Aterian jälkeen me istuimme vielä kauan yhdessä hauskasti seurustellen, kunnes automobiilit veivät meidät rautatieasemalle, josta lähdimme matkaan klo 1/2 12 illalla. Meidän näet oli määrä mennä lähempänä rintamaa sijaitsevaan johtopaikkaan, jossa olivat Hindenburg ja Ludendorff sekä osa esikunnan operatiivisia ja poliittisia osastoja.
Paikkakunta, johon matkustimme, oli nimeltään Avesnes. Se sijaitsee Ranskassa lähellä Belgian rajaa, Namurista länteen, Cambrain suunnalla. Kun matka tapahtui yöllä, emme valitettavasti saaneet ollenkaan nähdä niitä seutuja, joiden ohi kuljimme. Juna eteni hitaasti, ainoastaan 30 kilometriä tunnissa. Samaa kulkunopeutta noudattivat kaikki Belgiassa ja Ranskalta vallatuilla alueilla liikkuvat junat, jottei syntyisi mitään liikennehäiriöitä sen vuoksi, että junan täytyisi odottaa toista päästäkseen lähtemään eteenpäin. Klo 8:n tienoissa aamulla saavuimme Avesneen, pienoiseen kaupunkiin, jossa ulkoapäin katsoen ei ollut mitään merkittävää. Huoneet osoitettiin meille eräästä yksityisestä ranskalaisesta talosta, jonka sotilashallinto oli vuokrannut satunnaisten vieraitten varalle. Se oli yksinkertainen porvarillinen asumus, sisustettu perinnäiseen ranskalaiseen tapaan, ei niin viihtyisästi ja siististi kuin vastaavat saksalaiset kodit yleensä. Husaariluutnantti von Oettinger, muhkea nuori mies oli määrätty olemaan käytettävissämme. Käynti Hindenburgin luona oli määrätty tapahtuvaksi klo 11, ja me saavuimme juuri lyönnilleen hänen rauhallisesti sijaitsevaan asuntoonsa, jota erotti ulkomaailmasta melkoinen puutarha-alue. Kauniin inhimillisenä, ylisotamarskia luonnehtivana piirteenä sopii mainita, että hän oli antanut huvilan omistajan, vanhan ranskalaisen miehen 90 vuoden ikäisine äiteineen jäädä asumaan huvilan yläkertaan asuen itse alakerrassa. Esikunta oli tahtonut, että he muuttaisivat pois, mutta Hindenburgilla ei ollut, kuten hän minulle kertoi, sydäntä pakottaa vanhuksia lähtemään kodistaan.
Meidät otti portailla vastaan Hindenburgin ajutantti, ja me astuimme ylisotamarskin vastaanottohuoneeseen. Vanha, kookas kenraali tervehti minua kuten vanhaa tuttavaa, minä esittelin muut lähetystön jäsenet ja lausuin muutamia tervehdyssanoja. Armeijan edustajana piti kenraali Ignatius puheen Hindenburgille kosketellen vapaustaisteluamme ja Saksan sotilaallisen avunannon merkitystä taistelun nopealle ja onnelliselle suorittamiselle, erittäinkin Etelä-Suomeen ja Helsinkiin nähden. Valtionhoitajamme ja hallituksemme, lausui hän, tuntevat vilpitöntä iloa voidessaan tarjota Suomen vapaudenristin nykyajan suurimmalle sotapäällikölle. Hindenburg vastasi voimakkain lausein, korostaen yhdessä vuodatetun saksalaisen ja suomalaisen veren yhdistävää voimaa. Istuimme sitten hetken aikaa ylisotamarskin työhuoneessa, jonka keskellä olevaa pöytää peittivät länsirintaman kartat. Hindenburg oli täynnä luottamusta, vaikka viime päivät eivät olleetkaan olleet Saksan aseille onnekkaita. Suoritettu peräytyminen ei hänen mielestään ollut omansa herättämään levottomuutta. Aluevoitoilla, suuremmilla tai pienemmillä oli tässä toisarvoinen merkitys. Tärkeintä oli "saada vihollinen möyheäksi". Ranska oli jo nääntymässä. Hindenburg arveli, ettei se voi enää milloinkaan kohota suurvalta-asemaansa, vaan tulee painumaan Espanjan tasolle. Lähtiessämme ylisotamarski kutsui meidät päivälliselle klo 1:ksi.
