Kaupungista kuljimme kappaleen matkaa etelään, missä oli käyty asemataisteluita. Siellä oli ollut huviloita, lehtoja ja puutarhamaita. Jälkeäkään ei niistä enää näkynyt, eipä edes yhtään tasaista viheriää täplää. Vain syviä granaatinkuoppia, joissa hiekka paistoi punaisena ja mättäitä lepäsi sinne tänne siroteltuina. Näytti siltä kuin olisi valtava tulivuorenpurkaus kohdannut seutua. St. Quentin oli yksi niitä kohtia, joista käsin Saksan keväthyökkäys maaliskuun 21 päivänä 1918 alkoi. Nyt oli rintama jo niin kaukana, että tykin jyske kuului ainoastaan suotuisan sään vallitessa.[12] Meitä oli kehoitettu varomaan lentäjiä. Etelästäpäin lensi eräs, mutta se oli onneksi saksalainen. Unohtumattoman, mutta kaamean vaikutuksen teki meihin tämä käynti seudussa, jossa sota oli väkivaltaisena riehunut. Paluumatkalla kuljettiin huimaa vauhtia. Tunnissa ja neljänneksessä me siirryimme 80 kilometrin päässä sijaitsevaan Avesnes'iin.

Vielä oli jäljellä ilta, ja siitäkin tuli elinkautinen muisto. Se vietettiin taaskin Hindenburgin vieraanvaraisessa kodissa. Aterian jälkeen siirtyi koko seurue tilavalle kuistikolle järjestyen ryhmiin. Meille suomalaisille tarjottiin taasen kunniapaikat. Hindenburg sijoitti minut itsensä ja Ludendorffin väliin. Vanhus oli mitä parhaalla tuulella. Kysyin häneltä, eikö hän ala tuntea itseänsä väsyneeksi. "Ei juolahda mieleenikään", vastasi hän. "Toisinaan olen surrut sitä, etten saanut elää kolmikymmenvuotisen sodan aikana." Tuota ei kumminkaan ollut käsitettävä niin, että hän olisi halunnut sodan jatkuvan kauemmin kuin oli välttämätöntä. Koruttomalla, vaatimattomalla tavallaan hän kertoi kuuntelevalle piirille Tannenbergin taistelusta — vihollinen oli silloin lähenemässä hänen omia Itä-Preussissa sijaitsevia tiluksiaan — Lodzin luona käydystä taistelusta ja itärintaman sotatoimista yleensä sinä aikana, jolloin hän oli siellä ylipäällikkönä. Vastustajistaan, venäläisistä kenraaleista, hän puhui suopeasti ja hyväntahtoisen armahtavasti. Kun Ludendorff säännöllisen tapansa mukaan poistui klo 1/2 10 työskennelläkseen vielä pari tuntia, lausui Hindenburg, että Ludendorff on oivallinen, korvaamaton mies, jolla on lannistumaton työkyky. Hän kertoi sitten, kuinka he olivat toisiinsa tutustuneet tavatessaan toisensa Hannoverissa, mistä Hindenburg keisarin kutsumana oli äkkiä lähtenyt Itä-Preussiin venäläistä karkoittamaan. Sittemmin nuo kaksi miestä ovat aina seuranneet toisiaan. "Ludendorff on sotarouvani", sanoi Hindenburg, ja tätä "sota-avioliittoa" ei ollut vielä koskaan mikään eripuraisuus häirinnyt. Sill’aikaa kun seurustelimme kuistikolla tuli aivan pimeä. Hindenburg pyysi anteeksi, että meidän täytyi istua pimeässä, mutta hän sanoi olevan parasta olla sytyttämättä tulia, koska lentäjiä toisinaan leijaili öiseen aikaan seudun yläpuolella heittelemässä räjähtäviä terveisiänsä. Klo 11 me sanoimme hyvästi ja aloimme lähteä asemalle. Hindenburg hyvästeli meitä sydämellisesti, tulipa hän vielä automobiilin luo, jossa Ignatius ja minä istuimme, ja puristi kättämme.

