Terveydellisistä syistä oli minun pakko kevätlukukaudella 1901 ottaa virkavapautta kahdeksi kuukaudeksi, lähinnä matkaa varten Karlsbadiin. Matka kävi tälläkin kertaa Pietarin kautta ja minä tein silloin pitemmän vierailun Plehwen luokse. Kun keskustelu osittain kosketteli aivan äskettäin sattuneita tapauksia, ylioppilasten Runebergin patsaalle tekemää laulutervehdystä ja helmikuun 18 päivän mielenosoituksia, on muutama selittävä sana niistä paikallansa. Voimassaolevan opintoja kurinpitosäännön mukaan oli rehtorin vallassa, siitä kuvernöörin kanssa neuvoteltuaan, antaa lupa laulamiseen julkisella paikalla. Tätä määräystä oli aikaisemmin sovellettu sangen vapaamielisesti. Mutta jotta mahdollisuuden mukaan selkkauksia viranomaisten kanssa näinä valtiollisesti rauhattomina aikoina vältettäisiin, olin minä kehoittanut ylioppilaskuoroja tarkoin noudattamaan voimassaolevaa määräystä sekä joka tapauksessa pyytämään rehtorin lupaa. Mitään ikävyyksiä laulutervehdyksiin nähden, joita tapahtui sangen usein, ei minun ensimmäisen rehtorivuoteni aikana ollut sattunut. V. 1900 julkaistun, kokouksia koskevan asetuksen kautta, joka antoi kaiken vallan näissä asioissa kenraalikuvernöörille, joutui kuitenkin olettamaan, että selkkauksia myöskin ylioppilaslauluasiassa saattaisi syntyä.
Tammikuun 29 p:nä 1901 oli poliisimestari Gordie käynyt luonani. Hän odotti Runebergin-päivää huolissansa erittäin siitä syystä, että kenraalikuvernööri oli antanut kuvernöörin toimeksi pitää huolta siitä, että tätä päivää vietettäessä uutta lakia tarkoin noudatettaisiin. Se merkitsi m.m. sitä, että mitään laulutervehdystä Runebergin-patsaalla ei saisi tapahtua ilman kenraalikuvernöörin lupaa. Tämän johdosta oli minulla samana päivänä neuvottelu kuvernööri v. Minkwitzin ja poliisimestarin kanssa. Me päätimme ymmärtää äskenmainitun asetuksen siten, että rehtorin oikeus sallia opiskelevien esiintyä juhlakulkueessa kadulla sekä, siitä kuvernöörin kanssa neuvoteltuansa, antaa lupa laulamiseen julkisella paikalla ei sen kautta ollut tullut kumotuksi. Kuvernööri lupasi v.t. kenraalikuvernöörille, Schipoffille, ilmoittaa, että laulutervehdys rehtorin luvalla tulisi tapahtumaan, sekä että hän, kuvernööri, ei järjestystä ajatellen ollut nähnyt mitään syytä sanottua lupaa vastustaa. Tämän hän teki helmikuun 4 p:nä. Kun Schipoff kysyi — hän ei muuten kuulunut nerokkaimpiin — eikö hänellä ollut mitään tekemistä asiassa, vastasi kuvernööri, että ei ollut. Silleen se jäi. Laulutervehdys tapahtui kaikinpuolin onnellisesti ja sen suorittivat minun toivomukseni mukaisesti kumpikin kuoro yhdessä. Runsaasti 6,000 henkeä oli patsaalle kokoontunut; Schipoff oli ollut suuresti suutuksissaan moisesta kansankokouksesta.
Helmikuun 8 p:n Viborgsbladetissa oli Helsingistä kirje, jossa kerrottiin Runebergin-päivän viettämisestä, ja siinä kirjeessä sanottiin, että kuvernööri aluksi oli ollut sitä mieltä, että luvan saamiseen laulutervehdyksen toimeenpanoa varten tarvittiin yliopiston hakemus. Siihen sanottiin minun vastanneen, että sellaista hakemusta en milloinkaan minä kirjoittaisi, vielä vähemmän ylioppilaat, vaan että voimassaolevien säännöksien mukaan minä olin tässä asiassa määräävä henkilö. Sillä tavalla sanottiin laulutervehdyksen saattaneen tapahtua.
