Uuden kokoomussenaatin toivomuksen mukaisesti kävimme senaattori Danielson-Kalmari ja minä syyskuun 3 päivänä Stolypinin luona. Hän asui silloin keisarillisessa linnassa Jelagin-saarella. Tehtävänämme oli lähinnä puhua hänen kanssaan Nevan-miljoonista, jotka oli määrätty senaatin maksettaviksi Venäjän valtakunnanrahastoon. Me huomautimme, ettei tämä summa ollut huomioonotettuna vuoden 1908 tulo- ja menoarviossa, minkä vuoksi senaatti oli katsonut tarpeelliseksi ehdottaa, että menoerä otettaisiin huomioon vuoden 1909 tulo- ja menoarvion yhteydessä. Tämä summa pitäisi vielä lisäksi liittää eduskunnalle jätettyyn raha-asioita koskevaan suunnitelmaan viimemainittua vuotta varten. Menoerä oli liian suuri, jotta se voitaisiin jättää pois siitä. Stolypin selitti, että eduskunnalla ei ollut mitään oikeutta päättää summan maksamisesta. Me selitimme, että nyt ei ollut kysymys eduskunnan päättämisoikeudesta tästä asiasta, vaan ainoastaan siitä, että eduskunta saisi tietää asian ja saisi tilaisuuden antaa lausuntonsa siitä niinkuin muistakin tulo- ja menoarvion eristä. Stolypin ei siihen tehnyt mitään varsinaista vastaväitettä. Hän ei kosketellut kysymyksen poliittista puolta eikä lausunut mielipidettään siitä, kuinka senaatin oli suhtauduttava maksuun.
Suurempaa huomiota kuin tämä asia, ansaitsi, huomautti Stolypin, se seikka, että eduskunta oli ottanut käsiteltäväksi kysymyksen esittelyjärjestyksestä. Hän kysyi meiltä, olivatko kaikki puolueet yksimielisesti vastustavalla kannalla siitä annettuun julistukseen nähden, mihin me vastasimme myöntävästi. Siis, lausui Stolypin, ovat kaikki asettuneet "contre la Russie". Me selitimme, ettei asia ollut aivan niin, vaan että Suomessa yleisesti oltiin tyytymättömiä esittelyjärjestykseen, joka oli sovellettu kesäkuun 2 päivänä annetun määräyksen mukaiseksi. Stolypin huomautti siihen, että Suomen kysymyksissä ei ollut ainoastaan Suomen vaan myöskin Venäjän etuja valvottavina. Me myönsimme sen, mutta sen vuoksi ei ollut pakko, että kaikki hallitsijan ratkaisusta riippuvat kysymykset tulisivat ministerineuvostoon, vaan ainoastaan sellaiset, jotka olivat sen luontoisia, että niiden voitiin edellyttää koskevan Venäjän etuja. Suomen taholta ei ollut mitään sitä vastaan, että niitä siellä asianmukaisesti valvottiin. Stolypin huomautti silloin, että ministerineuvoston tehtävänä myöskin oli pitää huolta siitä, että H. Majesteettinsa etuoikeuksia ei loukattu. Suomessa oli, arveli hän, olemassa pyrkimys laajentaa eduskunnan oikeuksia hallitsijan oikeuksien kustannuksella. Me vastasimme, että tämä kysymys oli yhteydessä yleisen kehityksen ja lainsäädännön muuttuneen merkityksen kanssa eri aloilla. Senaatin täytyy, vastasi Stolypin, kun joku kysymys koskettelee hallitsijan etuoikeutta, rehellisesti huomauttaa kuinka asianlaita on, eikä salata sitä, niinkuin ikävä kyllä oli tapahtunut. Emme tahtoneet kieltää, että sellaista joskus oli voinut sattua, mutta jos tahdottiin pitää tätä sääntönä tahi järjestelmänä, oli se melkoisesti liioiteltua. Me selitimme, että sekä rehellisyys että viisaus velvoittivat senaattia tässä suhteessa toimimaan täysin lojaalisesta, sekä että nykyinen senaatti ehdottomasti koettaisi toimia rehellisesti, mutta että sen samalla myöskin täytyi pitää huolta siitä, että eduskunnan oikeutta ei loukattu. "Jos senaatti siten menettelee", sanoi Stolypin, "saavuttaa se H. Majesteettinsa luottamuksen".
Stolypin otti sitten puheeksi kysymyksen sekakomiteasta, jonka jälkeen keskustelu siirtyi silloin päivän kysymyksenä olevaan sotilasavustusasiaan sekä valtakunnanlainsäädäntöön. Viimemainituista kysymyksistä lausui mielipiteensä meidän puoleltamme pääasiassa Danielson-Kalmari, kun minun osallani olivat Nevan-miljoonat ja esittelykysymys. Avustusta koskeva keskustelu koski lähinnä niitä oikeuksia, joita eduskunnalla sotilaskysymykseen nähden oli, sekä H. Majesteettinsa oikeutta vapaasti käyttää valtion rahastoa sotilaallisiin tarkoituksiin. Valtakunnallisen lainsäädännön yhteydessä huomautti Danielson, että me elimme murrosaikaa, jonka vuoksi täytyi tyytyä murrosajan määräyksiin. Sortovallan vaikutuksia tuntui yhä ja tarvittiin aikaa, ennenkuin lopullinen Suomen ja Venäjän välisten asiain järjestäminen olisi mahdollinen. Stolypin arveli, että Venäjä jo oli osoittanut tarpeeksi kärsivällisyyttä.
