Audienssipäivän edellisinä päivinä minä pysyttelin tuota huomionalaista kysymystä koskeviin neuvotteluihin nähden aivan passiivisena. Keskustellessani toisen hallituksen jäsenen kanssa selvitin sentään kantani. Huomautin, etten ollenkaan halunnut toimia hallituksen suunnitelmia vastaan, vaan suostuin kannattamaan mitä kelvollista saksalaista prinssiä tahansa, mutta että minua kuohutti se tapa, jota oli käytetty herttua Adolf Friedrichiä vastaan sodittaessa. Sanoin myöskin pitäväni epäviisaana jättää hänen ehdokkuutensa huomioonottamatta, koska voimme joutua varsinkin ikävään asemaan, jos hylkäisimme todella kelvollisen ehdokkaan, ennenkuin toinen samanlainen oli varmasti saatavissa. Koko asian heittäminen alun pitäen yhden ainoan Hohenzollern-kortin varaan oli minusta näyttänyt arveluttavalta sekä Saksassa vallitsevaan ajatussuuntaan että yleiseen poliittiseen asemaan nähden. Varatuomari Hj.J. Procopé, joka oli heinäkuun alusta alkaen oleskellut Berliinissä ja jolla oli ollut tilaisuutta tarkoin seurata kuningaskysymyksessä pelattua peliä, voi hänkin avustaa asianomaisia tärkeillä tiedonannoilla. Asia oli kumminkin jo edennyt niin kauas, ettei ollut muuta tekemistä kuin noudattaa viitoitettua ohjelmaa.
Elokuun 23 päivänä kävi toinen senaattori tervehtimässä von Hintzeä, joka antoi herttuasta edullisen lausunnon ja huomautti lähinnä sisäpoliittisten syiden vaikuttavan, ettei Saksan hallitus suhtautunut myötätuntoisesti aikeeseen valita joku Hohenzollern Suomen hallitsijaksi. Se herättäisi tyytymättömyyttä sekä ruhtinaitten että enemmistöpuolueiden piireissä.
Wilhelmshöhen retkelle minä en lähtenyt mukaan, vaikka se oikeastaan olisi kuulunut asiaan. Lähetyskunnan takia jätin sen tekemättä. Hallituksenjäsenet palasivat käynniltään Wilhelmshöhestä 27 päivänä. Asia ei ollut luonnistunut toivomusten mukaisesti, mutta käynti tuli kuitenkin ratkaisemaan hallitsijakysymyksemme. Keskustelu keisarin kanssa oli antanut tulokseksi, että kumpaakaan hallituksen aikaisempaa ehdokasta, prinssi Oskaria enempää kuin prinssi Friedrich Wilhelmiäkään, ei voitu saada Suomen hallitsijaksi. Kolmatta, Hessenin prinssin ehdokkuutta, keisari ei ollut vastustanut, ja se siis oli vielä avoinna. Keisari oli ilmeisesti alakuloinen. Mikäli myöhemmin sain tietää, ei luonakäynnin ajankohta ollut keisarille sovelias. Tunnettua oli, että hänen puolisonsa oli silloin pahasti sairaana, mutta sitä ei vielä tiedetty, että elokuun 8 päivänä länsirintamalla kärsitty tappio ja sitä seuraava peräytyminen oli Saksan sodanjohdossa herättänyt mitä vakavinta, sodan koko myöhempään kehittymiseen kohdistuvaa huolehtumista.
Seuraavana päivänä kävin tapaamassa molempia hallituksen jäseniä Hotel Edenissä, jossa he majailivat. Koko lähetyskunta oli kokoontunut sinne konferenssiin, ja minua kehoitettiin olemaan mukana. Mieliala oli painostava. Sitä epätyydyttävää tulosta, joka oli saavutettu keisariin vetoomalla, pidettiin herttuan ja hänen kannattajainsa toiminnasta aiheutuvana, ja eräältä taholta viittailtiin sen seikan vaikuttaneen epäedullisesti, että minä, Suomen virallisena edustajana, olin tunnetusti herttuan ehdokkuuden puolella. En saanut selville, mille perusteille tuollainen teoria oli rakennettu. Kaikkialla kummitteleva herttuan ehdokkuus oli nyt saatava poistetuksi, ja sen tuhoamisen tuli tapahtua Berliinissä olevan lähetystömme avulla. Mihinkään peruutukseen minä en voinut suostua, mutta jos hallitus käski minua selittämään, ettei se kannattanut herttuan ehdokkuutta, oli luonnollisesti velvollisuuteni julkaista sellainen selitys.
Samana päivänä kävimme, aikaisemmin mainitsemani senaattori, Talas ja minä, von Hintzen puheilla. Senaattori ilmoitti v. Hintzelle, että hallituksen oli täytynyt jättää herttuan ehdokkuus lopullisesti huomioonottamatta sisäpoliittisista syistä, jotka saattoivat johtaa nykyisen hallituksen eroamiseen, ja että oli asetettu uusi ehdokas, nimittäin Hessenin prinssi. Oivallista poliittista taidokkuutta osoittaen v. Hintze huomautti, ettei Saksan hallituksen mieleen voinut juolahtaa sekaantua Suomen sisäisiin asioihin. Hessenin prinssin hän uskoi kelpo mieheksi ja lupasi ryhtyä hänen kanssaan keskusteluihin valmistellakseen lähetyskunnan luonakäyntiä. Hessenin prinssi ilmeisesti ei herättänyt sellaisia epäilyksiä kuin joku Preussin prinssi, vaikka hän olikin keisarin lanko. Hintzen tiedonanto kohotti jälleen lähetyskunnan mielialaa, ja hallituksen jäsenet olivat kotiin lähtiessään paljoa toivehikkaampia kuin keisarin luota palatessaan.
