Tämä omituinen sekaantuminen oli hämäräperäinen asia, jota ei koskaan ole selvitetty. Asiaa koskeva kirje Stolypinilta Langhoffille on tosin kanslerin arkistossa, mutta siitä saa sangen vähän selvitystä asiaan. Siinä lausutaan, että olisi toivottavaa, että rehtorinviran hoitaminen annettaisiin henkilölle, "jonka esiintyminen sekä oppineita että yliopiston henkilökuntaa kohtaan olisi hillittyä". Mikäli Stolypin kenraalikuvernööriltä oli saanut tietää, olisi Elfving tässä suhteessa ollut asetettava Donnerin edelle, joka oli "tunnettu äärimmäisyysmielipiteistään". Elfvingillä itsellään ei ollut aavistusta hänelle osoitetun hyväntahtoisuuden syystä, ja se mahtava kannatus, mikä hänen osakseen oli tullut, oli tehnyt häneen varsin epämiellyttävän vaikutuksen. Joka tapauksessa oli sekaantuminen nähtävästi suunnattu enemmän Donneria vastaan kuin Elfvingin puolesta ja mahdollisesti alkuunpantu enemmän henkilökohtaisessa kuin poliittisessa tarkoituksessa.

Osakunnat ja luotsikysymys 1912.

Maaliskuun 26 päivänä 1912 ilmoitti minulle Satakuntalaisen osakunnan inspehtori, professori Mikkola, että Vaasalaiselta osakunnalta oli saapunut pöytäkirjanote, jonka mukaan osakunta oli päättänyt määrätä pienehkön summan varoistaan luotsilaitoksen venäläistyttämisen johdosta eronneitten luotsien avustukseen sekä koota lisää varoja tähän tarkoitukseen, ja lisäksi julkaista kotiseudun sanomalehdissä myötätunnonilmaisun heille osakunnan nimessä, jonka ohella muita osakuntia pyydettäisiin yhtymään tähän päätökseen. Mikkola piti päätöstä arveluttavana eikä tahtonut sallia kysymyksen käsittelemistä osakunnassaan. Minä neuvottelin viipymättä asiasta rehtorin kanssa ja päätettiin, että inspehtorikollegio kutsuttaisiin kokoon kysymystä harkitsemaan. Vaasalaisen osakunnan myötätunnonilmaisu oli kuitenkin jo ehditty julkaista Vaasan sanomalehdissä ja otettiin niistä pääkaupungin lehtiin. Asian niin ollen kiiruhdin antamaan asiasta yksityisen tiedon v.t. kanslerille. Itse teossahan ei ollut kysymys mistään valtakunnalle tärkeästä asiasta, mutta asianomaisille se oli arka kohta, ja saattoi pitää varmana, että kenraalikuvernööri käyttäisi sitä aseena osakuntia ja yliopistoa vastaan.

Inspehtorikollegio kokoontui maaliskuun 28 päivänä, ja kysymyksen selosti rehtori Donner, joka lausui mielipiteenään, että mainitunlainen asia ei kuulunut osakunnalle sellaisenaan ja että, sen arkaluontoisuuden vuoksi, muiden osakuntien ei pitäisi yhtyä Vaasalaisen osakunnan päätökseen. Mielipiteet inspehtorikollegiossa olivat tosin jonkun verran erilaisia siihen nähden, oliko osakuntain tarkoituksen mukaista ottaa käsiteltäväksi senlaatuisia kysymyksiä, mutta verrattain yksimielisesti arveltiin, ettei ollut suotuisaa, että osakunnat päättivät lausua julkisia myötätunnonilmaisuja. Tuloksena oli, ettei mikään muu osakunta yhtynyt Vaasalaisen osakunnan päätökseen myötätunnonilmaisuun nähden.

Kenraalikuvernööri, joka mainitussa osakunnanpäätöksessä näki uuden todistuksen siitä hallitusvihamielisestä poliittisesta toiminnasta, jota yliopistossa harjoitettiin, oli ilmoittanut asiasta kanslerille. Tämä pyysi tarkkoja tietoja asiasta sekä ilmoitusta siitä, mitä yliopistoviranomaiset asiassa olivat tehneet. Minä lähetin kirjelmän rehtorille, joka käsikirjeessä antoi pyydetyt tiedot. Osakunta oli hyväksynyt myötätunnonilmaisun, eikä inspehtori, professori Engström, katsoen niihin vaikuttimiin, jotka olivat päätöksen aiheuttaneet, ollut tahtonut käyttää oikeuttaan puuttua asiaan. Edelleen ilmoitti rehtori inspehtorikollegion kokouksesta sekä että muut osakunnat eivät olleet ryhtyneet vastaavaan toimenpiteeseen. Vihdoin huomautti rehtori, "että vaikka Vaasalaisen osakunnan lausunnossa on muutamia jonkun verran huonosti valittuja lauseita, sen lähinnä täytyy katsoa syntyneen jaloista vaikuttimista ja myötätunnosta niitä luotseja kohtaan, jotka luotsilaitoksen muuttuneen aseman vuoksi eivät ole voineet jäädä sen palvelukseen".