Seuraavana tehtävänämme oli käydä tapaamassa kenraali Ludendorffia, joka asui eräässä toisessa lähellä olevassa huvilassa. Asunnon edustalla oli keisarillinen automobiili, ja me saimme tietää kruununprinssin olevan kenraalin luona käymässä. Hän oli tullut suoraan jäämajastaan Sedanin luota. Me jäimme ulkopuolelle odottamaan. Kruununprinssi oli nähnyt meidät ikkunasta ja nähtävästi saanut kuulla, keitä me olimme. Tullessaan ulos hän suuntasi askeleensa ryhmäämme kohti, jonka vuoksi minä astuin esiin ja tervehdin häntä. Hän alkoi jutella tiedustellen m.m. millä kannalla monarkian voimaansaattaminen oli ja lausui toivovansa, että valtiomuotokysymys tulisi onnellisesti ratkaistuksi. Hän tahtoi toivottaa maallemme kaikkea hyvää. Kruununprinssi teki raikkaan ja reippaan vaikutuksen, mutta ei ehdottoman sympaattista. Minä esittelin hänelle muut suomalaiset, hän vaihtoi joitakin sanoja kenraali Ignatiuksen kanssa, nousi sitten automobiiliinsa ja lähti. Astuimme sitten Ludendorffin asuntoon ja meidät vietiin heti hänen puheillensa. Täällä toistui jokseenkin sama toimitus kuin Hindenburgin luona. Ludendorffkin kiitti kunnianosoituksesta, palautti mieleensä aikaisempia kohtauksiaan Suomen kysymystä ajavien suomalaisten kanssa ja toivoi olosuhteitten maassamme kehittyvän onnellisesti. Sitten me keskustelimme Andreen kartaston ääressä hetken aikaa Karjalan kysymyksestä ja englantilaisten toiminnasta Muurmanilla, joka hänen mielestään oli ehkäistävä. Lähdimme pois sangen pian, sillä emme tahtoneet viedä h. ylhäisyydeltään enempää hänen kallista aikaansa.
Klo 1 saavuimme jälleen ylisotamarskin luo, joka otti meidät vastaan tilavassa lasikuistikossa ja esitteli meidät toisille vierailleen, m.m. kenraali von Winterfeldille, joka oli aikaisemmin toiminut sotilasattasheana Pariisissa. Ennen ateriaa me menimme puutarhaan, jossa meidät valokuvattiin molempain sotapäällikköjen seurassa. Kumpaisellakin oli rinnassaan Suomen suurristin krashaani. Aterialla istuimme Ignatius ja minä Hindenburgin vieressä ja vastapäätä istui Ludendorff naapureinaan von Bonsdorff ja Gripenberg. Oikeanpuolinen naapurini oli kenraali v. Bartenwerffer, päämajan poliittisen jaoston päällikkö. Hänellekin olimme ennen päivällistä jättäneet ensimmäisen luokan vapaudenristin. Kun sektilasit oli täytetty, nousi Hindenburg seisomaan koko pöytäseurueen noudattaessa hänen esimerkkiään ja esitti Suomen ja sen armeijan maljan seuraavin sanoin:
"Toivotan Teidän Ylhäisyytenne ja muut suomalaisen lähetystön arvoisat jäsenet tervetulleiksi luoksemme. Tuntiessamme — kenraali Ludendorff ja minä — kiitollisuutta siitä suuresta kunnianosoituksesta, joka on tullut osaksemme, kun meille on annettu Suomen vapaudenristi, pidämme samalla suurena kunniana ja ilahduttavana asiana, että voimme toivottaa herrat tervetulleiksi piiriimme.
Tuntien sydämissämme lämmintä osanottoa olemme, ajatuksissamme seuranneet Suomea sillä kärsimyksen tiellä, jota sen on ollut kuljettava, ja suuri oli riemu, kun vihdoinkin voimme esiintyä auttajina sen rinnalla ja vieri vieressä sen urhoollisten poikien kanssa taistella sen vapauttamiseksi. Yhdistäköön veri Suomea ja Saksaa uskollisen ystävyyden sitein! Käyköön tuhansien järvien kaunis maa kohti runsaasti siunattua tulevaisuutta, niin että se itsenäisenä, lujasti yhteytyneenä eurooppalaisena valtiona suunnitelmallisesti johdetun rauhallisen työn avulla pääsee kukoistukseen ja vaurauteen. Tämä on meidän kaikkien vilpitön toivomuksemme, jonka me vahvistamme huutamalla Suomelle ja sen urhealle armeijalle hurraa!"
Maljapuhe tuli aivan odottamatta. Emme luulleet maljoja juotavan ylisotamarskin pöydässä. Hetkisen kuluttua minä nousin, kiitin puolestamme ja esitin maljan Hindenburgille, korkeimmalle sotilaalliselle johdolle ja voitokkaalle Saksan armeijalle.
Hindenburg ei ole mikään vilkas juttelija, hän on mielellään vaiti, kuten suurten strateegien laita yleensäkin lienee, ja milloin hän puhuu, tapahtuu se hitaasti ja harvasanaisesti. Hänen puheensa huokuu vakuutta ja tekee ehdottomasti luotettavan vaikutuksen. Jos hän puhuu itsestään, tekee hän sen koruttomasti ja vaatimattomasti. Keskustelumme koski etupäässä sotaa ja pohjoismaiden oloja. Hallitsijakysymykseemmekin kajottiin. Hindenburg kiitti mitä parhaimmin prinssi Friedrich Wilhelmiä, jonka hän uskoi hyvin soveltuvan meille. Hän kosketteli myöskin herttua Adolf Friedrichin ehdokkuutta. Kun kysyin, mitä kenraali hänestä arvelee, lausui hän, että herttua on kelpo mies, joka oli aina hyvin suorittanut hänelle uskotut tehtävät sekä siviili- että sotilasalalla. Ludendorffin kanssa keskustellessani palautin hänen mieleensä ensimmäisen kohtaamisemme marraskuun 26 päivänä, jolloin hän oli m.m. lausunut, että Suomi voi saavuttaa vapautensa ainoastaan keräytymällä voimanponnistukseen ja ajamalla venäläiset maasta. Vasta sen jälkeen voi Saksan avunanto saada todellista merkitystä. Asiat olivat kehittyneet hänen ohjelmansa mukaisesti, ja Ludendorff tehosti vieläkin ajatustansa, että tämä tie oli ainoa, joka voi viedä pysyvään vapauteen.