Suomen lähetystön selitys, ettei se lähetyskunta, jonka asiana oli valmistella ehdokaskysymystä, ottanut herttua Adolf Friedrichin ehdokkuutta huomioon, jätettiin Wolffin toimistoon elok. 27 päivän iltana. Kun ei sitä seuraavana päivänä näkynyt sanomalehdissä, tiedusteli varatuomari Procopé syytä ja sai vastaukseksi, että se johtui syistä, joille toimisto ei mahtanut mitään. Iltapäivällä julkaistiin lehdissä selitys, ettei herttua tulisi ottamaan vastaan Suomen kruunua, jos se hänelle tarjottaisiin. Kreivi Douglasilta, joka asian johdosta kävi puheillani, kuulin herttuan selityksen syntyneen seuraavalla tavalla. Wolffin toimistoon jätetty lähetystön tiedonanto oli heti ilmoitettu ulkoasiainministeriöön. Silloin oli von dem Bussche kutsunut luokseen vapaaherra Brandensteinin, joka oli herttuan luottamusmiehenä kirjoittanut mainitun kieltäytymisen ja jättänyt sen sanomalehtiin. Uutinen ei ainoastaan herättänyt suurta kummastusta Saksassa vaan myöskin pettymystä Suomessa, mikä seikka parhaiten osoittaa, kuinka perusteeton oli se väite, ettei herttuan ehdokkuutta siellä kannatettu. Tätä pettymystä ilmaisevia uutisia näkyi Saksankin sanomalehdissä. Lähetyskunta sähkötti tämän johdosta hallitukselle valittaen, että Suomen sanomalehdistön sallittiin julkaista tuollaisia, lähetyskunnan toimintaa vahingoittavia lausuntoja. Hallitus vastasi syyn olevan siinä, etteivät sanomalehdet olleet saaneet oikeita tietoja "todellisesta tilanteesta" ja lupasi pitää huolta, ettei sellaista tule enää tapahtumaan. Sitten ei herttuasta enää puhuttu.
Lopullinen ja ainoa ehdokas oli siis Hessenin prinssi Friedrich Karl. Tulisiko hän antamaan myöntävän vastauksen? Siitä ei vielä tiedetty mitään. Audienssilupa oli saatu syyskuun 6 päiväksi, ja päivää aikaisemmin lähti lähetyskunta sekä varatuomari Procopé sen sihteerinä Frankfurt a. M:iin. Minä ilmoitin lähdön Hessenin lähettiläälle ja selitin etten ottanut osaa tähän tervehdyskäyntiin, koska se oli pikemmin yksityisluontoinen. Kohta kun prinssi antaisi myöntävän vastauksen lupasin olla hänen käytettävissään.
Ottaessaan lähetyskunnan ensimmäisen kerran vastaan prinssi vielä kovin epäröi. Koko kuningaskysymys, lausui hän, oli tullut kuin kivi taivaasta — joskin kallis kivi. Hän oli levoton senvuoksi, ettei maassa vallinnut yksimielisyys valtiomuotokysymykseen ja tulevan hallitsijan persoonaan nähden. Hän halusi vielä neuvotella keisarin kanssa, koska tahtoi saada takeita Saksan kannatuksesta. 9 päivänä lähetyskunta otettiin jälleen vastaan. Sillävälin prinssi oli käynyt Wilhelmshöhessä tapaamassa keisaria ja ulkoasiainministeriössä Berliinissä. Lähetyskunnalta saapuneen sähkösanoman mukaan prinssi nyt selitti olevansa halukas ottamaan kuningaskruunun vastaan, jos vaali osoittaisi riittävää kannatusta, ja sanoi olevansa valmis kohta astumaan hallitukseen. Senaatti valtuutettiin julkaisemaan hänen suostumuksensa. Tästä annettiin seuraavana päivänä valtionhoitajalle tieto kaukokirjoittajan avulla. Julkaiseminen tapahtui Helsingissä syyskuun 11 päivänä, ja seuraavana päivänä kertoivat Berliinin lehdet tämän suuren uutisen. Lähetyskunta palasi Berliiniin 12 päivänä. Sen jäsenet olivat erittäin ihastuneet tulevan hallitsijan persoonallisuuteen ja hänen perheeseensä. Hänen hyvyyttään ja älykkyyttään ei sopinut ollenkaan epäillä. Ei tiedetty vielä ollenkaan, oliko hän muuten hallitsijaksi sopiva. Joka tapauksessa täytyi ratkaisua pitää ilahduttavana. Jos prinssi olisi vastannut kieltävästi, olisi kuningaskysymyksemme ollut umpikujassa. Mutta valitettavaa on, että kysymyksen esihistoriassa on tumma täplä, jota ei käy poishivuttaminen: hyvän ja voimakkaan hallitsijan syrjään sysääminen juonien avulla.
Berliinissä syyskuulla 1918.
Käynti Friedrichshofissa.