sijaiskansleri ja rehtori olivat poistuneet. Siinä huomautettiin, että heidän käytöstään ei millään tavoin tulisi käsittää siten, että se olisi mielenosoitus rehtoria kohtaan. Näiden lausuntojen johdosta sanoin minä muutamia sanoja, osaksi vielä selvittääkseni lausuntoani edellisessä konsistorin kokouksessa, osaksi ilmaistakseni kiitollisuuttani niiden selitysten ja sen tunnustuksen johdosta, joita minä olin saanut osakseni. Konsistorin jäsenet nousivat ja kumarsivat ja minä samoin. Siten oli tämä sisäinen erimielisyys sovitettu.

* * * * *

Yllämainittu lausuntoni, jonka konsistorin kokouksessa lokakuun 1 päivänä annoin, kuului pienin lyhennyksin seuraavasti: