Niinsanottujen Nevan-miljoonain maksaminen oli huolta tuottava perintö, jonka kokoomussenaatti edeltäjältänsä sai. Asialla oli pitkä esihistoria. Heinäkuussa 1904 oli H. Majesteettinsa senaatin ehdotuksen mukaisesti säätänyt, että Suomen valtion oli 2 1/2 miljoonalla ruplalla otettava osaa Venäjän ja Suomen välisten rautateiden yhdysradan rakennuskustannuksiin, sekä että summa maksettaisiin sitten kuin muutamia edellytyksiä, jotka koskivat radan rakentamista, oli aikaansaatu. Senaatti oli ilmoittanut valtiokonttorille armollisen käskyn ja se oli tuonnempana tarkemmin määräävä, kuinka summa oli maksettava. Säädyt olivat kuitenkin vuoden 1904—1905 valtiopäivillä ottaneet kysymyksen käsiteltäväksensä ja päättäneet lähettää sen anomuksen, että jos rata tulisi rakennettavaksi ja tulisi kyseeseen Suomen valtionvarojen siihen käyttäminen, niin H. Majesteettinsa suvaitsisi valtiopäiville antaa asiasta esityksen. Senaatti (Mechelinin) oli yhtynyt valtiopäiväin anomukseen, koska se oli ollut sitä mieltä, että joskin avustus otettaisiin valtionrahastosta, yritys kuitenkin oli sitä laatua, että sen toteuttaminen suuresti vaikuttaisi kulkulaitosrahaston asemaan, mikäli se koskisi sitä yhdysliikennettä venäläisten ja suomalaisten ratojen välillä, joka radan rakentamisesta saattoi olla seurauksena, sekä ehdotti, että kysymys avustuksen antamisesta tarkoitukseen Suomen valtionrahastosta saisi raueta tahi myöskin, että esitys valtiopäiville asiasta tehtäisiin. Kenraalikuvernööri Gerard oli sitävastoin lausunnossansa puoltanut hallituksen oikeutta yksinään päättää kyseessäoleva asia ja huomautti, että kysymys, mikäli se koski yhdysrataa, jo oli laillisessa järjestyksessä ratkaistu.
Esittelyssä helmikuussa 1908 hyväksyi H. Majesteettinsa kaikin puolin kenraalikuvernöörin mielipiteen, että kysymys Suomen valtiolaitoksen osanotosta radan kustannuksiin varhaisemman säädöksen kautta jo lopullisesti oli ratkaistu, jonka vuoksi säätyjen anomus ja senaatin esitys jätettiin huomioonottamatta. Sitten kuin senaatti maaliskuussa sai tästä tiedon, merkitsi se pöytäkirjaan H. Majesteettinsa päätöksen ja sen määräyksen, että asia oli otettava uudelleen käsittelyn alaiseksi tarpeellisia toimenpiteitä varten.
Vähän sen jälkeen sai senaatti tiedon siitä, että kaikki mitä tarvittiin, jotta mainitut 2 1/2 miljoonaa ruplaa voitaisiin suorittaa, oli tehty, jonka vuoksi rahasumman siirtämistä Venäjän valtionrahastoon pyydettiin. Tätä asiaa koskevat neuvottelut keskeytyivät kuitenkin sen kautta, että Mechelinin senaatti hajaantui, ja ne aloitettiin uudelleen vasta elokuussa, sitten kuin senaatti oli saanut uuden kehoituksen, että se viipymättä ryhtyisi mainitunlaisiin toimenpiteisiin. Mitään sellaisia toiveita, että uusi pyyntö saada eduskunnalle esitys menestyisi, ei ollut olemassa, ja asia oli muuten jo kehittynyt niin pitkälle, ettei enää ollut mitään sellaista mahdollisuutta, että kysymys Suomen puolelta tulevasta avustuksesta raukeaisi. Summa oli myöskin jo otettu tulona Venäjän vuoden 1908 valtion tulo- ja menoarvioon. Senaatti asetti valiokunnan, johon kuuluivat K. Castrén, Danielson-Kalmari, Paasikivi ja minä, ja joka neuvotteli eduskuntaryhmien edustajien kanssa sekä oli myöskin neuvotteluissa kenraalikuvernöörin kanssa. Senaatti päätti valiokunnan ehdotuksesta lähettää sen esityksen, että meno- ja tuloarvioehdotukseen tehtäisiin sellainen lisäys, että kyseessäoleva menoerä siinä otettaisiin huomioon ja siten myöskin tulisi eduskunnan tietoon sekä että ne voisivat ottaa sen huomioon tehdessänsä suunnitelmaa tulo- ja menoarvioksi.
