Nimitys viipyi yhä, jonka vuoksi minä tavatessani Markoffin elokuun lopulla ehdottomasti vaadin, että kysymys ratkaistaisiin ennen syyslukukauden alkua. Hän lupasikin sen, ja nimitys tapahtuikin sitten pian, syyskuun 3 päivänä, toista vuotta sen jälkeen kuin asia oli ollut valmis ratkaistavaksi.

* * * * *

Markoffin jälkeen oli senaatin varapuheenjohtajaksi tullut kenraalikuvernöörinkanslian päällikkö M. Borovitinoff, joka oli venäläistyttämispolitiikan innokkaimpia apostoleita. Sikäli kuin minä joulukuun alussa 1913 aivan salaisesti sain tietää eräältä senaatin virkamieheltä, oli Borovitinoff sen kysymyksen yhteydessä, joka koski venäjänkielen määräämistä Suomen virastojen kieleksi ja josta H. Majesteettinsa oli kehoittanut senaattia laatimaan esityksen, tehnyt sellaisen ehdotuksen, että tämä kieli otettaisiin käytäntöön yliopiston tutkinnoissa ja luennoissa. Senaatti oli päättänyt kääntyä v.t. kanslerin puoleen kysymyksellä, voisiko se odottaa hänen kannatustaan tälle uudistukselle. Sen johdosta minä matkustin Pietariin puhuakseni henkilökohtaisesti Markoffin kanssa, ennenkuin hän ennättäisi kysymykseen nähden sitoutua mihinkään senaatille vastatessaan. Pietarinmatkaani valitsin joulukuun 18 ja 19 päivän, koska siten saatoin olla poissa kenraalikuvernöörin tavanmukaisilta päivällisiltä 19 päivänä. Läsnäolo näillä päivällisillä oli sijaiskanslerin kiusallisimpia virallisia velvollisuuksia.

Kävin Markoffin luona 18 päivänä ja ilmoitin, mitä olin saanut tietää, mainitsematta lähdettä. Hän vahvisti tiedon oikeaksi. Minä selitin, mitä vakavia vaaroja ehdotus sisälsi, sekä osoitin, mitä käytännöllisiä mahdottomuuksia siinä oli. Yritys sen toteuttamiseksi olisi ensimmäinen askel yliopiston venäläistyttämistä kohti, joka olisi sen täydellinen häviö. Oli välttämättömän tarpeellista, että konsistori saisi tilaisuuden lausua mielipiteensä asiasta, ennenkuin mitään enempää tehtiin. Minä pyysin senvuoksi, että Markoff odottaisi konsistorin lausuntoa, ennenkuin vastaisi. Markoff myönsi oikeaksi kaiken mitä minä sanoin ja näytti ymmärtävän, että todellinen vaara uhkasi yliopistoa. Mutta, arveli hän, kuluisi monta vuotta, ennenkuin ehdotusta mahdollisesti voitaisiin toteuttaa. Hän lupasi palauttaa sen minun ja konsistorin lausunnon saamista varten ja selitti, että me kernaasti saimme viivyttää lausuntojemme lähettämistä. Hän ei aikonut asiata jouduttaa. Hän sanoi, että hänelle itselleen olisi mieluista, jos me lausunnoissamme voisimme esittää kaiken, mikä voisi häntä auttaa ehdotusta vastustamaan. Keskustelusta sain sen käsityksen, että Markoff halusi olla jotenkin solidaarinen yliopiston kanssa venäläistyttämiskysymykseen nähden. Mutta niin ei itse asiassa ollut laita. Sen mukaan mitä minä jonkun aikaa sen jälkeen sain tietää, oli hän, jo ennenkuin yliopistoviranomaiset olivat lausuneet mielipidettään, antanut senaatille sen yleisen vastauksen, että se voi odottaa hänen kannatustaan ehdotuksen toteuttamiseen nähden.

Asia tuli minulle remissitietä jo tammikuun puolivälissä 1914. Kirjelmästä kävi selville, että senaatin oli käsketty tehdä esitys ei ainoastaan venäjänkielen opetuksen laajentamisesta alkeisoppilaitoksissa, vaan myöskin siitä, että kirjoittautuessa opiskelevana yliopistoon ja saadaksensa suorittaa molempien oikeuksien kandidaattitutkinnon sekä lainopillisia, kameraali- ja hallinnollisia virkoja varten tarvittavia tutkintoja, tuli vastedes suorittaa riittävän laaja ja menestyksellinen tutkinto venäjänkielessä. Senaatti oli vaatinut kouluylihallitukselta ehdotusta sellaiseen venäjänkielen opetuksen uudestijärjestämiseen, "että henkilöiden, jotka ovat lopettaneet kurssin alkeisoppilaitoksessa, jolla on oikeus päästää oppilaita yliopistoon, tulisi hyvien teoreettisten pohjatietojen ohella omata sellaiset käytännölliset tiedot mainitussa kielessä, että he voivat yliopistossa kuunnella venäjänkielisiä luentoja sekä kykenevät ilmaisemaan ajatuksensa mainitulla kielellä kuin myös kirjallisesti käyttää tätä kieltä, joskin oikeinkirjoitus- ja tyylillisiä virheitä tehden". Sen johdosta oli senaatti v.t. kanslerilta pyytänyt tietoa siitä, voiko senaatti odottaa, että yliopisto tulisi järjestämään "ainakin muutamissa pakollisissa aineissa ja jos mahdollista kaikissa tiedekunnissa venäjänkielisiä luentoja", mikä senaatin mielipiteen mukaan oli välttämätöntä, jotta senaatille armossa annettu tehtävä voitaisiin toteuttaa.

