Heinäkuussa 1901 tuli levottomin tuntein odotettu uusi asevelvollisuusasetus julkisuuteen. Turholmissa Mechelinin puheenjohdolla elokuun 3 p:nä pidetyssä kokouksessa päätettiin toimittaa keisarille kansalaisadressi. Siitä tuli joukkoadressi, jonka allekirjoitti noin puoli miljoonaa kansalaista. Siinä anottiin mainitun asetuksen peruuttamista ja sotilasreformin toimeenpanemista säätyjen myötävaikutuksella sekä "että perustuslait muutoinkin tulisivat maan hallinnossa täydellisesti noudatetuiksi". Sijaiskansleri, joka oli ottanut osaa Turholmin kokoukseen, oli adressin allekirjoittajia, enkä minäkään ollut katsonut asemani rehtorina saattavan olla minään esteenä. Jo syksyn alussa huhuiltiin, että allekirjoituksia tarkasteltiin ja että luetteloa tehtiin niistä korkeammista virkamiehistä, joiden nimet siinä olivat, sekä että toimenpiteisiin heitä vastaan aiottiin ryhtyä.
Marraskuun 16 p:ksi oli Rein kutsuttu Pietariin, jolloin Plehwe oli ilmaissut huolestumista siitä, että Rein oli allekirjoittanut adressin, sekä pyytänyt häntä selittämään siihen johtaneet syyt. Siinä tilaisuudessa oli sukeutunut pitkähkö keskustelu. [Katso Rein, Muistelmia elämän varrelta, s. 430.] Plehwe oli silloin kysynyt sitäkin, oliko myös rehtori ja muita yliopistonopettajia allekirjoittajien joukossa. Rein ei mielestänsä ollut saattanut kysymykseen vastata, mutta hän oli vakuutettu siitä, että asianomaiset henkilöt kysyttäessä antaisivat asiasta todelliset tiedot. Plehwe oli silloin pyytänyt Reiniä vaatimaan minulta sentapaista tietoa. Tämän johdosta ja erään korkeassa asemassa olevan henkilön ehdottomasta kehoituksesta, joka oli ollut Plehwen luona Reinin kanssa tapahtuneen keskustelun jälkeen, päätin minä itse käydä v.t. kanslerin luona. Samalla kuitenkin kutsuin konsistorin jäsenet yksityiseen neuvotteluun ja tein selkoa tilanteesta sekä kysyin, katsoivatko he olevan syytä kyseessäolevaan käyntiin sekä pitikö minun silloin ilmaista niitä huolia, joilla mahdollista henkilövaihdosta sijaiskanslerintoimessa odotettiin. Useimmat olivat sitä mieltä, että minun oli matkustettava sekä myöskin tarpeellisella varovaisuudella kosketeltava sijaiskanslerikysymystä. — Marraskuun 22 p:nä sain sähkösanoman, että v.t. kansleri ottaisi minut vastaan 24 p:nä (sunnuntaina) klo 10 ap.
