Regensburgiin olin jättänyt osan matkatavaroitani ja odotin siellä saavani postia. Wienistä tulevalla pikajunalla matkustin seuraavana päivänä sinne. Kaupunki oli menettänyt tyynen leimansa. Näkyi, että jotakin oli tekeillä. Upseereja liikkui edestakaisin, ja nuoria univormu- tai siviilipukuisia miehiä virtasi kasarmiin ihmisjoukkojen seistessä ulkona torilla. Kotiin päästetyt sotilaat ja kenties ensimmäiset reserviläiset olivat saaneet saapumiskutsun. Hetken kuluttua naulattiin näkyviin keisarin käsky, jonka mukaan Saksa — Baijeria lukuunottamatta — julistettiin sotatilaan. Muutamia tunteja myöhemmin oli Baijerin kuningas antanut samanlaisen, omaa maatansa koskevan käskyn. Minun siis oli kiirehdittävä pois — olinhan vihollismaan alamainen — ja lähimpänä päämääränäni oli Mainberg, josta matkaa oli heti jatkettava.
Ensimmäisen pikajunan, jota voin käyttää, piti lähteä seuraavana päivänä, elokuun ensimmäisenä, klo 5 aamulla. Mitään junainkulkuaikoja koskevaa vakuutta ei kumminkaan enää voitu antaa. Sinä yönä ei tullut paljon nukutuksi, varsinkaan kun isänmaallinen mieliala puhkesi kaduilla äänekkäisiin ilmauksiin aina myöhäiseen yöhön asti. Juna oli melkoisesti myöhästynyt. Nürnbergissä oli muutettava toiseen junaan, joka kulki Würzburgin kautta Frankfurtiin. Se oli täpötäysi, ja matkustajat saivat suurelta osalta tyytyä seisomaan vaununkäytävissä tai käyttämään matkalaukkujansa istuiminaan. Ravintolavaunussa saattoi kuitenkin hyvässä rauhassa nauttia kahviaamiaistansa katsellen maisemaa, jonka yllä väräjöi kaunis aamutunnelma. Siltojen ja viaduktien luona oli jo vahtimiehistöä, aseistettuja siviilipukuisia vanhanpuoleisia miehiä. Suuremmille asemille oli sijoitettu sotaväkeä. Würzburgin asemalla oli mylläkkä jo melkoinen. Siinä vilisi ihmisiä, ja kokonaisia matkatavaravuoria näkyi asemasilloilla. Matkalaukkuni, joka sisälsi m.m. orgaanisen kemian historiaa käsittelevän teokseni käsikirjoituksen, oli poissa. Saksalaista järjestystä on minun kiittäminen siitä, että se myöhemmin löytyi. Seikkailuitta jatkui matka Schweinfurtiin ja sieltä vaunuissa Mainbergiin, jossa vastaanotto oli sydämellisen ystävällinen kuten aina. Tuntui sanomattoman hyvältä, kun oli päässyt tuohon tyyneen satamaan. Yövalvonta, jännitys ja levottomuus olivat väsyttäneet minut perinpohjaisesti, ja minusta tuntui tuskin mahdolliselta yrittää samana iltana jatkaa matkaa Berliiniin. Junain saapumisajoista ei ollut mitään varmuutta ja rautateillä vallitsi jo pakokauhu. Sanottiin niinkin, ettei Venäjän valtakunnan alamaisia päästetä matkustamaan rajan poikki. Minusta näytti viisaimmalta pysähtyä Mainbergiin odottamaan kotiin matkustamiselle suotuisampaa ajankohtaa. Niinpä en matkustanutkaan sinä iltana, ja menettelyni osoittautuikin onnellisimmaksi, joskin oleskeluni Mainbergissa venyi pitemmäksi kuin olin ajatellut, kolmatta viikkoa kestäväksi, lähinnä siitä syystä, että henkilöliikenne rautateillä oli melkein kokonaan lakkautettu. Samana iltana saapui tieto sodan julistamisesta Venäjälle ja Ranskalle sekä määräys liikekannallepanosta, jonka piti alkaa seuraavana päivänä. Nyt teki tuloansa se mikä ei ollut vältettävissä. Vaikka muodollinen sodanjulistus annettiinkin Saksan puolelta, oltiin siellä kuitenkin vakuutettuja siitä, että tuo tapahtui hätävarjelukseksi ja että lähin syy sodan puhkeamiseen oli Venäjän. Ranskassa harjoitettu sotakiihoitus oli sekin herättänyt voimakkaita tunteita. Jaurésin murha, rauhanystävän, joka halusi sovintoa Saksan kanssa, herätti täällä ankaraa katkeroitumista ja suuttumusta.
