"Herra ministeri. Hyvät herrat.
Minulle tuottaa suurta iloa ja tyydytystä saada ottaa teiltä vastaan Suomen vapaudenristi ja minä kiitän teitä siitä sydämellisesti. Minä pidän ristin myöntämistä minulle niiden tunteiden vertauskuvallisena ilmauksena, jotka liittävät Suomen ja Saksan kansoja toisiinsa. Nämä sympatiantunteet, joita vanhastaan on ollut molempain kansojen kesken vallitsemassa, ovat lujittuneet siinä yhteisessä taistelussa, jota Saksa ja Suomi ovat rinnan käyneet Suomen kentillä. Yhdessä vuodatettu veri liittää yhteen varsinkin silloin, kun veri on vuodatettu niin korkeiden ja jalojen tarkoitusperäin vuoksi; kuin Suomen vapaustaistelussa. On ihana rinnakkaisilmiö siinä suuressa taistelussa olemisen, oman vapauden ja itsenäisyyden puolesta, jota Saksan kansa Jumalan avulla käy kestäen suunnattomia ponnistuksia ja kärsimyksiä, mutta lujan tahdon milloinkaan väsähtämättä ja voimakkain teoin, että voittomme on samalla voinut johtaa useita taistellen vapauttansa tavoittelevaa kansaa kansallisen perintönsä omistukseen ja kahleista vapautumiseen. Me olemme sanoja tuhlaamatta teoissamme toteuttaneet sen, mitä vastustajamme ovat väsymättä toistelleet voimatta tai tahtomattakaan sitä toteuttaa: pienten, vapautensa puolesta taistelevien kansakuntien suojelemisen.
Suotakoon Suomen pitkinä rauhanvuosina kehitellä sitä, minkä se nyt on taistellen ja kärsien saavuttanut: vapauttansa ja itsenäisyyttänsä. Ja olkoon se, mitä siten on voitettu, pitkiksi ajoiksi eteenpäin siemenenä, josta kasvaa onnellinen, luottavainen ja sydämellinen suhde molempain eteenpäinpyrkiväin, vapautensa puolesta taistelevain kansojen välille. Teidät, herra ministeri, tervehdin sydämellisesti tervetulleeksi hoviini Suomen edustajaksi. Mikäli minä ja hallitukseni voimme helpottaa tehtäväänne, teemme sen mielellämme."
Keisari astui nyt eteenpäin, puristi meidän edustajain kättä ja ojensi meille kullekin kotelon, jossa oli hänen meille suomansa kunniamerkki. Sen seikan, että kunniamerkit olivat verraten korkeata astetta, täytynee katsoa todistavan sitä hyväntahtoisuutta, jota keisari tahtoi osoittaa ottaessaan ensimmäisen kerran vastaan Suomen miehiä ja sitä tyydytystä, jota hän tunsi hänelle annetun suomalaisen kunniamerkin johdosta. Keisari antoi heti kiinnittää krashaanin univormuunsa, ja meidänkin täytyi ripustaa rintaamme uudet kunniamerkkimme, vaikka me siviilimiehet olimmekin puettuina lievetakkeihin. Sitten minä esittelin H. Majesteetilleen majuri Gripenbergin, jolle suotiin toisen luokan rautaristi.
Keisari keskusteli kanssamme vielä hetkisen, ennenkuin astuimme viereiseen ruokasaliin. Ateriaan otti osaa noin 20 henkeä. Keisarin paikka oli keskellä pöydän toista pitkääsivua; hänen oikealla puolellaan istuin minä, vasemmalla Ignatius. Oikeanpuolisena pöytänaapurinani oli keisarin lippuamiraali von Müller. Ruokalista oli yksinkertainen mutta erinomaisen hyvä ja viinit olivat luonnollisesti mainioita.