Saattoi edellyttää, että kenraalikuvernööri tekisi tapahtumasta ilmoituksen Plehwelle, jonka vuoksi minä sanomalehtiuutisen johdosta heti kirjoitin Indreniukselle, joka antoikin Plehwelle tiedon kirjeeni sisällöstä. Kuitenkin tuli vähän myöhemmin sijaiskanslerin kautta minulle virallinen kysely asiasta. Vastauksessani tein selkoa asianlaidasta ja huomautin erikoisesti, että erimielisyyttä kuvernöörin ja minun välillä ei ollut vallinnut, vaan että kumpikin olimme olleet sitä mieltä, että heinäkuun 2 p:n 1900 asetus ei ollut kumonnut opinto- ja kurinpitosäännöksen määräystä. Neuvottelun aikana olin minä tosin lausunut, että jos niinkin kävisi, että sanottua asetusta täällä katsottaisiin pitävän soveltaa, "ylioppilaat eivät voisi eivätkä", niin minä arvelin, "tahtoisikaan tuonlaatuisissa tapauksissa itse kääntyä suorastaan siviiliviranomaisten puoleen lupaa pyytämään, vaan pysyttelisivät joka tapauksessa tekemisissä vain rehtorin kanssa, joka sitten saisi huoltaa asiaa edelleen". "Tämä minun lausumani ajatus", huomautin minä, "joka on täydessä sopusoinnussa rehtorin ja ylioppilasten välisen suhteen kanssa, merkitsee aivan toista kuin se lausunto, jonka minä Viborgsbladetin kertoman mukaan olin antanut." Kirjelmässä mainitsin lopuksi, että laulutervehdys oli tapahtunut ilman mitään häiriötä minun hyväksymäni ohjelman mukaisesti.
Helmikuun 18 p:nä 1901, pimeänä päivänä, tapahtui illalla katumellakoita ja mielenosoituksia, erittäinkin senaattorien Yrjö-Koskisen ja Enebergin asuntojen edustalla. Poliisi oli aivan valmistumaton ja senvuoksi melua ja rähinää jatkui pitkän aikaa, ennenkuin mielenosoittajat ja utelias väkijoukko hajoitettiin. Toimeenpanijat olivat etupäässä taiteilijoita ja polyteknikoita. 21 p:nä minut kutsuttiin Schipoffin luokse, joka tahtoi tietää, olivatko ylioppilaat ottaneet osaa mellakoihin. Minä vastasin, että minulla ei ollut mitään syytä olettaa sitä, mutta lupasin koettaa ottaa selkoa asiasta ja siinä suhteessa seurata sitä tutkimusta, jonka poliisimestari jo oli pannut alulle. Schipoff puhkesi silloin kiukkuisiin syytöksiin Gordieta vastaan, josta minä ymmärsin, että hänen asemansa oli vaarassa. Seuraavana päivänä hän sai eron; se oli minulle rehtorina suuri tappio, koska yhteistyö meidän kesken oli ollut sangen hyvää. Schipoff lausui keskustelussa, että jos melu olisi jatkunut kymmenen minuuttia kauemmin, olisi hän antanut kasakkain hyökätä joukkoon. Hänestä olisi ollut ikävää, jos ylioppilaita silloin olisi väkijoukossa ollut. Hän piti suomalaisia ylioppilaita suuressa arvossa. Aleksanteri III:n adjutanttina hän oli huomannut, kuinka tämä heitä kunnioitti.
