Käännyin siis Mainbergin kylän "pormestarin", kelpo ravintolanisännän ja postimestarin Kressin puoleen, jonka kanssa olin usein tavatessamme pohtinut päivän kysymyksiä ja tapahtumia. Tohtori Müllerin nauttiman luottamuksen ansioksi on lähinnä katsottava, että Kress selitti ole\ansa taipuvainen antamaan minulle ja myöskin Mainbergissa oleskeleville suomalaisille naishenkilöille tarvittavat todistukset. Siten avautui mahdollisuus päästä lähtemään. Sotilaallinen joukkojenvienti oli elokuun 15 päivänä likipitäen loppuunsuoritettu ja eri liikekannallepanoalueilla järjestettiin muutamia junia henkilöliikennettä varten. Elokuun 16 päivänä me saimme todistukset, jotka olin soveliaita lauseparsia käyttäen itse laatinut jättäen ne pormestarin allekirjoitettaviksi ja Schweinfurtin "Bezirksamtin" asianmukaisesti leimattaviksi. Lähdimme heti matkaan. Ero Mainbergista ja sikäläisistä ihmisistä, joiden seurassa olimme viettäneet tapauksista rikkaan ja mieltäylentävän ajan, tuntui haikealta. Mainbergiin vielä jäävät "Helferinnen" lauloivat tavanmukaisen erolaulunsa, ja Müllerin tutunomainen hahmo näkyi vielä kauan Mainpengermällä, mistä hän huiskutti meille hyvästejänsä. Kylänväkikin hyvästeli meitä toivottaen "auf Wiedersehen". Milloin ja missä olosuhteissa tulisimmekaan näkemään jälleen tämän kauniin seudun, tämän rakkaan linnan ja sen asujamet? Lähdettäessä valtasi meidät ahdistava tunne, jota lisäsi matkan epävarmuus.
Mitään yhtämittaisesti kulkevia junia ei ollut vielä järjestetty. Ensimmäinen vei meidät ainoastaan Ritschenhauseniin, ja tämä lyhyt matka vaati viisi tuntia. Neustadtissa kohtasimme junan, joka kuljetti keisaria ja hänen sotilaallista seuruettansa länsirintamalle. Asemalle oli kerääntynyt ihmisjoukko, joiden kasvoista kajasti ajan syvä vakavuus ja joiden onnentoivotukset varmaan seurasivat ylintä sodan johtajaa hänen raskaalle matkallensa. Ritschenhausenissa meidän oli odotettava muutamia tunteja. Seuraavalle pääteasemalle, Erfurtiin, menevän junan piti lähteä klo 1 yöllä. Asemalla, joka on liikenteen keskuskohtia, oli voimakas sotilasvartiosto. Odotushuoneessa, samassa pöydässä kuin me, istui upseereja alkoholittomain olutlasiensa ääressä, matalaäänisesti keskustellen sodasta. Me herätimme ilmeisesti heidän huomiotaan ja he havaitsivat varsin hyvin, että olimme muukalaisia, mutta he eivät kysyneet meiltä mitään, vaan antoivat meidän olla täydellisesti rauhassa. Matka jatkui sitten halki Thüringin. Useimmilla asemilla nousi junaan keskellä pimeätä yötä joukottain palvelukseen kutsuttuja reserviläisiä tai nostoväen miehiä, joita sukulaiset ja ystävät olivat saattamassa ja jotka lähdettäessä virittivät isänmaallisia lauluja. Klo 6 aamulla olimme Erfurtissa, ja jo puoli tuntia myöhemmin lähti juna eteenpäin Berliiniin päin. Arvaamattamme se kuljetti meidät Saksan pääkaupunkiin saakka. Matkalla me kohtasimme useita sotilasjunia, ja kaikkialla tervehdittiin sotilaita innostuneesti. Kaikille suuremmille asemille oli kenttäharmaille järjestetty maksuton kestitys. Naiset olivat tarjonneet voimiansa käytettäväksi siten hyödyttääkseen suurta asiaa. Neljätoista tuntia matkustettuamme saavuimme Berliiniin. Kaikki oli tähän asti sujunut hyvin. Tulisiko jatko olemaan yhtä suotuisa ja pääsisimmekö ollenkaan eteenpäin? Siinä oli huomisen huoli, joka etupäässä kiinnitti mieltämme.
