Herra v.t. Sijaiskansleri! Herra Rehtori! Herrat yliopistonopettajat!
Me, Suomea yliopiston ylioppilaat, katsomme velvollisuudeksemme nyt, lukukauden alkaessa, tuoda ilmi sen mielialan, joka meissä, vallitsee. Että me, kaikista perinnäistavoista poiketen, otamme puheenvuoron tässä juhlallisessa tilaisuudessa, sen oikeuttavat nykyään vallitsevat poikkeukselliset olot.
Se loukatun oikeustajunnan tunne, joka meillä oli, kun viime keväänä yliopistosta erotettiin asevelvollisia ylioppilaita, koska he olivat kieltäytyneet noudattamasta laittomassa järjestyksessä syntynyttä asevelvollisuusasetusta, ja se levoton mieliala, joka tämän johdosta levisi akateemiseen nuorisoon, ovat nyt päättyneen kesäloman aikana saaneet uutta elinvoimaa. Professori, Vapaaherra Rabbe Axel Wredeltä, professori Theodor Homénilta, dosentti Ernst Estlanderilta, uusmaalaisen ylioppilasosakunnan kuraattorilta, on ilman laillista tuomiota ja tutkintoa riistetty heidän vapautensa sekä on heidät karkoitettu venäläisiin paikkakuntiin, missä heitä edelleen pidätetään. Filosofian maisteri Herman Gummerus pohjalaisesta ylioppilasosakunnasta on vangittu ja suljettu Pietari-Paavalin linnoitukseen.
Näitä oikeutta loukkaavia toimenpiteitä vastaan me panemme vastalauseemme.
Ei koskaan ole mieliala keskuudessamme uuden työvuoden alkaessa ollut vakavampi kuin nyt, emmekä pidä rauhallista työtä mahdollisena yliopistossa, ennenkuin yliopiston opettajat ja oppilaat ovat jälleen päässeet täysin nauttimaan niitä oikeuksia, jotka heille Suomen lakien ja inhimillisen oikeuden mukaan kuuluvat.]
Sen aikana sattui, sen mukaan kuin minulle jälkeenpäin kerrottiin, yksityisiä "hiljaa"-huutoja ja loppuneen lukemisen jälkeen kohotettiin suosiohuutoja, mutta kuului myöskin tyytymättömyyden ilmauksia. Sitten tyhjeni sali sangen nopeasti ilman muita häiriöitä. Ensiksi poistuneet olivat kuitenkin saapuneet kirkkoon, sillä aikaa kuin suurin osa ylioppilaita epäröiden oli pysähtynyt yliopiston edustalle. He tulivat kuitenkin kirkkoon, kun jumalanpalvelus jo oli alkanut ja saarnaaja jo oli saarnatuolissa.
Jumalanpalveluksen jälkeen kehoitin minä yksityisesti ylioppilaita uudestaan kokoontumaan juhlasaliin. Parisataa heistä noudatti kehoitusta, joiden lisäksi sijaiskansleri ja suuri osa yliopistonopettajia tulivat sinne. Minä lausuin muutamia valittelun ja moitteen sanoja siitä, mitä oli tapahtunut, ja kehoitin sitä tai niitä, jotka toivoivat saada lausua jotakin, esittämään sen, mutta kukaan ei ilmoittautunut. Sijaiskansleri otti silloin puheenvuoron ja piti nuhdesaarnan ylioppilaille esittäen Tarton yliopiston kohtalon meille varoittavana esimerkkinä. Yleisen käsityksen mukaan ei tilanne siitä parantunut. Iltapäivällä kutsuin luokseni Sarven ja Söderhjelmin ja osoitin minkälainen heidän käytöksensä oli. He tunnustivat tottelemattomuutensa rehtoria kohtaan ja olivat valmiit kärsimään rangaistuksen, mutta katsoivat toimineensa velvollisuutensa mukaisesti. He antoivat myöskin ymmärtää, että heidän käytöksensä oli voittanut kannatusta myöskin yliopistonopettajien keskuudessa. Itse asiassa oli eräs professori viittaamalla kehoittanut heitä jatkamaan lukemista, kun rehtori oli sen kieltänyt.