Päivällisen aikana keisari jutteli melkein yksinomaan pöytätoveriensa kanssa. Hän puhui vilkkaasti ja välittömästi, hyvin ja sydämellisesti. Koko hänen esiintymis- ja puhetavassaan oli jotakin luottavaista, niin että voi helposti unohtaa istuvansa hallitsijan vieressä, joka siihen aikaan oli maailman mahtavin. Mutta hänen harmaansinisten silmiensä katseessa oli kumminkin piirre, joka osoitti rasittuneisuutta tai huonoa terveyttä. Hänen ja Ignatiuksen välinen keskustelu koski, mikäli sitä voin seurata, etupäässä suursotaa ja Suomen pikku sotaa sekä sotahistoriaa, jolla alalla keisari sanoi kuulleensa Ignatiuksen olevan erikoistuntijan. Mannerheimistä keisari lausui myötätuntoisia sanoja ja huomautti, että M. oli ollut hänen joukkojaan vastaan taistelleista henkilöistä ensimmäinen, jolle hän oli antanut rautaristin. Minun kanssani keisari keskusteli etupäässä yleisistä poliittisista ja taloudellisista kysymyksistä. Erityisellä mielenkiinnolla hän kosketteli Belgiaa, sen väestöä ja niitä toimenpiteitä, joihin hänen aloitteestaan oli ryhdytty belgialaisen työväen aseman parantamiseksi. Hänen mielestään eivät kapitalistit olleet missään maassa käytelleet työväenluokkaa siinä määrin omaksi hyödykseen kuin juuri Belgiassa. Nyt oli pantu toimeen sairaus- ja vanhuusvakuutus, jonka hän uskoi jäävän voimaan, miten Belgian muuten tulisikin käymään. Keisari puhui lämpimästi ja innostuneesti näistä sosiaalishumanitäärisistä kysymyksistä. Uskottomasta, tekopyhästä Albionista hän lausui monta ankaraa sanaa. Oikeastaan, arveli hän, olisi kaikkien Euroopan mantereen maiden tunnettava keskinäistä solidaarista vastatuntoa Englannin röyhkeyttä ja sen harjoittamaa politiikkaa kohtaan. Napoleonin mannermaansulkemusjärjestelmä ei keisarin mielestä sinänsä ollut mikään tyhmä aate, mutta se oli huonosti suunniteltu. Keskustelu johtui koskettamaan myöskin onnettoman tsaari Nikolain kohtaloa. Venäläiset, sanoi keisari, olisivat voineet antaa hänen elää rauhassa. Hän oli liian mitätön voidakseen enää olla vaarallinen edes bolshevikeille.
Keisarilliset päivälliset eivät ainoastaan harvinaisuutensa vuoksi meitä viehättäneet, vaan olivat samalla todellakin miellyttävät, varsinkin keisarin osoittaman persoonallisen herttaisuuden vuoksi. Vielä hyvän aikaa päivällisen jälkeen, kun oli ehditty kahviin ja sikareihin ja kaikki jo olivat lähtöä tekemässä, keskusteli keisari huomattavan kauan vieraittensa kanssa. Hallituskysymykseen, joka siihen aikaan oli huomionalainen, ei keisarin ja minun välisessä keskustelussa ollut ollenkaan kajottu. Olin siitä iloinen, sillä minun tätä kysymystä koskevat mielipiteeni ja hallituksemme mielipiteet eivät tähän kysymykseen nähden pitäneet joka kohdassa yhtä. Mutta heti aterian jälkeen tuli luokseni keisarin siviilikabinetin päällikkö von Berg, joka aivan kesken kaiken lausui, että Suomen valtaistuinta varten oli olemassa uusi ehdokas, nimittäin Preussin prinssi Friedrich Wilhelm. Samalla hän painokkaasti huomautti, että H. Majesteettinsa suhtautui myötätuntoisesti hänen ehdokkuuteensa. Tarkoitus ilmeisesti oli saattaa tietooni, että asiaa sopisi kosketella keisarin kanssa jutellessa. Kun keisari kohta senjälkeen tuli luokseni, viittasin minä pian tapahtuvaan, Suomen valtiomuotoa koskevaan tärkeään ratkaisuun. Keisari lausui hartaasti toivovansa, että Suomesta tulisi monarkia. Huomautettuani, että meillä Suomessa olisi mielellään nähty siihen suuntaan käyvä, Saksan taholta annettu selvä positiivinen lausunto, keisari vastasi poliittisesti arkaluontoisuudesta tahtoneensa antaa Suomen ratkaista tämän tärkeän sisäpoliittisen kysymyksen ilman ulkoapäin tulevaa painostusta. Katsoin silloin velvollisuudekseni huomauttaa, että hallituksemme olisi mieluimmin tahtonut saada jonkin H. Majesteettinsa huoneen jäsenen Suomen valtaistuimelle. Tähän keisari vastasi, että erikoisten syiden vuoksi ei kukaan hänen pojistaan voinut tulla kysymykseen, mutta jos Suomi haluaisi preussilaisen prinssin, olisi prinssi Friedrich Wilhelm sovelias. Keisari sanoi hänen olevan lujaluonteisen sekä hyvän ja kokeneen hallintomiehen. Hän oli keskustellut kysymyksestä prinssin kanssa, mutta hän oli pyytänyt mietintä-aikaa. Prinssin puoliso tosin oli katolilainen, mutta keisari ei uskonut sen seikan tulevan paljoakaan ilmenemään. Kun tämän johdosta tuli puheeksi, että kansamme oli läpikotaisin evankelista, ja minä huomautin sillä olevan hyvin hämärän käsityksen katolisuudesta, jota pidettiin melkein puolittain pakanuutena, lausui keisari: "siinä se ei olekaan aivan väärässä" ja viittasi romaanisiin kansoihin. Kun huomautin siihen, että Saksan katolilaisten ja protestanttien suhde näytti sodan aikana olleen mitä parhain, vahvisti keisari huomion oikeaksi ja mainitsi tässä suhteessa vallinnutta suurta suvaitsevaisuutta kuvaavia esimerkkejä. Molempain tunnustusten papit olivat veljellisessä sovussa seurustelleet toistensa kanssa. Keskustelu liukui jälleen Suomeen, ja keisari, joka oli aikaisemmin käynyt Suomen vesillä, sanoi havainneensa Suomen saariston hyvin kauniiksi. Hän lausui toivomuksen saada pian käydä maassamme, ja minä vastasin, että kansamme tulisi olemaan erittäin iloinen saadessaan siellä nähdä ja tervehtiä H. Majesteettiansa. Hän hyvästeli meitä sydämellisesti puristaen voimakkaasti kättämme, teki jäähyväiskierron seurueessa ja lähti yksityishuoneeseensa. Keisari oli, kuten sanottu, vierailumme aikana erinomaisella tuulella. Pari tuntia myöhemmin saapui tieto sotamarsalkka von Eichhornia vastaan Kievissä tehdystä murhayrityksestä, joka lienee koskenut häneen syvästi. Siitä päättäen, mitä hän oli lausunut majuri von Redernille[10], joka seurasi häntä iltapäiväkävelyllä, oli suomalainen lähetystö tehnyt häneen hyvän vaikutuksen. Meillä puolestamme oli täysi syy iloita siitä hyväntahtoisuudesta ja kunnioituksesta, joka tuli uuden valtiomme edustajain osaksi tämän virallisen vierailun aikana, ja henkilökohtaisesti jäi meille pysyvä, sympaattinen muisto kohtauksestamme Saksan hallitsijan kanssa.