Yötä myöten me matkustimme takaisin Spahan. Siellä meidät majoitettiin pieneen mutta erittäin hyvässä kunnossa olevaan hotelliin, ja meillä oli vapaus käyttää aikamme miten mielimme. Mitään virallisia tehtäviä ei ollut enää suoritettavana. Me kuljeskelimme, tarkastelimme lähemmin paikkakuntaa, katselimme katuelämää ja teimme ostoksia. Siellä oli saatavissa yhtä ja toista, mitä Berliinissä ei ollut. 60 markkaa maksava paahdettu kahvikilo oli tervetullut tuliaislahja. Päivälliselle meidät oli kutsuttu yleisesikunnan kasinoon Grand Hotel Britannique'iin, erääseen kylpypaikan hienoimpia hotelleja,[13] jossa me vietimme hupaisen hetken upseerien seurassa. Oikeanpuolisena naapurinani oli Saksan tukholmalainen sotilasattashea, eversti von Giese, johon olin tutustunut oleskellessani Tukholmassa edellisenä syksynä. Hän oli tullut Spahan samana päivänä. Klo 5 nousimme junaan, jossa meillä oli melkein yksin käytettävänämme upea makuuvaunu ja jonne ystävälliset yleisesikunnan isännät olivat salaa kuljettaneet runsaat eväät. Seuraavana aamuna, elokuun 2 päivänä, olimme jälleen Berliinissä. Muistorikas retki oli suoritettu.

Berliini, elokuussa 1918.

Hallitsijakysymys ensimmäisessä vaiheessaan.

Jo sodan ensimmäisenä vuotena kiinnittivät ne piirit, jotka uskalsivat toivoa Suomen vapautumista, huomionsa myöskin Suomen tulevaa hallitsijaa koskevaan kysymykseen. Näissä piireissä näet kallistuttiin ehdottomasti monarkisen valtiomuodon kannalle edellyttäen, että Suomi pääsee itsenäiseksi. Se saksalainen ruhtinas, jota tällöin lähinnä ajateltiin, oli Mecklenburgin herttua Adolf Friedrich. Tiedettiin, että Suomi oli herättänyt hänessä suurta mielenkiintoa ja että hän oli kelpo mies. Tieteellisissä piireissä hän nautti kunnioitusta Afrikaan tekemiensä tutkimusmatkojen ja niihin perustuvien maantieteellisten teostensa nojalla. Sen miehen, joka ensimmäisinä sotavuosina edusti Saksassa — silloin Berliinissä oleskelevien suomalaisten valtuuttamana — Suomen etuja, nimittäin Wetterhoffin, oli onnistunut päästä herttuan tuttavuuteen ja saada hänet harrastamaan Suomen ja varsinkin suomalaisen jääkäripataljoonan asiaa. Epäilemättä herttuassa jo silloin heräsi Suomen kruunun saavuttamista koskeva ajatus. Myöskin Badenin prinssi Max oli maininnut Mecklenburgin herttuan sinä Saksan ruhtinaana, jota vapaan Suomen olisi lähinnä ajateltava valitessaan itselleen hallitsijaa. Kun syksyllä 1917 kohtasin Tukholmassa Sven Hedinin, puolsi hän lämpimästi herttua Adolf Friedrichiä pitäen häntä erittäin sopivana Suomen tulevaksi kuninkaaksi.

