Eri luvut on kirjoitettu eri aikoina, enimmäkseen tapausten ja vaikutelmain ollessa vielä tuoreessa muistissa. Myöhemmin en ole niitä asiallisesti muokannut muuten kuin sikäli, että olen jättänyt jotakin pois sellaisissa tapauksissa, joissa julkaiseminen on minusta tuntunut syystä tai toisesta sopimattomalta tai ennenaikaiselta. Missä asiallista esitystä on kirjoitettaessa täydennetty mietteillä ja johtopäätöksillä, ovat nämä saaneet jäädä silleen niissäkin kohdin, missä muuttuneet olot myöhemmin ovat niitä oikaisseet. Kuvaukset ovat siten säilyttäneet muistelmaluonteensa, joka myöskin on vaikuttanut, että henkilökohtainen näkökulma on tullut enemmän esille ja että henkilökohtaiset elämykset ja teot ovat kuvauksessa vallitsevammalla sijalla kuin mikä soveltuisi objektiiviseen historialliseen esitykseen.
Helsingissä lokakuun 1 p:nä 1919.
Edv. Hjelt.
Muistoja sotakesältä 1914.
Totuttuun tapaani olin kesällä 1914 taasen lomamatkalla Keski-Euroopassa. Vietettyäni erittäin miellyttävän ajan Baijerissa Schloss Mainbergissa tunnetun elämänfilosofin ja kirjailijan Johannes Müllerin luona sekä Berchtesgadenissa rouva von Michael-Hanielin vieraana hänen kauniissa Doris-huvilassaan lähdin heinäkuun alussa Ala-Engadinissa (Sveitsissä) sijaitsevaan Taraspiin terveysvettä juomaan. Innsbruckiin asti kuljettiin automobiililla, jonka mainittu rakastettava rouva oli tarjonnut käytettäväksi. Sieltä jatkettiin matkaa rautateitse Tyrolin kauniiseen Landeckiin, sitten postiautolla Sveitsin rajalle ja edelleen — noin 3-4 peninkulmaa — sveitsiläisen postin mukana määräpaikkaan, jossa hoidin terveyttäni ja tein pitkiä kävelyretkiä ympärillä olevaan vuoristoon.
Kesäkuun 28 päivästä lähtien, jolloin Itävallan kruununperijä oli joutunut kavalan murhatyön uhriksi, oli Itävallan ja Serbian välillä ollut ankaraa jännitystä, mutta asiaanperehtymättömissä piireissä tuskin uskottiin sodan syttyvän. Mutta tilanne kärjistyi, ja heinäkuun 25 päivänä vastasi Serbia epäävästi Itävallan uhkavaatimukseen. Taraspin kylpyvieraat, joiden joukossa oli kaikkia kansallisuuksia, olivat varsin rauhallisia. Sodan mahdollisuutta tosin pohdittiin, mutta ei kiirehditty poistumaan paikkakunnalta. Ainoastaan itävaltalaiset lähtivät kotiin.
Hoito oli johtanut hyvään tulokseen, lääkäri oli tyytyväinen, ja minä päätin palata Saksaan odottaakseni siellä tapausten kehittymistä ja mahdollisesti kiiruhtaakseni kotiin, jos tilanne kävisi kriitilliseksi. Matkustin taaskin Landeckin kautta. Säteilevän sään vallitessa kuljin tuon suurenmoisen vuoristomaiseman halki istuen sveitsiläisen postivaunun korkealla takaistuimella erään vanhanpuoleisen saksalaisen tehtailijan vieressä. Keskustelimme Saksan ja Venäjän kesken mahdollisesti syttyvästä sodasta, mutta aivan teoreettiseen ja abstraktiseen tapaan. Mies oli liikeyhteydessä suomalaisten liikkeiden kanssa ja tunsi Suomen kysymystä jossakin määrin. Hänen mielestään maamme oli tuomittu Venäjän jättiläisen nieltäväksi. Itävallan raja-asemalla aloimme kuulla kaikenlaisia huhuja, m.m., että tsaari oli ammuttu, mikä tiedonanto herätti itävaltalaisissa ja sveitsiläisissä matkatovereissani äänekästä tyydytystä. Innsbruckissa huomasi ihmisten olevan vilkkaassa liikkeessä, ja asemalla näkyi lukuisia rykmentteihinsä rientäviä upseereja, mutta muuten oli jo julistettu sotatila vain vähässä määrin havaittavissa. Kufsteinin kautta Müncheniin menevä juna lähti tavallisessa järjestyksessä, joskin hiukan myöhästyneenä. Saavuin Müncheniin myöhään ehtoolla, mutta lähdin vielä samana iltana kaupungin keskiosiin päin saadakseni vaikutelmia mielialasta. Myöhäisestä hetkestä huolimatta oli liikkeellä suuria ihmisjoukkoja, jotka kulkivat katuja pitkin laulaen "Die Wacht am Rhein" ja muita isänmaallisia lauluja. Edellisenä iltana oli kansanjoukko hävittänyt erään Karlsthorin luona sijaitsevan hotellin ja kahvilan, kun soittokunnan ei ollut sallittu esittää yleisön vaatimusten mukaista ohjelmaa. Sotainen mieliala teki minuun voimakkaan vaikutuksen, ja minut valtasi tunne, että elämä oli liukumassa tavallisilta raiteiltaan, sekä tulevain suurten tapahtumain epämääräinen aavistus. Ilmautumaan pyrkivät tunteet olivat lähinnä Itävaltaan — saksalaiseen Itävaltaan — kohdistuvan sympatian tunteita, mutta niiden pohjalla oli ilmeisesti jotakin enemmän. Vielä myöhäiseen yöhön kaikuivat kadulta hotellin ulkopuolelta kansanjoukkojen askelten töminä ja isänmaalliset laulut.