Mainbergin vieraat olivat lähinnä kuluneina päivinä melkoisesti vähentyneet. Niitä oli enää vain 25—30. Samana iltana matkusti vielä muutamia kotiinsa Saksaan tai joukko-osastoihinsa. Vietimme iltamme "Rüstkammerissä" pohtien päivän suurta kysymystä. Klo 10 illalla saapui linnaan nuori mies, eräs "Wandervogel" selkäreppuineen ja luuttuineen hakemaan vanhempiansa, jotka kumminkin olivat jo matkustaneet pois. Häntä pyydettiin jäämään yöksi, mutta hän ei saanut rauhaa. Hän mieli päästä sotaan, mutta oli valitettavasti liian nuori. Tuo muuten ujo nuorukainen oli täynnä innostusta. Hänessä ilmeni voimakkaana, joskin vivahdukseltaan hieman lapsekkaana heijastuksena se suuri tunne, joka kasvoi äkkiä esiin ja näinä päivinä valtasi Saksan kansan. Kaikki, jotka voivat, tahtoivat päästä mukaan; vihollinenhan kävi isänmaan kimppuun ja puolustus vaati kaikkien avustusta. Meille, Mainbergin ulkomaalaisille vieraille, tämä aseisiintarttumisinnostus oli ihanuutta ja vierasta, mutta kylmiksi ja välinpitämättömiksi se ei meitä jättänyt. Saattoi havaita, ettei asia koskenut tyhjiä lauseparsia ja sapelinkalinaa vaan tunnetta ja tyyntä uskallusta, joka pohjautui oikeamielisyysvaatimuksiin ja ihanteellisiin arvoihin. Tämä havainto kehittyi meissä selväksi oivallukseksi ja vakaumukseksi seuraavana aikana ihmisistä ja tapahtumista saatujen vaikutelmain nojassa. Yksimielisenä esiintyi Saksan kansa, "ein einig Volk von Brüdern". Kansallistunto, jota puolueriidat ja aineelliset pyrinnöt olivat lamanneet, elpyi väkevänä ja terveenä, voimansa tuntevana. Kaikki olivat valmiit suurimpiinkin uhrauksiin. Oliko tuo ohimenevää mielialaa? Ei siltä tuntunut.
Mainbergissa oleskeleminen oli tällä kertaa pakollista, mutta kun kerran oli luopunut välittömän kotiinmatkustamisen ajatuksesta ja päättänyt jäädä toistaiseksi, niin alussa vallinnut levottomuus häipyi ja oleskelu muuttui täysin miellyttäväksi. Noina tapauksista rikkaina ja rauhattomina viikkoina en olisi voinut löytää parempaa pakopaikkaa "vihollismaassa". Linnassa oli varsin hiljaista ja rauhallista useimpain ihmisten matkustettua pois. Jäljelläolevat muodostivat ikäänkuin perheen, jossa harrastukset, toiveet ja elämykset olivat yhteiset. Me ulkomaalaisetkin otimme osaa saksalaisten ystäviemme iloon ja huoleen tuntien olevamme täysin solidaarisia heidän kanssaan. Muutaman päivän kuluttua matkusti vieläkin eräitä vieraita pois jäljellejäävien onnentoivotusten seuraamina. Mainbergissa oleskelumme loppupuolella oli linnassa ainoastaan kaksi miespuolista vierasta, eräs kreikkalainen kirjailija ja minä. Muuten oli siellä, Müllerin perhettä ja linnaan kuuluvia henkilöitä lukuunottamatta, pari saksatarta, kaksi suomalaista ja yksi ruotsalainen naishenkilö sekä kaksi hollannitarta.