Kun Suomi sitten oli julistautunut itsenäiseksi ja muut vallat olivat tunnustaneet sen suvereenisuuden, ei monarkiaa ja tasavaltaa koskeva kysymys ollut enää erikoisesti huomionalainen. Itsenäisen Suomen tasavallan aate oli jossakin määrin syrjäyttänyt monarkista ajatusta. Punainen valta teki kumminkin lopun tasavaltaisesta unelmasta, ja vapaustaistelun aikana monarkinen ajatus jälleen kasvoi voimakkaaksi kansassamme. Professori Mikkolan käydessä Sofiassa hankkimassa Bulgarian tunnustusta Suomen itsenäisyydelle oli kuningas Ferdinand antanut herttuasta ja hänen sopivaisuudestaan Suomen valtaistuimelle hyvin edullisen lausunnon, siltä varalta, että maassa päätettäisiin valita monarkia. Kuninkaan välityksellä kohtasivat herttua ja professori Mikkola toisensa Berliinissä helmikuun lopussa tai maaliskuun alussa, ja pian senjälkeen kävi herttuan puheilla professori Erich. Luonakäynnit uudistuivat muutamia viikkoja myöhemmin. Molemmat maanmiehemme saivat herttuasta mitä parhaimman käsityksen ja käyntiensä jälkeen he lausuivat tyytyväisyytensä siitä, että ruhtinas näytti olevan sekä halukas että hyvin sovelias ryhtymään kysymyksessäolevaan vaikeaan toimeen, olemaan Suomen kuninkaana. Hänen ja Erichin välisessä keskustelussa ei hänen ehdokkuuttansa koskevaan kysymykseen oltu suoranaisesti kajottu, mutta luonnollisesti se oli edellytetty tietyksi. Virallisen asemani vuoksi minä jonkin verran arkailin ryhtyä keskustelemaan herttuan kanssa, sitäkin enemmän, kun valtiomuotoa koskeva kysymys vielä oli aivan epäselvä ja vielä vähemmän oli olemassa mitään yleistä mielipidettä tulevan hallitsijan persoonaan nähden. Tapasin herttuan ensimmäisen kerran vasta hiukan myöhemmin, huhtikuun 5 päivänä 1918. Minut ja Erichin oli kutsunut päivällisille parooni von Brandenstein, herttuan luottamusmies, ja vieraiden joukossa oli myöskin herttua puolisoineen. Me keskustelimme pitkän aikaa, osalta kahden kesken, Suomessa vallitsevista olosuhteista ja mahdollisuuksista, että siellä päätettäisiin valita monarkia. Herttuan mieltä näytti kiinnittävän mahdollisesti tarjoutuva tehtävä ryhtyä Suomen hallitsijaksi, ja hän näytti käsittävän oikein sen kannan, jolle kuninkaan olisi asetuttava demokraattisessa maassamme. Hän teki minuunkin hyvän, sympaattisen vaikutuksen ja tuntui olevan viisas ja luja persoonallisuus. Herttuatar, jonka pöytänaapurina olin, oli ulkonäöltään miellyttävä ja luottamusta herättävä ja hän puhui ja esiintyi koruttomasti ja vaatimattomasti. Tutustuttamisemme tarkoituksena oli ilmeisesti se, että minä saisin henkilökohtaisen vaikutelman herttuasta ja hänen puolisostaan siltä varalta, että herttuan ehdokkuus tulisi kysymykseen. Siihen nähden en sitoutunut mihinkään, en silloin enkä myöhemmin, vaan pysyttelin varovaisena, vaikka herttua luonnollisesti tiesi, että minä omasta puolestani suhtauduin siihen myötätuntoisesti. Me kohtasimme toisemme sitten kevään kuluessa muutaman kerran, koska hän tahtoi seurata hallitsijakysymyksen kehittymistä. Hänen omasta ehdokkuudestaan ei paljoa puhuttu. Kerran hän oli kutsunut minut, Sven Hedinin ja ruotsalaisen kreivi Douglasin sekä pari muuta henkilöä päivällisille Kaiserhofiin. Keskusteltiin m.m. siitä, millaisia ominaisuuksia hallitsijalla tulee olla ja miten hänen tulee esiintyä saavuttaakseen pohjoismaissa kansan myötätunnon. Herttua lausui silloin varsin järkeviä ajatuksia. Kerran hän kävi luonani asunnossani ja minä kävin pari kertaa tapaamassa häntä Continental-hotellissa, jossa hän Berliinissä ollessaan asui. Se vaikutelma, että hän oli sovelias "meidän kuninkaaksemme" lujittui minussa yhä enemmän.