Me palasimme kauniiseen asuntoomme, nautimme ihanasta näköalasta, joka ulottui yli puiston aina kaukaisiin metsäisiin kukkuloihin saakka, ja kun olimme juoneet iltapäiväteemme veivät automobiilit meidät valtiokanslerin huvilaan, joka sijaitsi eräällä harjanteella vastapäätä keisarin asumusta. Kreivi von Hertling, jonka olin aikaisemmin kohdannut useita kertoja, otti meidät sydämellisen ystävällisesti vastaan. Minä osoitin lyhyessä puheessani, mikä merkitys oli Saksan hallituksen toiminnalla ja sen suomalla kannatuksella sekä valtakunnankanslerin persoonallisella osuudella itsenäisyydellemme ja ojensin hänelle suurristin. Kreivi kiitti ja korosti vastauksessaan Saksan ja Suomen kesken vallitsevaa etujen yhteisyyttä. Kun oli hetkinen keskusteltu, oli audienssi lopussa. Raskasta, ehkäpä liiankin raskasta taakkaa kantaa tuo vanha mies raihnailla hartioillaan, ja mahdotonta on olla tuntematta myötätuntoa häntä kohtaan. Päämajassa-olo tuntui hänestä jonkinlaiselta levolta Berliinin rauhattomaan elämään verraten.
Illalliseen oli vielä pari tuntia, ja me käytimme ajan siten, että teimme automobiiliretken lähiseutuihin. Matka ulotettiin Saksan alueella sijaitsevaan pieneen Malmedy'hin,[11] jonka asujamisto puhuu enimmältä osalta ranskaa. Seutu on erittäin kaunista korkeine kumpuineen ja metsäisten ylänköjen välisine laaksoineen. Maiseman yllä lepäsi sädehtivä kesäinen tunnelma. Tässä Belgian kulmassa ei sodan aikaansaamasta hävityksestä näkynyt jälkeäkään. Spa oli sekin aivan vahingoittumaton. Edetessään tänne eivät saksalaiset olleet kohdanneet minkäänlaista vastustusta. Span ja lähiseudun väestö eli rauhallista arkielämäänsä kuten ennenkin. Kauppa ja teollisuus olivat käynnissä. Siellä täällä näkyi belgialaisia poliiseja ulkonaista järjestystä valvomassa. Kylpyvieraita ei ollut. Saksalaiset univormut olivat vallalla, mutta ei ainakaan läpimatkalla oleva muukalainen voinut havaita sotaväen kohtelevan väestöä mitenkään tylysti.
Illalliselle meidät oli kutsuttu sotilaskasinoon, jossa aterioi osa tänne sijoitettuja korkeampia upseereja, niiden joukossa ulkomaalaiset sotilasvaltuusmiehet. Esimiehenä oli Baijerin sotilasvaltuusmies kenraali Köberle. Minä istuin hänen ja turkkilaisen kenraalin Zeki Pashan välissä. Viimeksimainittu oli rattoisa, vanhahko mies ja lienee kunnostautunut turkkilais-bulgarialaisessa sodassa. Hän oli kuullut suomalaisten ja turkkilaisten olevan sukua toisilleen ja havaitsi minut turkkilaisen näköiseksi! Vastapäätä Ignatiusta istui Bulgarian valtuusmies kenraali Tontshew, ja minä sain kuulleeksi katkelmia heidän keskustelustaan, joka kävi venäjäksi. Myöskin sotaministeri von Stein, vaitelias, rasittuneen ja väsähtäneen näköinen mies, oli läsnä. Seurassa oli useita sellaisia korkeasti sivistyneitä, velvollisuudentuntoisia ja moitteettomia saksalaisia upseerityyppejä, joita tapaa varsinkin yleisesikuntapiireissä ja joita kohtaan ehdottomasti tuntee syvää kunnioitusta ja myötätuntoa.