Seuraavana päivänä kävi Donnerin luona eräs senaattori, joka tahtoi kaikin mokomin, että akateemisen nuorison puolesta oli aikaansaatava jonkinlainen kunnianosoitus, ja ehdotti, että ainakin ylioppilaskunnan lähetystö olisi asemalla läsnä keisarin saapuessa. Neuvoteltuamme kuraattorien kanssa katsoimme voivamme hyväksyä tämän ehdotuksen, jonka Donner ilmoitti Wireniukselle.
Illalla klo 10 kutsuttiin minut kuitenkin senaattiin, jossa oli taas koolla muutamia senaattoreita, ja jonne Donnerkin oli kutsuttu. Sain siellä kuulla, että ehdotusta lähetystön kunniatervehdyksestä asemalla ei voitu hyväksyä, ja että nyt pidettiin jälleen kiinni alkuperäisestä kujanmuodostus-tuumasta. Varapuheenjohtaja, Borovitinoff, oli nimittäin jo ottanut tämän järjestelyn ohjelmaan. Me lausuimme kummastuksemme sen johdosta, koska olimme saaneet edellisen päivän neuvotteluista sen käsityksen, että tämä ehdotus oli rauennut. Sillä edellytyksellä olimme ryhtyneet neuvottelemaan asiasta kuraattorien kanssa. Viranomaisten vastaväitteiden johdosta minä lausuin jyrkästi, että se järjestely ei voinut tulla kysymykseen, jonka vuoksi oli turhaa siitä enää väitellä. Sen sijaan ehdotin, että yliopistonopettajat ja ylioppilaat kokoontuisivat yliopiston portaille H. Majesteettinsa kulkiessa siitä ohitse kirkkoon. Ehdotus ei viranomaisia miellyttänyt, mutta pitkän tuumailun jälkeen he myöntyivät ja selittivät suostuvansa ehdotukseen, edellyttäen kuitenkin, että osakuntain liput otettiin mukaan.
Inspehtorit olivat kutsutut kokoukseen seuraavana päivänä klo 1/2 2, jolloin rehtori ilmoitti heille viranomaisten toivomuksen ja teki selkoa meidän toimenpiteistämme. Meille annettiin tunnustus siitä, että olimme saaneet estetyksi ylioppilaiden asettamisen kunniakujanteeseen, ja ajatus yliopiston portaille kokoontumisesta hyväksyttiin. Lippujen mukaanottamisesta oltiin erimielisiä, jonka vuoksi päätettiin, että osakunnat saivat käsitellä kysymystä kokouksissaan.
Klo 1/2 4 menimme senaattiin ilmoittamaan lopullisesti, että yliopistonopettajat ja ylioppilaat aikoivat kokoontua yliopiston portaille. Annoimme tämän tiedon senaattoreille Wireniukselle ja Semenoffille, mutta he eivät katsoneet voivansa lopullisesti hyväksyä toimenpidettä, vaan asia oli alistettava varapuheenjohtajan ratkaistavaksi. "Hän tahtoo päättää ja määrätä kaiken itse", lausui Semenoff. Wirenius esitti asian venäjänkielellä Borovitinoffille, joka hieman vastustettuaan myöntyi ehdotukseemme. Lippukysymykseen emme antaneet varmaa vastausta.
Useimmat senaattorit olivat koolla talousosaston istuntohuoneessa, ja varapuheenjohtaja hääräili edestakaisin. Koko meno muistutti kanatarhaa. En voinut olla huoahtamatta, kun tuli mieleeni entiset ajat. Poistuessani kuiskasi ylivahtimestari (Puukka) korvaani: "Täällä on semmoista fjäskiä."
Lippuasiassa osakunnat tekivät erilaisia päätöksiä, joten kysymys raukesi. Sen sijaan päätettiin, että yliopiston edustalle tuli saapua kymmenen miestä kustakin osakunnasta. Lippujen poisjättäminen saattoi ehkä tuottaa ikäviä seurauksia, mutta rehtori ja minä pysyimme passiivisina, kun koko homma tuntui nuorisosta perin vastenmieliseltä, emmekä tahtoneet pakolla esiintuoda sellaista, mikä voisi näyttää kunnioituksen osoitukselta, koska vallitsevissa oloissa ei ollut sille mitään edellytyksiä olemassa.
Keisarillinen juna saapui Helsinkiin maaliskuun 10 päivänä klo 1/2 9 aamulla. Jo tuntia aikaisemmin olivat senaatin jäsenet, virastojen päälliköt y.m. kokoontuneet asemataloon. Senaattorit, sijaiskansleri ja muutamat muut oli sijoitettu II luokan odotussaliin, muut eteiskäytävään. Kenraalikuvernööri esitteli jokaisen H. Majesteetilleen, joka ojensi kätensä ja teki jonkun kysymyksen tai oli vaiti. Minuun hän katsoi pitkään ja ilmeisesti tunsi minut, mutta ei virkkanut mitään.
Kun keisari meriväen univormuun puettuna vähän myöhemmin aamupäivällä ajoi automobiilissa yliopiston ohitse Nikolainkirkkoon, seisoimme sopimuksen -mukaan koossa yliopiston portailla ja paljastimme ääneti päämme. Keisari vastasi tervehdykseen kohottamalla kätensä lakinreunaan ja kumartamalla. Lähdimme sitten heti eteiseen, sotilassoittokunnan kaiuttaessa keisarihymniä torilla.
Mitään jälkilaskuja ei tämä nuorison vastahakoinen, kylmä kunniatervehdys aiheuttanut. Kirjeessä Markoffille minä selitin, mitenkä se johtui vallitsevasta mielialasta, ja että olimme tahtoneet toimia niin, ettei keisarivierailu olisi aiheuttanut, selkkauksia yliopistossa. Ylioppilaat olivat hyvillään siitä, ettei heitä kohtaan ollut mitään pakkoa harjoitettu, ja ilmitoivat lähetystön kautta rehtorille ja minulle kiitollisuutensa siitä tavasta, millä olimme tämän asian järjestäneet.
* * * * *