Minä tulin saapuville määrättyyn aikaan, mutta sain jotenkin kauan odottaa puheillepääsyä. Senaattori Tudeer oli Plehwen vieraana. Vihdoin hän tuli ulos ja minut kutsuttiin sisään. Hänen ylhäisyytensä pyysi minua istumaan ja sanoi hyvin tylysti: "Te olette halunnut puhella minun kanssani. Minä kuulen (j'écoute)." Minä sanoin, että sijaiskansleri oli ilmoittanut minulle, että Plehwe oli tahtonut tietää, olinko minä asevelvollisuusadressin allekirjoittajia sekä että minä olin pitänyt oikeimpana antaa vastauksen henkilökohtaisesti. Minä olin allekirjoittanut ja pyysin saada esittää syyt siihen sekä puhuin pääasiallisesti seuraavaa: Kansalla oli tarve, jota ei käynyt torjuminen, saada ilmaista huolensa asevelvollisuusasetuksen johdosta, ja H. Majesteetilleen osoitettu adressi näytti olevan lojaalisin muoto tämän tarpeen ilmaisulle. Suomessa vallitsevan oikeuskäsityksen mukaan ei adressin lähettäminen hallitsijalle ole vastoin lakia eikä ole ristiriidassa alamaisen uskollisuuden ja kunnioituksen tunteiden kanssa. Yliopisto, jolla oli juurensa syvällä kaikissa kansankerroksissa, ei saattanut olla syrjässä eikä tekeytyä kylmäksi, kun tämänlaatuinen yleinen oikeuskäsityksen ilmaus kansan taholta tapahtui. Kuitenkin olin arvellut velvollisuuteni olevan harkita, saattoiko asemani rehtorina tuottaa minulle erityisiä velvollisuuksia tässä asiassa. Minä olin tullut siihen tulokseen, että allekirjoittaminen myös oli poliittinenkin velvollisuuteni, koska päinvastainen menettely olisi ollut omiansa vaikuttamaan haitallisesti toimintaani rehtorina. Rehtorin nimittivät hänen virkatoverinsa vaalin perusteella ja hän oli siis ennen kaikkea heidän luottamusmiehenä. Kun suhde oli sellainen, oli täydellinen yksimielisyys rehtorin ja hänen virkatoveriensa kesken sekä luonnollinen että välttämätön. Vieläkin vakavampi asia oli suhde nuorisoon. Jollen minä tässä tärkeässä kysymyksessä, joka niin suoraan ja syvästi koski akateemista nuorisoa, olisi uloskinpäin osoittanut oikeuskäsitystäni ja yhteistuntoa meidän keskemme, heidän vanhempainsa kanssa ja yliopiston muiden opettajien kanssa, niin olisi menettelytapani aivan luonnollisesti heikontanut sitä luottamukseen perustuvaa vaikutusta, joka rehtorilla on oleva nuorisoon.
Plehwe vastasi pitkähköllä lausunnolla. Hän sanoi ymmärtävänsä minun poliittiset motiivini, mutta ne eivät olisi saaneet asiaa ratkaista. Virkamiehellä ovat aina lähimmät velvollisuudet H. Majesteettiansa kohtaan. Osoittaen minua sanoi hän: "sen, jolla on tuo univormu (minulla oli ylläni virkatakkini) ja tuo kunniamerkki, tulee ennen kaikkea muistaa, että hän palvelee keisaria". Hänelle oli tuottanut paljon huolta (tristesse), että sijaiskansleri ja rehtori olivat allekirjoittaneet adressin ja että hänen ehkä oli pakko esittää meidät erotettaviksi. Siitä saattaisi johtua epäjärjestyksiä yliopistossa. Niiden estämiseksi oli olemassa tehokas keino, yliopiston sulkeminen, ja siihen oli ehkä turvauduttava. Venäjällä oli puolue, jonka käsityksen mukaan yliopisto oli suomalaisen separatismin liesi, ja se puolue oli nyt saanut vettä myllyynsä. Maan säädyt olivat antaneet lausuntonsa asevelvollisuuslaista ja H. Majesteettinsa oli sen kautta saanut tiedon kansan mielipiteistä ja ajatustavoista. Sillä ei ollut oikeutta yrittää tuoda esille ajatuksiansa millään muulla tavalla, joten adressi oli moitittava.