Toisessa yhteydessä kerrotulla käynnillä Stolypinin luona syyskuun 3 päivänä oli tämä ehdottomasti torjunut sen ajatuksen, että eduskunta saisi tehdä päätöksen asiasta, mutta ei ollut suorastansa vastustanut ehdotusta sellaisen lisäyksen tekemisestä rahasääntöön tahi tulo- ja menoarvioehdotukseen, jollaista senaatti oli ajatellut tehtäväksi. Ei myöskään Kokovtseff ollut sitä tehnyt.
Mutta ministerineuvoston lausunnosta tuli kieltävä. Langhoff kirjoitti siitä syyskuun 30 päivänä: "Tänään antoi minulle Stolypin sen vastauksen, että ministerineuvosto ei arvele voivansa luopua lausunnostansa tai muuttaa kantaansa kysymykseen nähden, mutta että millään tavalla ei estetä jättämästä eduskunnalle ilmoitusta siitä, että maksu on tapahtunut, tahi niinmuodoin lisäystä arvioon, sitten kuin maksu on tapahtunut, jotta sellainen leimakin, että eduskunta jollakin tavalla saattaisi vaikuttaa maksuun, tulisi vältetyksi. Siis asiallisesti ei mitään muutosta."
[Törngren kirjoitti samana päivänä: "Stolypin oli sanonut (Langhoffille), että hän senaattorien käydessä hänen luonaan oli ollut sangen taipuvainen, koska hän arveli heidän esityksensä sisältävän sen, että rahat maksettaisiin. Mutta suomalaisista sanomalehdistä oli käynyt selville, että senaatin tarkoituksena ei kuitenkaan ollut maksaa. Hän sanoi ymmärtävänsä, että senaatin ehdotus johtui taktillisista syistä, mutta että ministerineuvoston kielto johtui samanlaisista syistä. Ei tahdottu saattaa eduskuntaa sellaiseen asemaan, että se voisi tehdä päätöksiä, jotka voisivat tuottaa vaikeuksia Venäjän hallitukselle. Yhtä vähän tahdottiin senaatin joutuvan sellaiseen tilanteeseen, että näyttäisi siltä, kuin se mukautuisi eduskunnan tahtoon tämänlaatuisessa kysymyksessä, joka ei kuulunut eduskunnan päätettäviin.">[
Ministerineuvoston lausunnon mukaisesti selitti H. Majesteettinsa, että senaatin ehdotus oli jätetty huomioonottamatta ja että summa jo joulukuussa oli maksettava valtionrahastoon.