Iltapäivällä tarjottiin meille tilaisuus tehdä automobiiliretki kauemmaksi rintamaa kohti. Hindenburgin ehdotuksesta päätettiin, että ajaisimme kappaleen matkaa Ranskan sisämaahan päin, päämääränämme St. Quentin. Mainittu kaupunki sijaitsee noin 80 kilometriä Avesnes'istä etelään. Mukaamme lähti luutnantti Neubauer erikoisoppaaksi. Tultuamme hiukan etelämpään alkoi jo näkyä sodan hävityksen jälkiä. Yksityisiä taloja ja paikoitellen kokonaisia kyliäkin oli ammuttu hajalle. Ainoa suurempi paikkakunta, jonka ohi kuljimme, oli Guise, jossa kumminkin vain vanhan linnoituksen lähellä olevat talot olivat hävitetyt. Vainioilla työskenteli talonpoikaisväki aivan rauhallisesti elonkorjuussa. Suuret alueet tuota viljavaa maata olivat kuitenkin viljelemättöminä — työväen puutteen vuoksi — ja rikkaruohon peitossa. Suunnilleen kaksi tuntia kuljettuamme saavuimme St. Quentiniin, joka sijaitsee aaltomaisessa, kumpuisessa ja metsättömässä seudussa. Seutu oli täydellisen hävityksen kuva, suuri kaupunki raunioina. Kaupunki joutui jo aikaisin saksalaisten valtaan, jotka rakensivat sen eteläpuolelle varustuksia. N.s. "Hindenburgin peräytymisen" jälkeen vetäytyivät saksalaiset takaisin sinne. Väestö, noin 300,000 henkeä, oli suurimmalta osalta jäänyt paikoilleen, ja kaupungin elämä jatkui jokseenkin häiriintymättä. Mutta toukokuussa 1917 alkoivat varsinkin englantilaiset pommittaa kaupunkia ja pommitusta jatkui aina talveen 1918 asti. Tämä pommitus oli suoritettu niin järjestelmällisesti, ettei kaupungissa ollut ainoatakaan vioittumatonta taloa, mikäli voimme havaita kulkiessamme kaupungin läpi. Toiset rakennukset olivat vioittuneet vain osittain, toisista oli jäljellä ainoastaan raunioita tai soraläjiä. Kaunis ja kuuluisa suuri tuomiokirkko oli ammuttu aivan rikki. Katto oli pudonnut ja seinät olivat granaatinreikiä täynnä. Kirkon sisusta oli täynnä soraa ja säpäleitä. Me vaeltelimme tuomiokirkon raunioissa poimien sen lattialta kaikenlaisia esineitä, jotka otimme mukaamme käynnin muistoiksi. Osan arvokkaita tauluja olivat saksalaiset barbaarit ehtineet pelastaa hävitykseltä ja viedä Maubeuge'iin, jossa niitä muiden taide-esineiden ohella säilytetään jätettäviksi sodan loputtua takaisin Ranskaan. Kaupungissa avoimilla paikoilla olevat veistokuvatkin olivat tärveltyneet. Ainoastaan erään maanviljelykselle omistetun marmorisen monumentin näin eräässä suurehkossa puistikossa eheänä paikallaan. Tuskin ainoatakaan siviilihenkilöä näkyi kaupungissa. Se oli kuollut ja hävitetty. Ei ollut rakennuksia eikä muitakaan olemassaolon edellytyksiä. Jos se on rakennettava uudelleen, täytyy se tehdä alusta alkaen. Eräs oppaistamme lausui, että ranskalaiset luonnollisesti tulevat väittämään, että tämänkin kaupungin ja sen kauniin tuomiokirkon ovat hävittäneet "les boches". Ludendorff kertoi minulle antaneensa laskea talojen arvon eräässä St. Quentinin kokoisessa Saksan kaupungissa (Posen), ja tuloksena oli ollut 920 miljoonaa markkaa. Ja se vain yhdestä ainoasta monien Ranskan hävitettyjen kaupunkien joukossa! Hävitys oli sitäpaitsi ollut jokseenkin merkityksetön saksalaisiin nähden. Heillä oli maanalaiset suojapaikkansa, jonne granaatit eivät päässeet, ja sitäpaitsi "Unterstände" kaupungin ulkopuolella, jonne suurin osa joukkoja vietiin.