En tiennyt ketään muuta ehdokasta vakavasti ajateltavankaan. Tosin olin kuullut prinssi Oskarin nimen mainittavan ja olin von Hülsenln avulla saanut hänestä lähempiä tietojakin, jotka olin lähettänyt hallitukselle, mutta en aavistanutkaan, että kotimaassa toimittiin ponnekkaasti prinssin ehdokkuuden hyväksi. Itseäni arvelutti kovin se ajatus, että Hohenzollernin prinssi astuisi Suomen valtaistuimelle. Tästä kysymyksestä minä olin usein keskustellut erään Berliinissä olevan virkatoverini kanssa, joka oli prinssi Oskarin ehdokkuuden suosija, mutta sitä en tiennyt, että hän harjoitti asiassa omaa politiikkaansa, jolle hän oli saanut hallituksen kallistamaan korvansa sekä otti toimeliaasti osaa aloitettuun taisteluun, joka ei tarkoittanut ainoastaan prinssi Oskarin puoltamista vaan suuntautui suoranaisesti herttuaa vastaan. Sitävastoin tiesin kyllä, että ensinmainitun ehdokkuudella oli kannattajia Suomessa olevan saksalaisen sotaväen keskuudessa.

Saksan ulkoasiainministeriö oli osoittautunut sangen passiiviseksi hallitsijakysymykseen nähden; en ainakaan minä ollut voinut havaita sitä siellä mitenkään erikoisesti harrastettavan. Suomen ja Ruotsin poliittiseen lähenemiseen pani saksalainen diplomatia näinä aikoina paljon painoa ja katsoi asiaa voitavan edistää valitsemalla ruotsalainen prinssi Suomen kuninkaaksi. Kesäkuun 3 päivänä kävi puheillani kreivi Douglas, joka oli vast'ikään palannut Ruotsista. Hän oli käynyt kuninkaan luona keskustelemassa hallitsijakysymyksestä ja voi nyt ilmoittaa ulkoasiainministeriölle, ettei mikään ruotsalainen prinssi voinut tulla kysymykseen Suomeen hallitsijaa valittaessa ja että kuningas oli selvästi lausunut myötätuntonsa herttuan ehdokkuutta kohtaan. Siten oli poistettu arveluttavin seikka, joka saksalaisella taholla oli estänyt asettumasta varmalle kannalle hallitsijakysymyksessä. Kreivi Douglas kävi jälleen luonani pari päivää myöhemmin. Hän oli ollut puhuttelemassa ulkoasiainministeriä von Kühlmannia, joka oli selittänyt, ettei Saksan hallituksella ole mitään sitä vastaan, että Adolf Friedrich kutsutaan Suomen kuninkaaksi. Mitään mielipiteiden eroavaisuutta ei v. Kühlmannin tiedonannon mukaan ollut tähän asiaan nähden olemassa valtakunnan hallituksen ja korkeimman sotilaallisen johdon välillä. Jos sotilaalliselta taholta toimittiin prinssi Oskarin hyväksi, johtui se puhtaasti persoonallisista aloitteista. Kühlmann halusi keskustella minun kanssani kysymyksestä. Nyt vedottiin minuun ensi kerran tässä asiassa virallisena henkilönä ja siitä syystä katsoin olevani velvollinen sähköteitse pyytämään toimintaohjeita ulkoasiaintoimituskunnasta. Vastaus kuului, ettei minun pitänyt ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin hallitsijakysymyksessä, ja minä tietysti noudatin määräystä.

Minun täytyi kumminkin kesäkuun 14 päivänä käydä tapaamassa v. Kühlmannia saadakseni keskustella hänen kanssaan eräistä ulkoasiainministeriön Suomeen kohdistuvan taloudellisen politiikan ikävistä ilmauksista. Siitä sukeutui pitkänlainen poliittinen keskustelu, joka koski varsinkin itä-karjalaisia suunnitelmia. Kühlmann alkoi itse puhua myöskin hallitsijakysymyksestä minun ollessani, mikäli mahdollista, mykkänä kuuntelijana. Hän ilmoitti keskustelleensa asiasta valtakunnankanslerin kanssa ja sanoi Saksan hallituksen suhtautuvan varsin myötätuntoisesti herttua Adolf Friedrichin ehdokkuuteen, sen jälkeen kun kysymys Ruotsin kuningashuoneen jäsenen valitsemisesta Suomen hallitsijaksi oli rauennut. Prinssi Oskarin ehdokkuuden ei katsottu poliittisista syistä voivan tulla kysymykseen. Kun huomautin, että sitä kumminkin kannatettaneen sotilaspiireissä, vastasi v. Kühlmann samoin kuin Douglasille, että siinä tapauksessa kannattajina esiintyivät yksityiset sotilashenkilöt eikä sotilasjohto.