Pohjoismaisessa matkatoimistossa saimme seuraavana aamuna kuulla, että pääsy Ruotsiin Sassnitzin tietä oli vapaa, mutta että venäläisiin nähden oli olemassa yleinen matkustuskielto, joten suomalaisiakaan ei päästettäisi menemään. Ruotsin pääkonsulinvirastossa ei voitu tehdä mitään hyväksemme, mutta varakonsuli Moberg neuvoi minua henkilökohtaisesti käymään ylijohdon puheilla. Ennen sinne menoa kävin tapaamassa salaneuvos Harnackia, jonka uskoin tahtovan itseäni avustaa. Olin kirjoittanut hänelle, ja hän oli kehoittanut minua käymään luonansa Berliiniin saavuttuani. Löysin hänet upeasta työhuoneestaan kuninkaallisessa kirjastossa ja esitin asemamme. Hän piti tuskin mahdollisena, että pääsisimme matkustamaan eteenpäin. Hän oli itse yrittänyt saada matkustuslupaa Berliinissä oleskeleville useille baltilaisille, joiden joukossa oli hänen omia likeisiä sukulaisiaan, mutta onnistumatta, vaikka oli käyttänyt henkilökohtaista vaikutusvaltaansa asian hyväksi. Kun viittasin siihen, että tuskin maksoi vaivaa lähteä ylijohdon puheille, neuvoi hän minua kumminkin koettamaan. Keskustelu koski sitten yleisempiä asioita, itse sotaa ja sen syitä sekä näiden aikojen Saksassa saamiamme vaikutelmia. Hänen lausuntonsa todistivat samaa tyyntä, ylevää suhtautumista sotaan ja Saksan taisteluun, minkä jo aikaisemmin olin oppinut tuntemaan Müllerissä ja muissa, sielun aateluutta ja lujaa, isänmaallisia korulauseita karttavaa luottavaisuutta, joka vaikutti voimakkaasti mieleeni.
Matkan jatkamisen mahdollisuudet näyttivät nyt minusta varsin pieniltä; olin vakuutettu siitä, että meidän täytyi jäädä toistaiseksi Berliiniin. Työtä voin siellä kyllä tehdä jonkin aikaa eteenpäin, mutta sittenkin oli koetettava, jos suinkin mahdollista, päästä heti matkustamaan kotiin. Lähdin siis — tosin hieman raskain ja epäröivin askelin — "Oberkommandoon", lähetin korttini ja minut kutsuttiin sisään. Preussilainen, monokkeliniekka ja erittäin huoliteltu eversti otti minut vastaan. Esitin lyhyesti asiani ja näytin paperimme. Eversti vei minut toiseen osastoon, jossa eräs nuori luutnantti esittäytyi. Katsottuaan papereita kysyi hän: "Oletteko ollut tri Johannes Müllerin luona?" ja kun vastasin myöntävästi, valautui hänen kasvoillensa varsin ystävällinen ilme. Hän meni sisähuoneeseen ja palasi hetken kuluttua mukanaan paperimme, joissa oli Oberkommandon sinetti, ja pääesikunnasta saapunut sähkösanoma varustettuna merkinnällä: "Lupa matkustaa pois Brandenburgin provinssista myönnetään." Samalla hän mainitsi, että lupa tosin muodollisesti koski ainoastaan Brandenburgin provinssia, mutta että me sen nojalla pääsemme rajan yli. Hän teki muutamia ystävällisiä kysymyksiä ja toivotti minulle onnellista matkaa. Kiitin lämpimästi ja lähdin. Ei sanaakaan puhuttu siitä, että olimme "Venäjän valtion alamaisia", vaikka nuori luutnantti luonnollisesti tiesi, missä Helsinki sijaitsee. Suomalaista (venäläistä) passiani minun ei tarvinnut näyttää nyt enempää kuin koskaan muulloinkaan koko matkan aikana. En saanut milloinkaan selville, mikä tämän välittömän, ystävällisen auliuden aiheutti, olemassaolevasta matkustuskiellosta huolimatta — oliko syynä tohtori Müllerin tunnettu nimi, harmaat hiukseni, vilpittömän saksalaisystävällisyyteni vaistoaminen vaiko jokin muu seikka. Aikaisempi "preussilaista luutnanttia" koskeva käsitykseni, joka ei ollut erittäin myötätuntoinen, oli jo varhemmin melkoisesti muuttunut. Berliinin Oberkommandossa kokemani hieno, moitteeton kohtelu vaikutti samaan suuntaan.