Minä lausuin, että me Suomessa varmaankin olimme yhtä lojaalisia kuin H. Majesteettinsa venäläiset alamaiset, mutta että lojaalisuuskäsite meillä oli toisenlainen kuin Venäjällä. Adressi oli ollut lojaalinen meidän käsityksemme mukaan. Jos taas vaadittiin, että meidän kansamme ajatuksen laista ja oikeudesta piti muuttua päivä päivältä uudeksi, niin se oli kohtuuton ja mahdoton vaatimus. Mitä minuun yksityisesti tuli, en koskaan ollut epäillyt oikeuttani allekirjoittaa adressi rikkomatta lojaalisuutta, johon olin velvollinen. Minun kohdallani oli kysymys vain siitä, pitikö minun käyttää oikeuttani vai eikö, ja minä olin yhä edelleen vakuutettu siitä, että velvollisuuteni vaati edellistä. Muuten minulla ei ollut mitään sitä vastaan sanottavana, että paikkani jättäisin, sitäkin suuremmalla syyllä siksi, että rehtoriaikani kohta oli lopussa. Vaali olisi toukokuussa. Minä katsoin velvollisuudekseni tässä yhteydessä kanslerille huomauttaa, että vaikkakaan yliopiston ulkonaista rauhaa ja järjestystä ei oltu häiritty, mieliala ylioppilastenkin keskuudessa oli hyvin kiihoittunut ja että syynä siihen oli osaksi asevelvollisuusasetus, osaksi erinäiset kenraalikuvernöörin toimenpiteet, santarmilaitos y.m. Niin kauan kuin nuorisolla oli luottamusta hallitusmiehiinsä, saatettiin rauha säilyttää, mutta senvuoksi saattoi sijaiskanslerinvaihdos myös olla kohtalokas, koska se saattoi antaa ensimmäisen aiheen mielenosoituksiin ja epäjärjestyksiin, joiden seuraamuksia oli mahdoton etukäteen laskea. Plehwe ei vastannut siihen mitään, vaan oli huolestuneen näköinen. Aikaisempiin huomautuksiini oli hän vastannut, että kouluylihallituksen päällikkö Yrjö-Koskinen ei ollut adressia allekirjoittanut ja että hän uskoi, ettei myöskään postilaitoksen päällikkö Lagerborg ollut sitä tehnyt. Minä sanoin, etten tiennyt siitä mitään. Myöskin sitä kysyi Plehwe, olivatko kaikki yliopistonopettajat tuon ikävän asiapaperin allekirjoittajia. Minä sanoin, etten saattanut vakuuttaa kaikkien sitä tehneen, mutta varmaan useimmat olivat mukana. Edelleen selitin, kun Plehwe sitä kysyi, että mitään yhteistä neuvottelua asiasta ei ollut ollut.
Plehwe, joka nyt oli heittänyt ylväänankaran äänensävynsä, sanoi tahtovansa puhua jonkun sanan toisesta kysymyksestä. Hän oli edellisenä keväänä puhunut Reinin kanssa uusien virkojen perustamisesta yliopistoon Venäjää koskevien aineiden opetusta varten. Se memorandum, jonka sijaiskansleri oli hänelle lähettänyt, ei häntä tyydyttänyt. Ainakin kolme tahi neljä uutta virkaa piti perustettaman, niinkuin Venäjän kirjallisuuden, Venäjän historian ja venäläisen oikeuden, ja näihin oli määrättävä venäläisiä miehiä. Hän kehoitti minua avoimesti lausumaan, mitä mieltä sellainen toimenpide herättäisi yliopistossa. Minä vastasin kysymykseen selittämällä niitä seikkoja, joita yliopiston asia oli huoltaa, huomauttaen, että uudet opetusalat yleensä olivat korkeakoululle tervetulleet, ja että kenelläkään ei saattanut olla mitään sanottavaa siihen, että ne ylioppilaat, jotka sitä toivoivat, saivat tilaisuuden laajentaa tietojansa Venäjästä ja Venäjän oloista, mutta näiden aineiden opettajilla piti tieteellisesti ja muuten olla sama asema kuin muilla yliopistonopettajilla, olematta erikoislaatuisena joukkona erikoisine tehtävineen. Välttämätön ehto, jota ilman sanotut opettajat eivät voisi mitään aloillansa toimittaa, oli se, että he osaisivat maan kieltä. Plehwe kuunteli tekemättä yhtään huomautusta, mutta teki vielä muutaman kysymyksen yliopiston kielioloista, joista m.m. ilmeni, että hän ei ollut selvillä siitä, että yliopistonopettajilla piti olla sellainen suomenkielentaito, että he voivat antaa opetusta tällä kielellä. Viimeksi kyseli Plehwe uusmaalaisesta osakunnasta, jota kohtaan hänellä ilmeisesti jo silloin oli suuria epäilyksiä ja joka usein antoi aihetta keskusteluillemme ja kanslerin rehtorille tekemiin kyselyihin.