Samana päivänä kävi kenraalikuvernööri Obolenskij minun luonani. Sattumalta vai tahallaanko hän juuri sinä päivänä saapui, sitä en tiedä, mutta välikohtaus avajaistilaisuudessa oli hänelle tuttu. Hän sanoi kuulleensa, että meillä oli ollut pieni "jupakka" yliopistolla. Minä tein aivan lyhyesti selkoa siitä, millainen se oli, ja rauhoitin häntä sillä, että asialla ei ollut mitään erityistä merkitystä ja että se oli yliopiston sisäinen asia, jonka me kyllä selvittäisimme. Hän sanoi, että hänellä oli aihetta luulla, että mielenosoitus oli lähtöisin "samasta puolueesta, missä tehdään työtä valtiopäiviä vastaan, koska pelätään sen kantaa". Tämän hämärän viittauksen sisältö ei tullut minulle selväksi.
Kaksi päivää myöhemmin kokoontui kurinpitotoimikunta. Sarven ja Söderhjelmin kuulustelusta kävi selville, että he olivat saaneet tehtävänsä eräältä toveripiiriltä ja heidät oli velvoitettu lukemaan vastalausekirjelmä itse avajaistilaisuudessa heti rehtorin puheen jälkeen. He olivat kyllä otaksuneet, että rehtori kieltäisi heitä esiintymästä, mutta päättäneet siitä huolimatta täyttää tehtävänsä. He olivat ennen tilaisuuden alkua saaneet sanani ja samaten selvästi ymmärtäneet, mitä minä salissa lausuin. Lausuntoni jälkeen olivat he epäröineet hetkisen, mutta sitten päättäneet jatkaa. Vastalause piti luettaman juuri avajaistilaisuudessa, koska se sen kautta saisi enemmän pontta. Rikoksen arvioimisesta ja rangaistuksen määrästä olivat mielipiteet toimikunnan kesken kahtalaisia. Syyttäjä vaati heidät erotettaviksi yhden lukukauden ajaksi. Enemmistö oli kuitenkin sitä mieltä, että mitään ylemmän viranomaisen halveksimista osoittavaa ei tässä ollut tapahtunut. Muodollisesti katsoen oli rikkomus tosin karkea, mutta oli otettava huomioon teon siveellinen sisältö. Lieventävänä asianhaarana täytyi heidän mielipiteensä mukaan myöskin pitää sitä rohkaisua, jota vastaajat yleisön puolelta olivat saaneet, ja erittäinkin sitä seikkaa, että joukko yliopistonopettajia jäi saliin sijaiskanslerin ja rehtorin poistuttua. Myöntäen kaiken tämän, olisin kuitenkin omasta puolestani pitänyt erottamisrangaistusta sopivimpana, mutta minä taivuin enemmistön mielipiteeseen ja yhdyin siihen, että rikkomus rangaistaisiin muistutuksella kurinpitotoimikunnan edessä. Jos minä lausunnossani olisin vaatinut erottamista, olisi se todennäköisesti aiheuttanut sen, että sijaiskansleri olisi tehnyt rangaistuksen ankarammaksi sen mukaisesti, mikä vallitsevissa oloissa olisi ollut onnetonta.
Minulle oli jätetty eräs kirjelmä, jonka oli allekirjoittanut 24 ylioppilasta ja jossa he selittivät olevansa solidaarisia Sarven ja Söderhjelmin kanssa, koska he olivat olleet mukana sitä päätöstä tekemässä, joka aiheutti mainittujen herrojen esiintymisen. Kurinpitotoimikunta ei kuitenkaan tahtonut kiinnittää mitään huomiota siihen ja vielä vähemmän erääseen, muutaman sadan miehen allekirjoittamaan kirjelmään, joka sisälsi yleisen solidaarisuusilmauksen.