Saman päivän iltana oli minulla neuvottelu osakuntien kuraattorien kanssa ja päätettiin, että osakuntia kehoitettaisiin lausumaan paheksumisensa mellakoiden johdosta. Ylimääräisissä kokouksissa, joita pidettiin seuraavina päivinä, antoivat kaikki osakunnat paheksuvia lausuntoja. Tutkimuksesta selveni sitäpaitsi, että akateeminen nuoriso ei ollut mellakoihin puuttunut eikä sekautunut. Vain yksi ainoa yliopiston kirjoissa oleva henkilö, maisteri R. Malmström, oli todistettavasti ja oman tunnustuksensa mukaan osallinen. Fysiikan laboratorion v.t. assistenttina hän oli opinto- ja kurinpitosäännön ulkopuolella. Hänen asiansa tuli, sen jälkeen kuin minä jo olin matkustanut ulkomaille, konsistorin käsiteltäväksi, joka peruutti hänen virkamääräyksensä. Myös länsisuomalaisen osakunnan kuraattorin G. Mattssonin sanottiin yleisesti olleen mielenosoittajien joukossa. Hän vakuutti minulle kuitenkin, että huhu oli perätön. Helmikuun viimeisenä päivänä jätin minä asiasta kertomuksen sijaiskanslerille, joka heti lähetti sen kanslerille. Samoin ilmoitin henkilökohtaisesti Schipoffille, että ylioppilaat eivät olleet ottaneet osaa mellakoihin, jonka johdosta hän lausui mielihyvänsä.
Käyntini Plehwen luona tapahtui maaliskuun 4 p:nä kello 8 illalla hänen kotonaan. Kun olimme vaihtaneet muutaman sanan minun terveydestäni ja matkani tarkoituksesta, otti Plehwe puheeksi helmikuun 5 p:n ylioppilaslaulun. Hänen mielestänsä tosin minun menettelyni luvan antamisessa oli ollut asianmukainen ja yliopistoa koskevien säännösten kanssa sopusoinnussa, mutta hän toivoi, että rehtori vastedes hankkisi kenraalikuvernöörin suostumuksen, ennenkuin antaisi luvan laulamiseen julkisella, avoimella paikalla. Tätä edellytti asetus kokouksista, jota myöskin tässä kohden oli noudatettava. Tässä oli, sanoi hän, kysymys vain muotoasiasta, sillä kenraalikuvernööri oli vakuuttanut Plehwelle, että hän ei "tavallisissa oloissa" kieltäytyisi antamasta suostumustansa.
Plehwe siirtyi sitten puhumaan helmikuun 18 p:n levottomuuksista. Hän oli lukenut minun kertomukseni ja häntä miellytti se, että ylioppilaat eivät olleet levottomuuksiin puuttuneet. Hänen kysymykseensä, tulisiko Malmström rangaistavaksi, vastasin minä, että hänen todennäköisesti olisi pakko jättää assistentintoimensa, sittenkuin hänen syyllisyytensä oli tuomioistuimen edessä toteennäytetty. Plehwe sanoi myöskin kuulleensa, että erään ylioppilasosakunnan kuraattori oli asiaan sekaantunut. Minä ilmoitin, että huhu tosin oli tiennyt sellaista kertoa, mutta ei onneksi ollut näyttäytynyt todeksi. Minä olin kuulustellut kyseessäolevaa henkilöä, ja hän oli jyrkästi kieltänyt kaiken osallisuutensa eikä minulla ollut mitään syytä epäillä hänen ilmoituksensa totuutta. "Oletteko varma siitä, että hän ei ole teille valehdellut?" "Olen, Teidän Ylhäisyytenne." "Hyvä on." Plehwe pyysi minua sijaiskanslerillekin ilmituomaan hänen mielihyvänsä siitä, että ylioppilaat eivät olleet mukana, vaan olivat päinvastoin paheksuneet puheenaolleita mellakoita. — Kun niistä oli puhe, lausui Plehwe ihmettelynsä siitä, että Yrjö-Koskinen oli yleisön epäsuosion ja vainon alainen. Hänhän oli asettunut järkevälle kannalle ja puhunut mieleenpantavia sanoja. "Hänen kielipoliittinenko kantansa epäsuosion syynä on ja ruotsinmielisetkö yleistä mielipidettä häntä vastaan yllyttävät?" kysyi Plehwe. Minä vastasin, että jonkun verran vanha puolueviha lienee asiaan vaikuttanut, mutta että se ei ollut ollut päätekijänä. Ei suomenmielistenkään kesken suinkaan yleisesti hyväksytty Yrjö-Koskisen poliittista kantaa, eikä ollut hänen esiintymisensä ollut omansa rauhoittamaan vaan päinvastoin lisäämään yhteiskunnan hermostuneisuutta.