Minä lähetin kirjelmän konsistorille ja ilmoitin samalla, että asian käsittelyä, sen mukaan kuin kansleri suullisesti oli sanonut, ei tarvinnut jouduttaa. Kenraalikuvernööri oli kuitenkin toista mieltä ja antoi kesäkuun puolivälissä tietää, että asia oli kiireellinen. Minä olin silloin ulkomaanmatkalla, niin että kansleri kääntyi rehtorin, valtioneuvos Donnerin, puoleen pyytäen tietoa siitä, missä vaiheessa asia oli. Tämä vastasi, että eri tiedekunnille oli suotu tilaisuus lausua mielipiteensä asiasta sekä että konsistori oli valinnut toimikunnan sen laajempaa valmistelua varten, mutta se ei vielä ollut lähettänyt lausuntoansa. Kysymys otettaisiin jälleen käsiteltäväksi syyslukukauden alussa.

Syyskuun 15 päivänä 1914 konsistori laati seikkaperäisen lausunnon, joka, samoin kuin minun kirjoittamani pitkähkö lausunto, lähetettiin lokakuun alussa kanslerille. Konsistorin lausunto oli joka suhteessa epäävä. Siinä lausuttiin, että ylioppilastutkintoa suorittaville eivät laajemmat tiedot venäjänkielessä olleet tarpeen vaatimia sekä että pakollisia kuulusteluja venäjänkielessä lainopillisten tutkintojen suorittamista varten samaten täytyi pitää tarpeettomina ja ne olisivat lainopillisille opinnoille haitaksi. Sellaisen venäjänkielentaidon osoittamista, jota valtionvirkoihin vaaditaan, ei missään tapauksessa pitäisi yhdistää yliopistotutkintoihin, vaan tulisi se suorittaa niistä riippumatta. Venäjänkielisiin luentoihin nähden huomautti konsistori, että sellaisten pakollisten luentojen käytäntöön ottaminen muissa kuin puhtaasti venäläisissä aineissa ei olisi ainoastaan ristiriidassa tieteellisen opetuksen edun ja sen tehtävän kanssa, joka yliopistolla on, vaan tuottaisi myöskin opettajille ja oppilaille voittamattomia vaikeuksia.

Lausunnossani minä yhdyin konsistorin esittämiin näkökohtiin ja tehostin varsinkin mitä häiriöitä yliopiston toiminnalle sellaiset toimenpiteet, kuin kyseessäolevat, jotka koskevat sen elinehtoja, tuottaisivat. Niihin vaatimuksiin nähden, että yliopiston opettajien tulisi antaa venäjänkielistä opetusta, lausuin minä m.m.: "Sellaisen tarpeeksi laajan kielitaidon puute sulkisi monelta kykenevältä voimalta pääsyn yliopistoon, kun taas olisi mahdollista, että tieteellisesti ala-arvoiset tai vähemmän etevät, joiden on onnistunut hankkia itselleen tarpeellinen venäjänkielen taito, saisivat yliopiston tieteelliset oppituolit haltuunsa. Niin opetus ja tutkimus kuin yliopiston tieteellinen arvo kärsisi, ja yliopiston kyky täyttää ensimmäinen korkea tehtävänsä joutuisi vaaranalaiseksi. Katsoen yliopiston ja maan hyvää olisi tämä liian korkea hinta siitä poliittis-hallinnollisesta edusta, jota sillä tahdotaan voittaa."

"Suomen yliopistolla — ainoalla puhtaasti tieteellisellä suomalaisen sivistyksen ahjolla — on", lausuin edelleen, "olemassaolonsa aikana ollut monia vaikeuksia kestettävänä, rajoitettujen aineellisten varojen vuoksi ja kykenevien, hyvin koulittujen voimien puutteessa. Lähinnä korkeiden suojelijainsa ja valistuneen hallituksen tuen avulla on se kuitenkin vähitellen työllään voinut kohottautua sellaiseen asemaan, joka on antanut syytä toivoa, että Suomen yliopisto voi hyvin täyttää tehtävänsä sekä omaan maahan nähden että kilpailussa muiden maiden tieteellisten korkeakoulujen kanssa. Sen vuoksi ei ole ihmeteltävä, jos ne, joille tämän laitoksen etu ja menestys ovat erikoisen kalliit, ja jotka sille ovat omistaneet elämänsä pääasiallisen harrastuksen ja työn, huolestuksella odottavat toimenpiteitä, jotka, samalla kuin ne tahtovat tehdä yliopistonopetuksen poliittisten tarkoitusperien välikappaleeksi, merkitsevät varmaa ja arveluttavaa taantumusta."

Kun minä joulukuussa kävin Pietarissa, sain tilaisuuden nähdä Markoffin tekemät reunamuistutukset konsistorin ja minun kirjelmääni, joista kävi selville, ettei hän ollut niihin tyytyväinen ja ettei hän suinkaan, niinkuin hänen aikaisemmista lausunnoistaan oli voinut otaksua, ollut meidän esittämällämme kannalla. Kirjelmät oli käännetty venäjäksi kenraalikuvernöörin varalle, mutta hän ei vielä ollut pyytänyt niitä, vaikka hän puoli vuotta aikaisemmin oli tahtonut kiirehtiä asiaa. Kun minä kysyin Markoffilta, kuinka asian laita oli, vastasi hän, ettei se ollut lainkaan edistynyt ja että sitä nykyisissä olosuhteissa tuskin tultaisiin käsittelemään, minkä johdosta minä ilmaisin tyytyväisyyteni.