Keskustelun kulku oli yleensä rauhallista ja ystävällistä teelasien ääressä, ja Stolypin oli ilmeisesti paremmalla tuulella kuin minun hänen luonansa ensi kertaa käydessäni.
Seuraavana päivänä kävimme me raha-asiainministeri Kokovtseffin luona, jonka kanssa keskusteltiin useista edellämainituista kysymyksistä, etupäässä raha-asialliselta kannalta. Nevan-miljoonista lausui Kokovtseff, että me raha-asiallisesti saatoimme järjestää niiden maksun niinkuin tahdoimme, kunhan kysymystä vain ei annettaisi eduskunnan päätettäväksi, ja että summa maksettaisiin vuoden 1908 kuluessa.
* * * * *
Odottaessani pääsyä tervehtimään H. Majesteettiansa, oleskelin minä muutamia päiviä joulukuun keskivaiheilla 1908 Pietarissa ja kävin silloin, 16 päivänä, jälleen Stolypinin luona Talvipalatsissa. Sekakonferenssista sanoi Stolypin, että todennäköisesti Goremykinista tai Bulyginista tulisi sen puheenjohtaja (kummastakaan ei tullut, vaan tuli Haritonoff). Kun kysyin, saisiko konferenssi, senaatin toivomuksen mukaisesti, tehtäväksensä esittelykysymyksen käsittelemisen, niin vastasi Stolypin kieltävästi. Sen tehtäväksi tulisi vain valmistaa itse järjestys ja mekaaninen työkoneisto valtakunnallista luonnetta olevien lainsäädännöllisten asiain käsittelyä varten, mutta sen ei tulisi puuttua asiallisiin kysymyksiin. Vasta kun tämä järjestys oli valmis ja määrätty, voitiin esittelykysymys ottaa asiallisesti harkittavaksi. Stolypinin väite oli se, että Suomessa ilmenevä vastarinta tätä ukaasia vastaan oli teennäinen. Kun minä tein vastaväitteitä, niin hän ei tahtonut myöntää sitäkään, että ministerineuvosto oli sekaantunut sellaisiin suomalaisiin asioihin, joilla oli sisäinen luonne. Minä mainitsin esimerkkinä torpparilain, johon Stolypin ilmaisten siinä tietämättömyytensä, sanoi, että ehdotus ei ollut suonut minkäänlaista turvaa Venäjän alamaisille ja että senvuoksi oli ollut välttämätöntä ottaa tätä koskeva pykälä lakiin.
Sen jälkeen minä otin puheeksi ministerineuvoston aloitteesta keisarin suostumuksella aikaansaadun säädöksen, joka koski yleistä valtiorahastoa. Stolypin lausui, että tällä säädöksellä oli vain väliaikainen luonne. "Meidän täytyy pitää huolta siitä, että on rahoja sotilasavustukseen." Minä lausuin sen arvelun, että jollei mitään muutosta tapahtuisi, niin eduskunta nähtävästi ei suostuisi myöntämään sotilasavustusta. Tässä kohden Stolypin — joka ei vielä ollut saanut tietoa eräästä tätä kysymystä käsittelevästä promemoriasta, mikä kenraalia kuvernöörillä oli ollut mukanansa Pietarissa — oli ehdottomasti sitä mieltä, että eduskunnalla ei ollut mitään tekemistä kysymyksen periaatteellisen puolen kanssa, s.o. kysymyksen asevelvollisuuden vaihtamisesta toistaiseksi rahakorvaukseen. Venäjä ei suostuisi siihen, että se kysymys jätettäisiin eduskunnan ratkaistavaksi, sillä silloin saattaisi tapahtua se, että asiaan ei suostuttaisi. Kun minä kysyin, mitä tehtäisiin, jollei eduskunta suostuisi myöntämään varoja, niin vastasi Stolypin, että silloin turvauduttaisiin valtionrahastoon. Kun minä huomautin, että senaatti ei saattanut olla mukana semmoisessa asiassa, niin vastasi Stolypin, että siitä silloin olisi seurauksena vakava selkkaus. "Meillä on sotaväki ja meidän hallussamme ovat linnoitukset", lausui hän. Minä myönsin, että voimakeinoja Venäjällä oli yllin kyllin käytettävänä, ajaaksensa läpi tahtonsa, mutta minä muistutin Stolypinin mieleen, että hän itse eräässä duumapuheessansa oli lausunut, että voiman ei pidä käymän oikeuden edellä. Me emme olleet mitään intoilijoita, mutta joku raja meidän kannaltamme piti olla olemassa. Stolypin: "Jollette tottele, niin olette kapinallisia." Minä: "Ei ole kapinallinen, jos toimii vakaumuksen ja velvollisuuden mukaisesti." Stolypin: "Te luotatte Venäjän heikkouteen." Stolypinin äänensävy ja käytös tuntui jotenkin uhkaavalta. Me vaihdoimme vielä muutaman sanan ja sitten minä jätin hyvästi.
Samana päivänä olin Kokovtseffin luona. Tämä oli lukenut kenraalikuvernöörin mukanansa tuoman sotilasavustusta koskevan promemorian, jonka, jollen väärin muista, oli tehnyt Danielson-Kalmari ja jonka Boeckmann oli hyväksynyt. Kokovtseff tuntui suostuvaiselta kannattamaan sitä.
Nevan-miljoonat.