Sanomalehdessä Moskovskija Vjedomosti oli ollut kirjoitus, jossa m.m. oli väitetty, että Suomessa oli salainen separatistinen hallitus ja että sen johdossa oli L. Mechelin ja että tämä hallitus oli helmikuun 18 p:n mielenosoitukset toimeenpannut. Tämän johdosta oli kaksikymmentä yhteiskunnan huomattavaa jäsentä allekirjoittanut vastalauseen, jonka sanomalehdet julkaisivat lähtöni edellisenä päivänä. Plehwe sanoi lukeneensa vastalauseen ja nähneensä sen alla minunkin nimeni. Hänestä tuntui kuin olisi vastalauseen allekirjoittajina ollut vain ruotsinmielisiä, lukuunottamatta minua. Minä selitin hänelle, että muutamat muutkin allekirjoittaneista olivat suomenmielisiä. Kun minä mainitsin senaattori Ignatiuksen nimen, oli Plehwe ilmeisesti sangen hämmästynyt siitä, ettei Ignatius kuulunut ruotsalaismielisiin. Näistä seikoista oli hänellä vielä tähän aikaan huonot tiedot. Hänelle oli ilmeisesti uskoteltu, että vastarinnan tekijä oli ruotsalainen puolue; lienee tahdottu sillä tavoin hänen silmissään halventaa sen merkitystä ja oikeata luonnetta. Plehwen puoleksi moittivan äänensävyn johdosta sanoin minä, että en ollut arvellut rehtorinasemani estävän minua allekirjoittamasta vastalausetta, vaan että päinvastoin oli ollut siveellinen velvollisuuteni tehdä se, koska sanomalehtikirjoituksessa oli ilmeinen valhe. Plehwe sanoi, että hänen ei ollut tapana lukea Moskovskija Vjedomostia, mutta jos kirjoituksessa, niinkuin näytti, oli tuotu esille väite salaisen hallituksen olemassaolosta ja jos se syytti Mecheliniä poliittisesta rikoksesta, ei hänellä ollut mitään huomauttamista vastalausetta vastaan. Hän sanoi kuitenkin, että hänen oli pakko uskoa, että Suomessa oli salainen poliittinen järjestö. Minä sanoin, että minun tiedossani ei sellaista ollut. ("Kagaali" ei minun tietääkseni vielä silloin ollut järjestäynyt.)
Siirryimme sitten muihin asioihin. Minä pyysin saada tehdä hänen ylhäisyydellensä erityistä asiaa koskevan kysymyksen. Sijaiskanslerin ja minun käydessä hänen luonansa joulukuussa oli hän sanonut, että niitä professoreja, jotka hänen mielipiteensä mukaan julkisen esiintymisensä kautta olivat pilanneet poliittisen asemansa, ei saisi ehdottaa yliopistollisiin luottamustoimiin. Rehtoriin nämä ehdotukset tosin muodollisesti eivät ollenkaan kuuluneet, vaan olivat sijaiskanslerin tehtäviä, mutta rehtorille oli kuitenkin tärkeätä, että osakunnilla oli sellaisia inspehtoreja, joihin he saattoivat luottaa ja jotka saattoivat, vaikuttaa hyvää ylioppilaisiin. Plehwe katkaisi puheen tähän kohtaan ja sanoi: "Minä arvaan, että Te tahdotte lausua hyvän sanasen Wreden puolesta" ja hänen äänensä sävy ilmaisi, että sensuuntainen puhe oli turhaa. Minä vastasin, että tarkoitukseni ei ollut se, vaikka Wredestä tosin hänen osakuntansa paljon pitikin. Minä aioin vain kysyä, vaatiko hän, että professori Setäläkin luettaisiin niihin, joita oli mahdoton ehdottaa. Hän oli minun mielestäni toimeen sangen sopiva mies ja muista, jotka nyt saattoivat tulla kyseeseen, ei yhdelläkään ollut kaikkia tarpeellisia edellytyksiä. Plehwe vastasi, että hän nimittäisi Setälän, jos häntä ehdotettaisiin. Häntä tosin ei miellyttänyt hänen edellisenä kesänä pitämänsä puhe, mutta hän ei tahtonut arvioida sen merkitystä suureksi. Vielä muutama tyhjänpäiväinen lause, ja audienssi oli lopussa.