Tarkoitukseni oli ollut viettää viikko Itä-Baijerissa, Bayrischer Wald'issa ja Böhmerwald’issa, jotka ovat niitä harvoja Etelä-Saksan seutuja, joissa en ollut aikaisemmin käynyt, sekä retkeillä siellä. Kärjistyneen poliittisen aseman vuoksi olin kumminkin alkanut epäillä, oliko tuo suunnitelma toteutettavissa. Seuraavana päivänä suuntasin matkani Regensburgiin, sieltä mahdollisesti jatkaakseni matkaa Mainbergiin, jonne olin jättänyt osan tavaroitani ja papereitani. Kaupunki oli aivan rauhallinen. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja kävin Walhallassa, Saksan Ruhmeshallessa, joka on pyhitetty sekä sodan että henkisen viljelyksen kentillä toimineille suurille Saksan miehille. Tämä valtava, kreikkalaistyylinen marmoritemppeli sijaitsee korkealla, Tonavaa kohti viettävällä rinteellä, tarjoten näköalan laajaan Baijerin tasankoon, joka nyt lepäsi auringonpaisteisena tuleentuneine viljavainioineen.
Kun seuraavan päivän sähkösanomat kuulostivat suotuisammilta — Venäjän tsaari oli kehoittanut Saksan keisaria ryhtymään Itävallan ja Serbian välittäjäksi — ja kun olin liiaksi optimisti voidakseni oikein uskoa maailmansodan syttymiseen, matkustin Bayrischer Wald'iin, lähinnä Zwieseliin, tämän metsäisen vuoriseudun keskellä sijaitsevaan pieneen paikkakuntaan. Kahtena seuraavana päivänä tein jalkamatkoja ympäristön ihmeen kauniisiin metsiin aina Böömin rajalle saakka. Hiljainen rauha vallitsi noissa syrjäisissä seuduissa. Ihmiset olivat teeskentelemättömiä ja ystävällisiä, hinnat halpoja. Olisi ollut ihanaa saada viettää siellä joku aika, mutta mahdollisesti tulossa olevien tapahtumain odottaminen ei antanut minulle oikeata rauhaa. Olisi ollut sekä epämieluista että arveluttavaa sodan sattuessa salpautua näille seuduille. Päätin senvuoksi matkustaa Passauhun, jossa voi olla suoranaisemmassa yhteydessä ulkomaailman kanssa. Torstai-iltapäivänä heinäkuun 30:ntenä saavuin Tonavan ja Inn'in välisellä niemekkeellä sievästi sijaitsevaan paikkakuntaan, joka yleiseltä leimaltaan melkoisesti muistuttaa Salzburgia.
Sijaiten Itävallan rajalla, missä sodan liekki jo oli leimahtanut ilmi, tämä kaupunki tuntui olevan ikäänkuin hiljaisen odotuksen vallassa. Hiljaisina ja vakavina kerääntyivät ihmiset lukemaan uusimpia sähkösanomia, jotka kuulostivat yhä huolestuttavammilta. Eräs sanoma tiesi Venäjän varustautuvan sotaan, kertoen m.m., että Suomenlahden majakat oli sammutettu. Sieltä siis jo häämötti suuren sodan varjo. Nyt ei ollut enää kysymyksessä ainoastaan diplomaattien välinen noottien vaihto. Illaksi oli ilmoitettu suuri sotilaskonsertti. Siellä kenties voisi päästä silmäämään syvemmälle siihen, mitä noiden hiljaisten ihmisten mielissä liikkui. Sali oli täpösen täysi. Soittokunta esitti pari kappaletta. Sitten esiintyi eräs siviilihenkilö — ehkä pormestari — puhuen Itävallan Serbialle osoittamasta kärsivällisyydestä, joka vihdoin oli loppunut, Itävaltaan kohdistuvasta veljeystunteesta, Venäjästä germaanien vihollisena. Eräs toinen mies luki sähkösanoman, joka sisälsi Venäjän valtakunnan länsiosien, m.m. Suomen, sotatilaan julistamista koskevan, tsaarin julkaiseman manifestin. Soittokunta alkoi virittää isänmaallisia lauluja, joihin yleisö yhtyi, ja kokoontuneessa joukossa kävi kuin myrskyn kohina. Nyt minulle selvisi, mitä oli odotettavissa. En voinut enää rauhallisena jäädä saliin vaan lähdin ulos ja käyskelin hiljaisena iltahetkenä molempain suurten virtojen äärillä, joitten yhtyneet vedet liukuivat kuun valossa äänettöminä ja vinhaa vauhtia kohti tuntematonta kaukaisuutta.