Asia oli sitä ymmärrettävämpi, kun Vaasalaiseen osakuntaan enimmäkseen kuului pohjalaisten rannikkopitäjäin nuorisoa. Minä lähetin rehtorin kirjelmän sekä omani, jossa tein selkoa osakuntain tehtävästä ja huomautin, että niiden ulospäin suunnattu toiminta inhimillisessä, siveellisessä ja tieteellisessä tarkoituksessa, vaikka se olikin niiden varsinaisen tehtävän ulkopuolella, oli omiansa vaikuttamaan kasvattavasti ja jalostavasti kansalaisiin. Osakuntain toimintavaltuudella täytyi kuitenkin olla rajansa, ja sen määräisivät sopivaisuussyyt, koska ei olisi hyvän järjestyksen mukaista, että nämä nuorisoyhdistykset julkisesti ryhtyisivät arvostelemaan kaikenlaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä, varsinkaan poliittista laatua olevia. Epäilemättä oli Vaasalainen osakunta myötätunnonilmaisullaan ylittänyt tämän rajan. Mutta oli luonnollista, että nuorison itsensä usein oli vaikea asettaa sitä rajaa toimintavaltuudelleen, kun se tunsi hyvien ja kauniiden vaikuttimien ohjaavan toimintaansa. Sellaista tapausta ei olisi pidettävä mielenosoitushalun ilmauksena, vaan haluna osoittaa myötätuntoa uhrautuvalle ja epäitsekkäälle teolle. Säännöstimenä ehkäisemässä osakuntia menemästä toimivaltaansa ulommaksi oli se määräys, jonka mukaan inspehtorilla oli oikeus puuttua asiaan ja lausua vetonsa. Kyseessäolevassa tapauksessa ei inspehtori ollut käyttänyt tätä oikeuttansa. "Se seikka", lausuin kirjelmässä, "että muut osakunnat, vaikka ovat asiasta samaa mieltä, eivät ole yhtyneet Vaasalaisen osakunnan päätökseen, ilmituo teon harkitsemattomuuden paljon vakuuttavammalla tavalla esille kuin mikä rangaistustoimenpide tahansa".

Toukokuun alussa saapui kanslerilta luottamuksellinen kirjelmä, jossa lausutaan, että Vaasalainen osakunta oli ryhtynyt arvostelemaan asiaa, joka ei sille kuulunut, ja siten tuottanut yliopistolle ikävyyksiä, jotka olisivat voineet häiritsevästi vaikuttaa akateemisen elämän rauhalliseen kulkuun. Koska inspehtori, professori Engström, ei ollut käyttänyt oikeuttansa estää asian käsittelyä, katsoi kansleri olevan syytä antaa hänelle muistutuksen ja jätti minun toimekseni ilmoittaa siitä hänelle. Tehtävä suoritettiin, luonnollisesti kaikessa ystävyydessä. Asia oli sillä lopetettu.

* * * * *

Olen ottanut tämän itsessään mitättömän tapahtuman muistelmiini, koska se valaisee niiden selkkausten laatua, joita tähän aikaan sattui ja joilla nyt oli paljon laimeampi luonne kuin aikaisempina routavuosina, mikä johtui siitä, että yliopistolla oli kansleri, joka poliittisesti ei ollut samaa mieltä kuin kenraalikuvernööri eikä antanut tämän vaikuttaa itseensä. Että yliopisto nyt enemmän kuin aikaisemmin sai olla rauhassa kenraalikuvernöörin kyselyiltä ja syytöksiltä, johtui, kuten Langhoff on minulle ilmoittanut, myöskin siitä, että Kokovtseff, joka 1911 tuli Stolypinin jälkeen pääministeriksi, oli kehoittanut Seyniä välttämään sekautumista yliopiston asioihin. Sellaista tapahtui kuitenkin silloin tällöin, ja tavallisesti pyydettiin selityksiä sanomalehdissä olleiden uutisten ja tiedonantojen johdosta. Niinpä esim. koetti kenraalikuvernööri helmikuussa 1912 tehdä numeron siitä, että Eug. Schaumanin muotokuva oli lahjoitettu uusmaalaiselle osakunnalle. Hän sanoi tämän olevan "vähintäänkin rikoksen ylistämistä". Myöskin muutamat muut yliopistolliset korporatsionit tahtoi kenraalikuvernööri saattaa rangaistukseen, niiden ensimmäisille "Krestyn-vangeille" toimeenpanemien kunnianosoitusten vuoksi. Kaikki sellainen aiheutti luonnollisesti pitkiä kirjevaihtoja ja myöskin jonkun merkityksettömän toimenpiteen, mutta asiallisesti ei kenraalikuvernööri mitään voittanut.

Aleksanterinpatsaan paljastaminen Moskovassa 1912 ja
Romanov-juhlallisuudet Pietarissa 1913.