Hallituksen valitsema lähetyskunta — kuninkaanetsijät, kuten joku sitä nimitti — oli palannut Frankfurtista Berliiniin mukanansa Hessenin prinssin Friedrich Karlin myöntävä vastaus. Kirjoitin heti prinssille, lausuin iloni sen johdosta, että hän oli suostunut Suomen hallituksen toivomukseen ja ilmoitin olevani tulevan kuninkaan käytettävissä.
Sunnuntaina syyskuun 15 päivänä sain näin kuuluvan sähkösanoman: "Kiitän vilpittömimmin Teidän Ylhäisyyttänne ja olen iloinen toivoessani saada tervehtiä Teitä täällä. Poikani Wolfgang, joka haluaa tavata Teitä huomenna sunnuntaina 11 ja 12 välillä, ilmoittaa lähemmin. Friedrich Karl." Nuori 22-vuotias prinssi — Suomen tuleva perintöruhtinas — saapui luokseni mainittuun aikaan ja me juttelimme tuttavallisesti puolisen tuntia. Hän teki miellyttävän koruttoman vaikutuksen; hänen käyttäytymisensä oli vaatimatonta, melkein ujoa. Kuningaskysymys oli tullut koko perheelle kovin äkkiarvaamatta, eikä hän ollut vielä oikein perehtynyt uusiin tulevaisuudennäköaloihin. Nuori prinssi oli palaamassa Bukarestiin, jossa hänellä oli toimi saksalaisessa esikunnassa. Noin 10 päivän kuluttua hänen oli määrä tulla takaisin valmistuakseen lähtemään uuteen kotimaahansa pohjolaan. Hän toi isänsä terveiset ja sanoi, että olin milloin hyvänsä tervetullut Friedrichshofiin.
Sähkötin heti prinssin kamariherralle, parooni von Flotow'lle, että tulisin käymään prinssin luona syyskuun 17 päivänä, ja lähdin 16 päivänä illalla Frankfurtiin, luutnantti Ström attasheanani. Hotellissa oli parooni v. Flotow'n lähettämä kirje, jossa ilmoitettiin Hänen Korkeutensa odottavan minua klo 1 ja toivovan, että jään linnaan seuraavaan päivään. Matkustin sitten v. Flotow'n seurassa junalla 35 minuutin matkan päässä kaupungista Taunus-vuoristossa sijaitsevaan Cronbergiin, josta meitä vastaan lähetetty automobiili muutamassa minuutissa vei meidät Friedrichshofin linnaan. Linnan on rakennuttanut 1890-luvulla keisarinna Friedrich, joka asui siellä leskenä kuolemaansa asti, jonka jälkeen sen, hänen toivomuksensa mukaisesti, otti haltuunsa vävy, prinssi Friedrich Karl, johon hän oli ollut hyvin kiintynyt. Linnan sisustus osoittaa erinomaista taiteellista makua. Suuret huoneet ovat täynnä kauniita antiikkisia huonekaluja ja taideteoksia. Keisarinna, joka kovin rakasti taidetta, oli pitänyt asianaan koota linnaan ylhäisen taiteen ja taideteollisuuden tuotteita, ja prinssi Friedrich Karlilla on tässä suhteessa sama maku ja intohimo kuin hänellä. Linnaa ympäröi laaja, tuuhea, englantilais-ranskalaista sekatyyliä oleva puisto. Maaperä on hyvin kumpuista.
Kun olimme saapuneet perille, vietiin minut kohta prinssin työhuoneeseen. Tervehdittyämme toisiamme keskustelimme hetkisen siitä, mikä kummankin mieltä lähinnä kiinnitti, nimittäin siitä odottamattomasta tilanteesta, mihin prinssi oli joutunut, kun hänelle oli tarjottu Suomen kruunu. Prinssi, viidenkymmenen vuoden ikäinen mies, on hieman keskikokoa pitempi, solakkavartaloinen, pää hiukan etukumarassa, kasvot kapeat, nenä käyrä, viikset pienet, lyhyiksi leikatut. Hänen ulkonäössään ori jotakin väsynyttä tai raskasta ja rasittunutta, mikä osaksi riippunee hänen likinäköisyydestään. Mutta saman vaikutuksen tekivät myöskin hänen liikkeensä ja puheensa. Hän sanoi kumminkin olevansa terve ja oli täysin toipunut sen jälkeen kun hän syksyllä 1914 haavoittui vaikeasti Marnen taistelussa.
Hetken kuluttua antoi prinssi esitellä itselleen luutnantti Strömin, ja sitten astui huoneeseen hänen puolisonsa, prinsessa Margarethe, jolle prinssi esitteli meidät. Hänen kuninkaallinen korkeutensa on keskikokoinen, kasvot punakat, älykkään ja vilkkaan näköiset. Hän muistuttaa hieman, ei erikoisemmassa määrässä, veljeänsä, keisaria. Hänenkin olemuksessaan oli jotakin alistunutta, surunvoittoista. Sota oli vienyt häneltä kaksi poikaa. — Menimme sitten ruokasaliin aterioimaan. Paitsi meitä oli läsnä ainoastaan kaksi hovinaista, paroonittaret von Nesselrode ja Dittfurth. Mitään tavallisten porvarillisten tapojen yli meneviä jäykkiä seurustelusääntöjä ei ollut havaittavissa. Tarjoilua ei toimitettu niin nopeassa tahdissa kuin korkeain herrasväkien pöydässä yleensä on tapana. Keskustelu oli luontevaa ja sangen vilkasta. Se liikkui nykyisessä ja tulevaisessa ajassa, kosketteli poliittisia asioita, Suomen oloja, vieläpä henkilökohtaisiakin kysymyksiä.