Tie oli nyt auki matkan jatkamiseen, ja minusta näytti varovaisimmalta heti käyttää matkustuslupaa. Ilmoitin asian Harnackille, valitin, etten voinut noudattaa hänen kutsuansa saapua päivällisille seuraavana päivänä ja ilmaisin hänelle samalla tuttavallisesti ajatukseni Suomen mahdollisesta vapauttamisesta edellyttämällä, että Saksa selviytyisi sodasta voittajana. Ajan niukkuuden vuoksi oli minun valitettavasti pakko rajoittua matkan jatkamiselle välttämättömiin vierailuihin. Niinpä minun täytyi lähteä Berliinistä tapaamatta erinäisiä vaikutusvaltaisia henkilöitä, joiden kanssa olisin mielelläni jutellut niistä sodan yhteydessä olevista asioista, jotka olivat eniten sydämelläni.
Sattumalta sain kuulla, että professori Hj. Tallqvist perheineen oli Berliinissä. Kävimme heidän luonansa hotellissa ja saimme kuulla yhtä ja toista kotimaasta. He olivat saapuneet Etelä-Baijerista viikkoa aikaisemmin suoritettuaan varsin vaivalloisen matkan eivätkä olleet saaneet lupaa matkustaa pois, vaikka olivat tehneet kaikkensa kääntymällä Oberkommandonkin puoleen, joten heidän oli jäätävä toistaiseksi Berliiniin. Muitakin suomalaisia oli Berliinissä samassa tilassa kuin herrasväki Tallqvist, mutta emme tavanneet ketään heistä. Useimpia oli kohdeltu hyvin eikä poliisi ollut laisinkaan rettelöinyt. Ainoastaan joitakin nuoria miehiä oli sijoitettu vankileiriin.
Seuraavana aamuna matkusti seurueemme, johon nyt kuului kuusi henkeä, Stettiner Bahnhofilta lähtevässä junassa. Hitaasti kuljettiin eteenpäin, mutta meillä ei ollut hätää missään suhteessa. Ei kukaan kysellyt meiltä mitään. Noin kaksitoista tuntia matkustettuamme saavuimme Stralsundiin, jossa otaksuin matkustajia jotenkin tarkastettavan, mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Paria tuntia myöhemmin istuimme taas junassa matkalla Sassnitziin, jonne saavuimme klo neljän tienoissa aamulla. Oli jo sangen valoisaa, ja meri levittäytyi näkyviimme varhaisessa aamunsarasteessa. Kuljimme hotelliin tarkoin määrättyä tietä, jossa tapasimme rajavahdin, upseerin ja muutamia sotilaita. Upseeri pyysi nähdä papereitamme. Ruotsalaisiin passeihin nähden hänellä ei ollut mitään muistutettavaa, mutta meistä suomalaisista hän sanoi, että "Venäjän valtion alamaiset" eivät päässeet rajan taakse. Viittasin silloin Oberkommandon sinettiin ja sanoin meille vakuutetun, että pääsisimme rajan yli. Hän salli meidän mennä yöksi hotelliin, koska meidän kumminkin täytyi seuraavana päivänä jälleen kulkea rajavahdin ohi laivalle tullessamme. Hän lupasi silloin antaa meille tiedon asian ratkaisusta.
