Maaliskuun 5 päivänä tapahtui sijaiskanslerin nimitys. Siitä saapui sähkösanoma samana päivänä. Minä olin illalla viipurilaisen osakunnan vuosijuhlassa ja ilmoitin siellä uutisen, ja se herätti yleistä riemua. Osakunta lähetti heti lähetystön Reinin luokse — joka aikaisemmin oli ollut osakunnan inspehtorina — ilmaistakseen iloansa.
Muutamia päiviä myöhemmin saapui uusi v.t. kansleri Langhoff kaupunkiin. Maaliskuun 9 päivänä kävi hän yliopistossa, jolloin vakinaiset professorit esitettiin hänelle. Hän lausui muutamia sanoja konsistorin jäsenille ja ilmaisi tyytyväisyytensä sen johdosta, että hänelle oli annettu yliopiston hallituksen johtajan paikka. Hän tahtoi tehdä kaikkensa yliopiston hyväksi. Puheeseen vastasin minä ilmaisemalla ilomme siitä, että yliopisto, monien vaikeiden vuosien jälkeen, jälleen sai johtajaksensa tervehtiä suomalaista miestä, jota tässä toimessa johtaisi vain huolenpito maan todellisesta onnesta ja toivomus koettaa edistää yliopiston tarkoituksia. Me voimme nyt odottaa korkeakoululle koittavan ajan, jolloin kehitys saisi häiritsemättä mennä eteenpäin.
SENAATTORIAJALTA
Senaatin jäsenenä vuonna 1907.
Kulku yli torin valkeasta linnasta keltaiseen, professorin istuimen vaihto senaattorin istuimeen, ei ollut mikään harvinaisuus. Sille, joka kauan oli ollut yliopiston rehtorina ja jolla oli taipumusta hallinnollisiin asioihin, oli sellainen siirto aina mahdollinen. Mitään varsinaista halua vaihtaa yliopistollinen toiminta senaattorin virkaan minulla ei henkilökohtaisesti ollut. Laajempi hallinnollinen tehtävä ja samalla monipuolisempi olisi tosin ollut sellainen tehtävä, joka olisi saattanut minua tyydyttää, mutta mielenkiintoni sisäpoliittisiin asioihin jyrkkine puoluevastakohtineen oli huomattavasti laimennut. Puoluepolitiikka, sen yksipuolisuus, sen vallanhimo ja sen taktiikka olivat vuosien kuluessa käyneet minulle yhä vastenmielisemmiksi. Siihen suuntaan oli myöskin toiminta vastuunalaisina rehtorivuosina paljon vaikuttanut. Minä olin tosiasiallisesti jo tähän aikaan sisäisesti puolueiden ulkopuolella, vaikkakin muodollisesti lukeuduin nuorsuomalaiseen puolueeseen, joka silloin oli minun katsantotapaani lähinnä. Joskin tämä riippumattomuus oli hallinnollisessa toiminnassa eduksi, niin oli se kuitenkin omiansa vaikeuttamaan valtiomiehen toimintaa meillä vallitsevissa oloissa, joissa selvät puolueolot olivat poliittisen elämän perustana.
Ensimmäinen tarjous astua senaattiin tehtiin minulle kesällä 1905, jolloin minun oli erottava rehtorinvirasta. Tämä tapahtui semmoisena aikana ja semmoisissa oloissa, joiden täytyi viedä siihen, että kieltäydyin.