Müller, jonka asunto oli alhaalla laaksossa, kävi linnassa tavallista useammin ja vietti siellä varsinkin iltansa. Me istuimme silloin, eräät joukostamme, hänen seurassaan Mainpengermällä, "Rüstkammerissa" tai "Oehrenissä" viinipullon tai sitroonalimonaadin ääressä. Hän oli yleensä varsin luokseenlaskeva ja puhelias, toisinaan hilpeä ja leikillinen, ja me opimme tämän yhdessäolon aikana tuntemaan hänet paremmin kuin ennen. Suomen asemaa ja tulevaa kohtaloa hän keskustelujen kuluessa useinkin kosketteli. Hän vakuutti itse, ettei hänen maatamme kohtaan tuntemansa mielenkiinto riippunut ainoastaan siitä, että hän oli tutustunut varsin moneen suomalaiseen, vaan oli hän jo aikaisemmin ymmärtänyt asemamme ja suhtautunut myötätuntoisesti sivistyspyrintöihimme sekä tsarismia ja slaavilaista sortoa vastaan suuntautuvaan taisteluumme. Oli jo olemassa sopimus, että Müller tulisi syksyllä 1914 pitämään esitelmiä Helsingissä — aiheet ja ajat oli jo määrätty — mutta paha kyllä täytyi suunnitelman sodan vuoksi raueta. Nyt hän toivoi ja tahtoi vaikuttaa siihen suuntaan, että meidänkin maamme kohtalo otettaisiin huomioon sodan loputtua tapahtuvassa suuressa selvityksessä. Mielessäni herännyt ajatus, että Suomi oli maailmansodan yhteydessä täysin vapautettava Venäjästä, tuntui hänestä täysin huomionarvoiselta eikä liian haaveelliselta. Hän tahtoi herättää asiaan kohdistuvaa harrastusta erittäinkin Badenin prinssissä Maxissa, joka oli hänen läheinen ystävänsä ja jonka hän uskoi tulevan vaikutusvaltaiseksi poliittiseksi henkilöksi. Prinssi oli tänäkin kesänä käynyt Mainbergissa, ja oli minulla silloin ollut tilaisuutta perehdyttää häntä, joskin pintapuolisesti, Suomen kysymykseen.
Müller piti yhden ainoan esitelmän tämän Mainbergissa oleskelumme aikana, nimittäin elokuun 2 päivänä puhuen sodasta, jonka suuria puolia, sekä huonoja että hyviä, hän kuvaili. Hän uskoi tästä maailmanpalosta sukeutuvan paremman, puhdistuneen ja ennen kaikkea syventyneen ihmiskunnan. Samalla hän kumminkin oli lämmin isänmaanystävä, joka voimakkaasti tunsi sen suuren merkityksen, mikä on germaanien ihmiskunnan edistyksen hyväksi suorittamalla työllä. Itse hän ei olisi empinyt astua riviin, jos hän olisi ollut fyysillisesti riittävän voimakas ja harjaantunut. Me kaikki muut olimme aivan yhtä mieltä, että hän voi paremmalla tavalla hyödyttää maatansa ja ihmiskuntaa, ja sen hän kyllä tiesi itsekin. Hän suunnitteli myöskin sodan aikana eri paikoissa pidettäviä esitelmiä, jotka aiheiltaan liittyisivät ajan suuriin tapahtumiin.
Koko sinä aikana, jonka me nyt oleskelimme Mainbergissa oli sää säteilevän kaunis, enkä minä ollut milloinkaan ennen ymmärtänyt ja omaksunut Mainin seutujen erikoislaatuista kauneutta siinä määrin kuin nyt. Puuhailin tosin joka päivä joitakin tunteja kirjallisissa töissä, mutta olin myöskin paljon ulkoilmassa ja tein pitkiä kävelyretkiä lähellä oleviin laajoihin ja kauniisiin metsiin. Linnan vieraat ottivat myös, kun sattui, osaa puutarha- ja niittytöihin. Maanviljelyksessä käytettävät työvoimat vähenivät sodan vuoksi melkoisesti, mutta sato, joka tänä vuonna oli runsas, saatiin sentään vähitellen korjatuksi suotuisain ilmojen kestäessä. Pari kertaa viikossa vaelsivat muutamat meistä kuuden kilometrin päässä sijaitsevaan Schweinfurtin kaupunkiin saadakseen Rabenin hotellissa lukea suurempaa sanomalehtivalikoimaa kuin Mainbergissa oli tarjona. Tiedot olivat enimmäkseen hyviä ja rohkaisevia. Belgiaan marssimista, joka tosin oli muodollinen puolueettomuuden loukkaus, pidettiin välttämättömänä puolustustoimenpiteenä ja Lüttichin nopea valloitus kohta sodan ensimmäisinä päivinä lujitti Saksan aseiden vastustamattomuuteen kohdistuvaa luottamusta. Päämajasta saapuneet lyhyet, asialliset tiedonannot vaikuttivat luottamusta herättävästi. Ainoastaan Englannin sodanjulistus aiheutti mielenapeutta ja levottomuutta.