Kun olimme aterian jälkeen hetkisen istuneet kauniissa hallissa, erkanivat prinssi ja prinsessa muusta seurueesta ja pyysivät minua astumaan prinssin työhuoneeseen, jossa me kolmisin keskustelimme tunnin ajan. Sekä prinssi että prinsessa tekivät joukon kysymyksiä, jotka koskivat heidän matkaansa Suomeen, vastaanottoa siellä sekä muita uuteen, korkeaan toimeen liittyviä seikkoja. He olivat molemmat ilmeisesti jonkinlaisen tuntemattomaan tulevaisuuteen kohdistuvan levottomuuden vallassa. Huomasi, että he olivat useita kertoja keskustelleet toistensa kanssa näistä asioista. Puolisoonsa vedoten virkkoi prinssi, että olihan heillä paljonkin suomalaiselta vieraaltaan kysyttävää, mutta nyt hän oli osan unohtanut. Vastasin kysymyksiin niin hyvin kuin osasin ja annoin tietoja parhaan ymmärrykseni mukaan, huomauttaen samalla, että me olemme hovielämään kuuluviin tapoihin, menoihin ja seurustelusääntöihin nähden aivan tottumattomia, vailla kaikkea kokemusta. Prinssi korosti vieläkin, kuinka täysin yllättävänä kuningasajatus oli hänet saavuttanut. Hänen mieleensä ei ollut johtunut harrastaa Suomen hallitsijakysymystä. Hän oli aina kuullut vain herttua Adolf Friedrichiä mainittavan Suomen hallitsijaehdokkaana, ja sitten hän saikin yht'äkkiä eräänä iltana Frankfurtissa ollessaan tiedon omasta ehdokkuudestaan. "Mistä tämä kaikki on johtunut, miksi on käännytty minun puoleeni", kysyi hän. Sanoin hänelle tosin tuntevani kysymyksen koko esihistorian, mutta pyysin, ettei minun nyt tarvitsisi tehdä siitä selkoa. Myöhemmin voisin sen tehdä, jos hän tahtoisi. Prinssikin piti parhaana, jos nyt sai olla "katsomatta oikeaan tai vasempaan" voidakseen paremmin suunnata katseensa siihen päämäärään, jonka hän oli itselleen asettanut. Hän sanoi olevansa kiitollinen saadessaan myöhemmin kaikki kuningaskysymystä koskevat tiedot. Hän tuntui näkevän ehdokkuudessaan korkeampaa johdatusta, sillä itse hän ei ollut tehnyt mitään sen hyväksi. Nyt jälkeenpäin hän oli muistanut eräitä asian enteitä, satunnaisia kosketuksia Suomen kanssa yhteydessä oleviin seikkoihin, joihin hän ei ollut aikaisemmin kiinnittänyt huomiota. Keskustelun kuluessa kosketeltiin myöskin sotaa ja Itävallan hiukan aikaisemmin tekemää rauhanaloitetta. Siinä yhteydessä lausuivat sekä prinssi että prinsessa — kummastuksekseni — etteivät he omaksuneet suursaksalaista käsityskantaa eivätkä tunteneet myötätuntoa Vaterland-puoluetta kohtaan, jonka toiminnan he katsoivat koituneen Saksan onnettomuudeksi. Tämän kanssa oli sopusoinnussa, ettei prinssi myöskään ollut Suur-Suomea tarkoittavain suunnitelmain ystävä. Nykyinen Suomi oli hänen mielestään homogeeninen. Toisten kansanheimojen siihen yhdistäminen vain vaikeuttaisi maan sisäistä ja ulkonaista asemaa. Varsinkin hän varoitti liittämästä Viroa Suomen hallitsijan valtikan piiriin.