Silloinen senaatin varapuheenjohtaja, Streng, pyysi kesäkuun lopussa mainittuna vuonna, että minä kävisin hänen luonansa. Hän ilmoitti minulle, että hän kenraalikuvernööriltä, ruhtinas Obolenskijlta, oli saanut tehtäväkseen kysyä minulta, olinko minä halukas astumaan senaattiin, E. Neoviuksen seuraajaksi, s.o. raha-asiaintoimituskunnan päälliköksi. Streng itse ja senaatin muut jäsenet kannattivat ehdotusta. Tahdottiin ilmeisesti vahvistaa silloisen senaatin asemaa sisäänpäin, ottamalla siihen aineksia, jotka olivat hallituspuolueen ulkopuolella, mutta joiden kanssa kuitenkin luultiin voitavan tehdä yhteistyötä. Toivottiin — niin lausui ainakin Streng — että jos jotkut senaatin jäsenet eivät osaisi venäjänkieltä, tästä olisi seurauksena, että keskusteluista tulisi kaksikielisiä. Siitä saattaisi ehkä jälleen olla seurauksena se, että Deutrich, joka silloin johti puhetta senaatin täysistunnoissa, jättäisi tehtävänsä. Meidän kesken syntyi pitkä keskustelu, joka ei johtanut mihinkään positiivisiin tuloksiin. Puhumatta poliittisista seikoista, en arvellut itselläni olevan tarpeellisia edellytyksiä finanssipäällikön tehtävien hoitamiseen. Minun ehdotukseni oli se, että senaatin vapaita paikkoja silloin ei täytettäisi, vaan että niitä hoidettaisiin väliaikaisesti ja että senaatti, kun seuraava valtalupa tulisi vuotta myöhemmin, järjestettäisiin uudelleen kutsumalla siihen henkilöitä perustuslaillisista puolueista. Streng selitti kuitenkin, että kenraalikuvernööri ei siihen suostuisi.
Kun minä myöhemmin kesällä tein hyvästijättökäyntini rehtorina ruhtinas Obolenskijn luokse, ilmoitti hän, että Danielson käydessään hänen luonansa oli huomauttanut olevan välttämätöntä, että henkilöitä hallituspuolueen ulkopuolelta kutsuttiin senaattiin. Itse arveli Obolenskij, että tämä oli vain teoreettinen miete, joka ei käytännössä pitänyt paikkaansa. Kysymykseeni, miksi hän sitten oli tahtonut tarjota minulle paikkaa hallituksessa, vastasi hän verrattain epäloogillisesti: "Koska pidän Teitä kelvollisena miehenä ja Te rakastatte isänmaatanne ja tunnette sen lait."
Tarjouksesta ja kieltäytymisestä puhuin minä vain muutamien henkilöiden kanssa, niiden joukossa Mechelinin, joka hyväksyi menettelytapani. Hän oli vakuutettu siitä, että silloisen senaatin päivät olivat luetut. Ennustus kävi toteen aikaisemmin ja perusteellisemmin kuin kukaan silloin saattoi aavistaa. Minun tuloni senaattiin tapahtui kuitenkin vasta kahta vuotta myöhemmin.
Marraskuun 12 päivänä 1907 ilmoitti minulle senaattori Mechelin, että senaatin jäsenet yksimielisesti olivat lausuneet sen toivomuksen, että minä ottaisin vastaan senaattori Ståhlbergin erottua vapaaksi jääneen paikan kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkönä. Hän ilmoitti, että senaatti jo kauan aikaa oli toivonut, että minä tulisin kotimaisen hallituksen jäseneksi, ja sanoi tilaisuuden nyt olevan sopivan. Kuitenkin minua arvelutti ottaa vastaan kyseessäoleva toimi. Kaupan ja teollisuuden työaloille oli minulla tosin jonkun verran edellytyksiä ja mielenkiintoakin, mutta puhtaasti yhteiskunnalliset kysymykset, lähinnä työväenlainsäädäntö, olivat silloin päivän kysymyksiä, ja tällä alalla tunsin itseni jotenkin vieraaksi. Mechelin koetti poistaa minun arveluitani. Mutta minä ehdotin, siltä varalta, että senaatti piti erikoisen tärkeänä minun hallitukseen tuloani, toista asiain järjestelyä, nimittäin, että tulisin sinne kirkollisasiaintoimituskunnan apulaispäälliköksi. Mechelin arveli, että tämäkin järjestely oli mahdollinen, vaikkapa hän olisi tahtonut antaa etusijan alkuperäiselle ehdotukselle. Lyhyen ajatusajan jälkeen selitin minä, että minun täytyi pysyä mielipiteessäni. Tämän mukaisesti teki senaatti sen ehdotuksen, että perustettaisiin kirkollisasiaintoimituskunnan apulaispäällikön virka ja esitti, että minut siihen nimitettäisiin. Joulukuun 2 päivänä tapahtui nimitys. Sitä ennen olin luonnollisesti käynyt tervehtimässä Gerardia.