Mutta Markoff antoi — niinkuin kanslerinarkiston asiakirjoista käy selville — toukokuussa 1915 seikkaperäisen lausunnon asiasta. Selostettuaan konsistorin ja sijaiskanslerin lausunnot hän huomautti, että ne eivät voineet olla ratkaisevia kysymykseen nähden, vaan että ne olivat vain neuvoa-antavaa laatua. Hän sanoi, että ne epäilykset, jotka näissä lausunnoissa ilmituotiin, olivat huonosti perusteltuja, liioiteltuja, eivätkä sen vuoksi olleet vakuuttavia. Minun ilmaisemaani pelkoa, että aiotut toimenpiteet tarkoittaisivat yliopiston venäläistyttämisen alkamista, piti hän "ennenaikaisena". Hallitus voisi esteettä toimeenpanna ehdotetut toimenpiteet, mutta sen täytyi tapahtua jonkunlaisella pehmeydellä ja asteittain. 4—5 vuoden kuluttua, siis 1920—1921, voitaisiin ryhtyä soveltamaan uutta ohjelmaa.

Markoff selitti kirjelmässään olevansa taipuvainen avustamaan senaatin toivomusten toteuttamista, että yliopistossa pidettäisiin muutamissa aineissa venäjänkielisiä luentoja, mutta huomautti, että se ei voinut tapahtua heti. Venäjänkielentaitoisia professoreja ei ollut yliopistossa, ja sellaisten kutsuminen Venäjältä kohtaisi vaikeuksia. Nykyisille ylioppilaille olisi vaikeata menestyksellä seurata venäjänkielistä opetusta. Voisiko uusi ylioppilaspolvi siinä suhteessa paremmin suoriutua, sen saisi lähin tulevaisuus osoittaa. Kaikki mainitut seikat kehoittivat -varovaisuuteen. Itse ei Markoff katsonut voivansa ratkaista, missä tiedekunnissa, missä aineissa ja missä järjestyksessä venäjänkielinen opetus otettaisiin käytäntöön, ja hän pyysi, että kenraalikuvernööri alistaisi sen kysymyksen senaatin harkittavaksi. Kun se oli tapahtunut, oli Markoff taipuvainen ryhtymään toimeen.

Huolimatta asiassa osoittamastaan myöntyväisyydestä ei Markoff ilmeisesti henkilökohtaisesti ollut kyseessäoleviin suunnitelmiin innostunut ja koetti viivyttää niiden toteuttamista. Elokuussa samana vuonna sanoi hän minun siitä kysyessäni, että koko ehdotus tullaan hautaamaan, ja arveli, että se saisi levätä rauhassa "tuomiopäivään saakka".

Siinä tulivat luonnollisesti sodassa koettujen vastoinkäymisten vaikutukset esille. Sekin asia — yksi rengas sarjassa — oli minusta omiaan osoittamaan, että kansallisen pelastuksemme ainoa mahdollisuus oli siinä, että Venäjän läntinen naapuri sen kukistaisi. Venäjän voitto olisi ollut maamme varma perikato.

* * * * *

Keväällä 1915 julkaistiin useita saksankielisiä väitöskirjoja. Asia herätti senaatin huomiota, ja se pyysi kenraalikuvernööriä huomauttamaan kanslerille, että se ei ollut sopivaa. Senaatin mielestä oli väitöskirjojen odotettava sodan loppua, tahi sitten ei yleisöllä saisi olla pääsyä väitöstilaisuuteen, jotta se siten ei saisi juhlallista leimaa. Yliopisto velvoitettaisiin olemaan hyväksymättä saksankielisiä väitöskirjoja, kunnes voimassaoleva määräys, joka siitä säätää, olisi muutettu. Kansleri kääntyi asiassa minun puoleeni, kuitenkin vain huomauttaen, "että saksankielen käyttö nykyisissä olosuhteissa" ei ollut sopivaa. Minä ilmoitin kanslerille, että oli sovittu siitä, että saksankielisten väitöskirjojen tarkastuksessa käytettäisiin ainoastaan kotimaisia kieliä. Kenraalikuvernööri vaati kuitenkin, että mainittu säännös (vuodelta 1871) oli muutettava. Markoff on hänen kirjeeseensä merkinnyt, että pitää saada selko siitä, mitenkä asian laita tässä suhteessa on venäläisissä yliopistoissa, "joiden kanssa meidän yliopistomme täytyy kulkea samassa tahdissa". Samansuuntainen oli hänen vastauksensa kenraalikuvernöörille. Venäjän kansanvalistusministeriltä tiedusteltaessa saatiin kuulla, ettei mitään saksankielen opetuksen supistamista ollut Venäjän yliopistoissa tapahtunut ja että saksankielisiä väitöskirjoja esiintyi ainoastaan Tarton yliopiston jumaluusopillisessa tiedekunnassa. Sen enempää ei asiasta kuultu.