Aamulla istuimme hotellin kuistikolla tyyni, aurinkoinen meri edessämme ja kirjoitimme kirjeitä saksalaisille ystävillemme ennenkuin Saksanmaan jätimme. Klo 12 ajoissa kuljimme tiheänä ryhmänä satamaan, missä ruotsalainen alus "Malmö" jo oli odottamassa. Jossakin määrin levottomina lähestyimme rajavahtia. Otin esiin paperimme, mutta upseeri ei niihin katsonutkaan, sanoihan vaan: "Tehän olitte täällä jo aamulla, olkaa hyvä" ja osoitti kädenliikkeellä, että pääsimme menemään. Selviydyttiin siis taaskin enemmittä vaikeuksitta. Kuljimme edestakaisin rannalla ja vihdoin meidät päästettiin laivaan, jossa paperimme vielä kerran esitettiin. Nyt ei se seikka, että olimme suomalaisia, enää aiheuttanut mitään hankaluuksia. Omituisen sekavat tunteet risteilivät mielessä: oli ikävä jättää Saksa, mutta samalla tuntui ihanalta saada matkustaa vapaasti minne tahtoi. Kapteenilta saimme kuulla m.m., että oli järjestetty säännöllinen liikenne Tukholman (sekä Geflen) ja Rauman välille. Meidän siis ei tarvinnut matkustaa Tornion kautta. Muitakin Suomea koskevia "uutisia" hän tiesi kertoa. Illalla saavuimme Trelleborgiin, luimme ahmien Ruotsin lehtiä ja jatkoimme matkaa Malmöhön, jossa päätimme viipyä päivän lepäämässä.
Vietimme miellyttävän päivän Malmössä, jossa meillä oli tilaisuutta perinpohjaisesti tarkastella baltilaista näyttelyä, joka sodasta huolimatta oli vielä avoinna. Muutamia tunteja sen jälkeen kun olimme saapuneet Tukholmaan, matkustimme ruotsalaisella Svithiod-laivalla Raumalle. Parissa kohden Ruotsin vesillä komennettiin kaikki matkustajat kannen alle. Tarkoituksena oli pitää salassa miinaesteitä, joiden ohi kuljimme. Aikaisin seuraavana aamuna saavuimme Raumalle. Rannalla seisoi venäläisiä santarmeja, jotka tutkivat passejamme — venäläiset passit tulivat nyt ensi kerran käytäntöön — ja matkatavaramme joutuivat lievän tullikäsittelyn alaisiksi. Muutamia tunteja meidän oli vielä vietettävä tuossa pienessä kuolleessa kaupungissa, josta oli äkkiä tullut läpikulkupaikka lännestä itään matkustaville. Juna kuljetti meitä sitten hitaasti kohti Helsinkiä. Tapasimme joitakin tuttavia matkan varrella, mutta he eivät vaikuttaneet virkistäviltä. Kaikki näytti olevan pientä ja harmaata. Myöhään illalla saavuimme perille. Tunsin kaipausta ajatellessani sitä, mikä oli mennyttä. Voimakkaasti vaikuttavain elämysten kausi oli nyt pelkkää muistoa. Mutta nuo elämykset eivät toivottavasti koskaan pääse mielestä haihtumaan.
Seuraavana päivänä tapasin Ranskan konsulin. Hän kysyi osaaottavin ilmein, oliko minua kovin "pahoinpidelty" Saksassa oleskellessani. Selitin hänelle, että minua päinvastoin oli kohdeltu erittäin hyvin ja että olin voinut mainiosti. Vastaus ei soveltunut hänelle ollenkaan, hänen osaaottava ilmeensä muuttui tuokiossa halveksivaksi, hän mutisi jotakin barbaareista ja meni menojaan. Saksalaisiin kohdistuvat parjaushyökkäykset olivat jo alkaneet, ja minä saatoin valitettavasti todeta, että ne olivat kantaneet hedelmää omien maanmiestenikin joukossa. Sotaan suhtauduttiin vielä silloin laajoissa yhteiskuntapiireissä aivan takaperoisesti.