Ylioppilasten kansanvalistustyö 1899—1903.
Akateeminen nuoriso oli jo vuosikymmenet harrastanut kansanvalistuksen asiaa ja henkilökohtaisesti etupäässä pitämällä kansantajuisia esitelmiä tieteellisistä ja isänmaallisista aineista koettanut edistää tietojen ja valistuksen leviämistä kansan pohjakerroksiin. Oli luonnollista, että 1899 kevättalven tapausten maassa herättämä isänmaallinen mieliala myöskin ilmenisi innokkaammassa työssä tällä alalla. Osakuntien kansanvalistustoimikunnat ja ylioppilasten yhteinen kansanvalistustoimikunta oli tavallista vilkkaammassa toiminnassa, hankkien ja levittäen kansankirjasia, toimeenpannen kokouksia ja esitelmiä maaseudulla y.m. Tämä kansan valistamisen into herätti maan kenraalikuvernöörin huomiota ja epäluuloa, joka oli taipuvainen näkemään siinä poliittista agitatsionityötä. Tämän ylioppilasten toimintaa vastaan tehdyn sotaretken ensimmäiset välähdykset nähtiin syksyllä 1899.
Ensimmäinen ilmianto, josta v.t. kenraalikuvernööri ilmoitti rehtorille, voidaan, koska sillä on vähäinen merkitys, tässä sivuuttaa. Se koski erästä ylioppilas B:n Lappvikissa pitämää esitelmää ja osoittautui oleellisilta kohdiltaan perättömäksi. Asiasta aiheutui käynti kenraali Schipoffin luona ja selvitettiin kaikessa rauhassa, sittenkuin oli vähän keskusteltu nimettömistä ilmiannoista.
Lokakuun 12 p:nä sain kenraalikuvernöörinkanslian johtajalta, eversti v. Minkwitziltä kirjeen, jossa ilmoitetaan kenraalikuvernöörin tietoon tulleen, että Turussa markkina-aikana oli toimeenpantu kansankokous, jonka järjestämiseen ylioppilaat olivat "innolla ottaneet osaa". M.m. kerrottiin erään ylioppilas Rinteen pitäneen tervehdyspuheen sekä siinä lausuneen sen kehoituksen, että kaikki suomalaiset "yhtyisivät viimeiseen veripisaraan puolustamaan oikeuksiansa, jotka helmikuun 3 p:n manifesti oli tallannut jalkoihinsa" j.n.e., jonka ohella Eugen Wolffin puhetta sanottiin jaetun yleisön keskuuteen. Kenraalikuvernööri kehoitti minua ryhtymään toimenpiteisiin, jotta "asia niin perinpohjin kuin mahdollista selvitettäisiin ja, jos hyväksi näkyisi, syylliset, jos niitä löytyisi, saatettaisiin edesvastuuseen". Kirjeessä sanotaan edelleen: "Kun H. Ylh. toisaalta ei voi sallia, että hänelle armossa uskotussa maassa ylioppilaat avoimesti tekevät poliittista kiihoitustyötä, joka on tähdätty H. Majesteettinsa toimenpiteitä ja käskyjä vastaan, niin on hän toisaalta sitä mieltä, että on vain oikeuden ja kohtuuden mukaista, että se, mikä siten oli tullut hänen tietoonsa yliopiston asioista, jonka kunnia ja hyvä maine on niin lähellä hänen sydäntänsä, ei jäisi selvittämättä."