Myöhemmin, vuoden 1916 lopussa, Seyn ilmoitti kirjeessä Markoffille, että häneltä oli "rintaman esikunnan" taholta tiedusteltu, käytettiinkö todellakin yliopisto-opetuksessa Helsingissä runsain määrin saksalaisia oppikirjoja ja tapahtuiko jonkun aineen opetus saksankielellä. Markoff pyysi minulta tietoja siitä asiasta. Minä annoin tammikuun 8 päivänä 1917 pitkähkön lausunnon, jossa lähinnä huomautin, että kaikki luennot, venäläisiä aineita lukuunottamatta, pidettiin suomen- tai ruotsinkielellä ja että ainoastaan kielellisissä seminaariharjoituksissa käytettiin asianomaisia ulkomaisia kieliä. Oppikirjakysymyksessä viittasin painettuihin tutkintovaatimuksiin ja lausuin, että osaa niistä voitiin pitää pakollisina kurssikirjoina, toisia oli vain ehdotteeksi suositeltu opiskelevien käytettäviksi. Saksalaisilla oppikirjoilla oli siinä huomattava sija, johtuen osittain siitä, että ne olivat monissa tapauksissa paljon parempia ja sopivampia kuin muilla sivistyskielillä ilmestyneet, osittain siitä, että ylioppilaamme enimmäkseen osasivat niin vaillinaisesti ranskaa ja englanninkieltä, että suuri enemmistö heistä olisi vain huonolla menestyksellä ja joka tapauksessa ainoastaan suurella vaikeudella ja ajanhukalla kyennyt käyttämään näillä kielillä kirjoitettuja oppikirjoja itseopiskelussa. Saksankielisten oppikirjaan käyttö oli sentähden ehdoton välttämättömyys. Niitä ei yleensä voitu nykyoloissa vaihtaa toisiin tuottamatta haittaa opinnoille, joita yliopiston tuli edistää. Tämä oli yliopistonopettajain käsitys, riippumatta siitä, mihin kulttuurikieleen itsekukin heistä oli persoonallisesti enimmän mieltynyt. Se seikka, että Suomessa samoin kuin Skandinaavian maissa ja monin paikoin muuallakin saksankieli oli tieteen alalla saavuttanut suurta jalansijaa, johtui kulttuurivirtauksista ja olosuhteista, jotka olivat syrjässä poliittisista kysymyksistä ja pyrkimyksistä.

Kanslerin vastaus kenraalikuvernöörille oli laadittu minun lausuntoni mukaisesti. Ja sikseen asia jäi, ehkä vallankumouksen ansiosta.

* * * * *

Maaliskuun 6 päivänä 1915 olimme rehtori Donner ja minä kutsutut senaattiin tietämättä syytä, miksi läsnäolomme siellä oli tarpeen. Koolla oli muutamia senaattoreita, ja puhetta johti senaattori Wirenius. Hän ilmoitti H. Majesteettinsa keisarin saapuvan Helsinkiin maaliskuun 10 päivänä. Haluttiin valmistaa H. Majesteetilleen juhlallinen, alamainen vastaanotto ja oli m.m. suunniteltu, että koulunuoriso ja ylioppilaat muodostaisivat torille ja kaduille kujanteen, jota pitkin hän ajaisi rautatieasemalta. Meiltä haluttiin nyt tietoa, millä tavoin asia opiskelevaan nuorisoon nähden olisi parhaiten järjestettävissä. Me oivalsimme heti, että sellainen toimenpide kohtaisi ylioppilaiden taholla paheksumista ja sitäpaitsi olisi tuskin toteutettavissa. Itsenäisyysliike oli jo nuorison keskuudessa kehittynyt sellaisiin muotoihin, jotka olisivat olleet soveltumattomat sentapaiseen lojaalisuudenosoitukseen. Asetuimme sentähden torjuvalle kannalle viitaten niihin käytännöllisiin seikkoihin, jotka vaikeuttivat ehdotettua järjestelyä, nimittäin ajan vähyyteen, ylioppilaiden ulkonaisten tunnusmerkkien puutteeseen y.m. Ei voitu taata, ettei sivullisia aineksia, esimerkiksi venäläisiä vallankumouksellisia, tunkeutuisi ylioppilaiden joukkoon, mikä voisi käydä vaaralliseksi. Emme sentähden tohtineet ottaa vastuuta kantaaksemme. Tämä todiste näytti tehoavan viranomaisiin. Sitten ehdotettiin senaatin taholta yhtenäisempää ylioppilaiden kunnianosoitusta asemalla, ylioppilaslaulua keisarin sieltä lähtiessä j.n.e., joita ehdotuksia vastaan me niinikään teimme muistutuksia. Lupasimme harkita asiaa ja antaa vastauksemme seuraavana iltana. Yksityisesti koettivat muutamat senaattorit, jotka ymmärsivät vastahakoisuutemme syyn, yliopiston edun nimessä taivuttaa meitä, mutta me viittasimme yhtä yksityisesti maassa vallitsevaan mielialaan, jota jatkuvat venäläistyttämistoimenpiteet, Svinhufvudin karkoitus, yhä uudistuvat tuomiot yhdenvertaisuuslain noudattamattomuudesta olivat kiihoittaneet.