Elokuun 3 päivänä alkoi joukkojen kuljettaminen länsirintamalle pitkin Bambergin—Würzburgin linjaa, joka kulkee juuri Mainbergin sivuitse, ja sitä jatkui säännöllisesti lähes kahden viikon ajan. Muu rautatieliikenne oli äärimmilleen rajoitettu, ajoittain kerrassaan lakkautettukin. Tämä sotilaallinen matkaanlähtö tapahtui erinomaisen täsmällisesti. Lakkaamatta, tavallisesti kahdesti tai kolmasti tunnissa, kulki ohitse pitkiä, 40-50 vaunua käsittäviä junia sotamiehineen, hevosineen, tykkeineen, automobiileineen, lokomobiileineen, venheineen, kenttäkeittiöineen ja muine tarpeineen. Myöhemmin kulki silloin tällöin ohi täysin varustettuja sairaalajunia. Vastakkaiseen suuntaan kulkivat, yhtä täsmällisesti, tyhjät junat. Sotilasjunien kulkiessa Mainbergin ohi kokoontui väki viertotielle huiskuttamaan, hurraamaan ja heittämään kukkia sotilaille. Linnan pengermältäkin huiskutettiin hiljaisia tervehdyksiä, joihin junista aina vastattiin. Kokonaisuudessaan tuo oli valtavaa näytelmää, joka toisaalta todisti sitä erinomaista järjestystä ja kuria, toisaalta sitä tyyntä innostusta, joka oli vallannut kaikki, sekä sotaan lähtijät että jäljellejäävät. Kyyneleiden ja hempeämielisten valitusten todistajiksi emme koskaan joutuneet. Kaikkia elähdytti ihmeellisen tyyni rohkeus, vakaa ja luottavainen mieliala, joka vaikutti mukaansatempaavasti meihin sivullisiinkin ja suuressa määrin lujitti saksalaisiin germaaneihin ja heidän taisteluunsa kohdistuvaa solidaarisuuden tunnetta. Mitään varsinaista kiihkoisänmaallisuutta emme voineet havaita. Sotilasjunien vaunuissa tosin oli kaikenlaisia suurisanaisia kirjoituksia, mutta ne olivat pelkkiä sotilashuumorin ilmauksia: Minua kummastutti ja samalla pahoitti mieltäni se, että joukkoja vietiin etupäässä länttä eikä itää kohti. Saksista ja Schlesiastakin kulki joukkoja siihen suuntaan. Idässähän kumminkin oli päävihollinen, joka jo hävittäen ja raastaen eteni Itä-Preussissa. Ranskaa kohtaan ei ollut olemassa, mikäli saatoin huomata, mitään ankaran vihamielisiä tunteita vaan pikemmin sääliä. Mutta nyt pantiinkin käytäntöön kahdella rintamalla käytävää sotaa varten sommiteltu Schlieffenin suunnitelma: oli ensin saavutettava voitto lännessä ja sitten käännyttävä Venäjää vastaan. Voittoa ei epäilty. Ranska joutuisi pian pois leikistä. Luultiin sodan voivan kestää korkeintaan kuusi kuukautta.
Mainbergissa oleskeleminen oli häiriintymättömän rauhallista ja mieltäkiinnittävää, mutta luonnollisesti oli velvollisuuteni matkustaa kotiin kohta kun olosuhteet sallivat. Virkavapauteni loppui elokuun 10 päivänä. Mitään tietoja kotoa en saanut — ainoastaan muutamista niukoista sanomalehtiuutisista voi arvata, ettei Suomi jäänyt sodan koskemattomaksi — enkä osannut päätellä, millaisiksi olot muodostuivat kotimaassa. Kaikenlaiset selkkaukset olivat ajateltavissa, ja tuntui ikäänkuin vaativalta velvollisuudelta olla sellaisena kriitillisenä aikana paikallaan, jos vain oli olemassa mahdollisuuksia päästä kotiin. Kirjoittamalla ja sähköttämällä tutuille henkilöille Ruotsiin olin koettanut ilmoittaa kotimaahan, missä oleskelin ja että aioin ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa tulla kotiin.
Tuon aikomuksen toteuttaminen ei kumminkaan ollut mikään helppo asia. Minulla ei ollut mitään muita virallisia papereita kuin suomeksi ja ruotsiksi kirjoitettu passini, jonka esittämistä minun täytyi välttää. Schweinfurtin "Bezirksamtmann" olikin tohtori Müllerin välityksellä saattanut tietooni, että sain olla hyvässä turvassa Mainbergin linnassa, mutta että todennäköisesti joutuisin kokemaan vastuksia, jos matkustaisin pois. Müllerin pyynnöstä kääntyi eräs vaikutusvaltainen henkilö, kreivi Selms, pääesikunnan puoleen tiedustellen, olisiko mahdollista, että pääsisin matkustamaan Ruotsiin. Pian senjälkeen saapui pääesikunnasta sähkösanomavastaus, jossa ilmoitettiin, että "jokainen ulkomaalainen voi vapaasti matkustaa puolueettomiin ulkomaihin, ellei paikallisilla viranomaisilla ole mitään aihetta kieltää sitä". Müller jätti käytettäväkseni tämän arvokkaan asiakirjan.