Senaatti oli vaikeassa asemassa. Toisella puolen oli hallitsijan ehdoton käsky, joka perustui käsitykseen, että hänellä oli oikeus vapaasti käyttää valtionrahaston varoja maan hyödyksi ja parhaaksi, sekä jo aikaisemmin tehtyyn päätökseen, jonka silloinen senaatti oli hyväksynyt, toisaalla eduskunnan anomuksessa lausuma mielipide, että summaa sen suostumuksetta ei saanut myöntää. Kysymyksestä oli sen lisäksi venäläisellä taholla tehty riitakysymys, jolla oli mitä suurin periaatteellinen merkitys. Langhoff kirjoitti minulle siitä m.m. seuraavaa: "Suunnattoman paljon koko maallemme merkitsee se, minkä päätöksen Te tulette tekemään. Minä en voi enkä tahdo ottaa tehtäväkseni edes koettaa taivuttaa Teitä suuntaan tahi toiseen. Sekä sinä että herrat virkatoverisi olette ilmankin selvillä siitä, mitä senaatin kiellosta seuraa. Että Te sen tarkoin harkitsette, on itsestään selvää. Luulen kuitenkin, että valtiomies usein voi joutua sellaiseen asemaan, että hänen on otettava kantaaksensa vastuu, joka tosin ei tunnu keveältä, mutta jonka hän katsoo täytyvän ottaa kantaaksensa saavuttaakseen päämäärän, mihin pyrkii. Tässä tapauksessahan ei ole kysymys laittomasta käskystä, joka olisi täytettävä, vaan hallitsijan antamasta käskystä, jonka hän on oikeutettu antamaan, vaikkakin siitä monella taholla on toinen käsitys Suomessa, ja yleinen mielipide ei suhtaudu siihen myötätuntoisesti. Senaatti ei katsonut yksinään voivansa ottaa vastuuta siitä, vaan tahtoi jakaa sen eduskunnan kanssa, mutta kun eduskunta nyt ei saa tilaisuutta lausua mielipidettänsä, lankeaa siis vastuu yksistään senaatille. Mutta jos tulee kielto, tulee myöskin vastuu sen seurauksista senaatin osalle."
Oikeusoppineittemme keskuudessa oli erilaisia mielipiteitä vallalla. Professori Hermanson laati asiasta seikkaperäisen mietinnön, jonka mukaan senaatilla ei ollut valtaa sitovasti selittää, ettei jotakuta hallitsijan valtionvaroista maksettavaksi määräämää menoerää lain mukaan voitu evätä, mutta että senaatti, jos se katsoi jonkun toimenpiteen olevan ristiriidassa maan edun ja hyödyn kanssa, saattoi eroamalla välttyä ottamasta osaa asian toimeenpanoon. Viimeksimainittua keinoa olivat tosin muutamat senaatin jäsenet ajatelleet, mutta riittävän asiallisiin syihin ei sen puolesta voitu vedota, koska yhdysradan ei voitu pätevillä syillä katsoa suorastaan vahingoittavan maata. Myöskin käytännöllis-poliittiset seikat puolsivat tämän routavuosien jäännöksen hautaamista.
Mutta hallitus ei tietysti mielellään tahtonut toimia aivan vastoin eduskunnan mielipidettä niin tärkeässä kysymyksessä kuin tässä, ja sen ratkaisu lykättiin siksi kunnes tulo- ja menoarvio tuli eduskunnan käsiteltäväksi. Valtiovaliokunnan mietintöön liittyvän vastalauseen kautta se voi siellä tulla keskustelun alaiseksi, niinkuin kävikin. Kyseessäoleva vastalause tuli käsiteltäväksi lokakuun 30 p:n täysistunnossa. Minä alustin keskustelun pitkähköllä lausunnolla, jossa tein selkoa asian historiasta ja nykyisestä asemasta sekä esitin ne näkökohdat, joiden perusteella senaatti katsoi, että H. Majesteettinsa määräys oli täytettävä. Lopetin seuraavasti: "Siitä, mitä minulla on ollut kunnia esittää, käynee pitemmittä selityksittä ilmi, että senaatti pitää erikoisen tärkeänä, että eduskunta ei, hyväksymällä ensimmäisen vastalauseen, aiheuta perustuslakiselkkausta kaikkine seurauksineen." Keskustelu oli pitkä ja osittain sangen kiihkeä. Vanhasuomalaisten kanta oli selvä, nuorsuomalaisessa ja ruotsalaisessa puolueessa olivat mielipiteet kahtalaisia. Sosialistit pysyivät vaiti. Vasta aamupuoleen tapahtui äänestys. Suurella enemmistöllä hylättiin vastalause. Sosialistit olivat jättäneet tyhjiä lippuja ja siten sillä kertaa helpottaneet hallituksen asemaa. Mikä aiheutti tämän tempun, ei liene tullut selvitetyksi. Venäläisellä hallitustaholla se luettiin ilman syytä senaatin ansioksi.