Tuttavallisen keskustelumme jälkeen prinssi kysyi, enkö haluaisi levätä hetken aikaa, ja saattoi minut erääseen vierashuoneeseen yläkertaan, pieneen aistikkaasti sisustettuun huoneeseen, jonka ikkunat olivat puoleksi muratin peitossa. Siellä minä lepäsin hetken, kunnes minut herätti palvelija, joka ilmoitti, että "die hohen Herrschaften" olivat pyytäneet minua nauttimaan heidän seurassaan teetä klo 5. Teepöydässä oli seurue vielä suppeampi kuin aterioidessamme, mutta eräs perheen jäsenistä oli tullut lisäksi, nimittäin prinssi Richard, toinen perheen kaksoisveljeksistä. Veljekset käyvät vielä lukiota (reformilukiota) Frankfurtissa. Prinssi Richard on pitkä nuorukainen, ulkonäöltään ja käytöstavaltaan ujostelematon. Teetä nautittuamme ehdotti prinssi, että lähtisimme kävelylle suureen, kauniiseen puistoon. Me käyskelimme lähes tunnin ajan pitkin kiemurtavia käytäviä, aluksi kaikki yhdessä, sitten parittain. Prinssi liittyi minun seuraani, Ström oli prinsessan kavaljeerina. Prinssi pysähtyi usein puhumaan, joten toinen pari vihdoin hävisi näkyvistämme ja me käyskelimme kahdenkesken. Prinssi puhui paljon siitä tehtävästä, joka häntä odotti, ja tavalla, joka osoitti, kuinka vakavasti hän tahtoi käydä sitä toteuttamaan. Hän sanoi, että hänen toimintaansa on aina johtava Suomen menestyksen ja etujen silmälläpito eivätkä saksalaiset näkökohdat. Hän tulisi suomalaiseksi ja lakkaisi olemasta saksalainen prinssi. Hän tuli maininneeksi Ruotsin valtaistuimella olleen hesseniläisen ruhtinaan Fredrik I:n, jonka aikana Suomi menetti melkoisen osan aluettaan. Tuntui melkein siltä kuin hän olisi ajatellut, että hänellä oli siinä jotakin sovitettavaa. Hänelle oli ollut vaikea kysymys, kumpi hänen vanhemmista kaksoispojistaan nimitettäisiin perintöruhtinaaksi. Hän piti nuorempaa, Wolfgangia, taipumuksiltaan ja luonteeltaan sopivampana astumaan tulevaisuudessa kuninkaan toimeen kuin vanhempaa.
Prinssin pyynnöstä annoin tietoja Suomen puolueoloista ja luonnehdin niitä. Keskustelun aikana kosketeltiin vielä erinäisiä muita Suomen kysymyksiä. Hän puolestaan kertoi sotilasurastaan, osanotostaan sotaan ja kuinka hän oli ollut kuoleman kielissä maatessaan sairaalassa Frankfurtissa verenmyrkytyksen vuoksi. Hänen puhettaan verhosi jonkinlainen raskas vakavuus ja toisinaan hän painui sanattomaksi katseen suuntautuessa jäykästi eteenpäin. Olin aikaisemmin toisessa yhteydessä maininnut mahdollisesti ottavani lyhytaikaisen loman mennäkseni Elmauhun tohtori Johannes Müllerin luo. Kävellessämme prinssi lausui äkkiä: "Kun tapaatte Johannes Müllerin, niin esittäkää minun tuntematon, kunnioittava tervehdykseni. Eräs hänen Frankfurtissa pitämänsä esitelmä, jota olin kuulemassa, teki minuun voimakkaan vaikutuksen." Tämäkin lausunto ja tapa, jolla se esitettiin, todisti minulle, etteivät syvät elämänkysymykset olleet hänelle vieraita.
Palasimme linnaan, merkitsimme nimemme vieraskirjaan ja sanoimme hetken kuluttua jäähyväiset herttaiselle ruhtinaspariskunnalle. Erottaessa minä lausuin vakaumuksenani, ettei prinssin tarvitsisi katua sitä askelta, jonka hän oli päättänyt ottaa. Hän vastasi itsekin olevansa siitä vakuutettu. Me palasimme illalla Frankfurtiin, jonne jäimme yöksi, kun emme saaneet makuupaikkoja yöpikajunaan. Edellisenä yönä oli Frankfurtissa ollut vierailemassa vihollislentäjiä, jotka olivat pudottaneet pommeja. Niitä odotettiin tänäkin yönä, kuutamo kun oli. Yörauhaamme ei kumminkaan häiritty.
Ensimmäisen kohtaamisemme nojalla sain prinssistä sen vaikutelman, että hän on itseään tarkkaava, vakavaluontoinen, erittäin velvollisuudentuntoinen, tunnontarkka ja vilpitön mies. Tämä vaikutelma vakaantui, kun seuraavana päivänä jälleen odottamattani kohtasimme toisemme. Meidän piti matkustaa Berliiniin klo 8 aamulla, mutta kohta 7:n jälkeen parooni Flotow soitti ja ilmoitti prinssin toivovan, että lykkäisin matkan tuonnemmaksi, koska hän halusi vielä puhutella minua. Klo 9 saapui prinssi hotelliin ja vei minut automobiilissaan kaupunkiasuntoonsa Untermainkain 8:nteen, porvarilliseen yksityistaloon, josta hän oli vuokrannut kaksi huoneistoa. Ne olivat yksinkertaisesti, mutta taiteellisesti sisustetut, seinillä Angelin, Menzelin y.m. maalaamia muotokuvia. Hän ilmoitti minulle saaneensa pian senjälkeen kun olin lähtenyt Friedrichshofista pitkän kirjeen tohtori G. Schaumanilta ja haluavansa sen johdosta keskustella kanssani. Schauman oleskeli Berliinissä suorittamassa poliittista tehtävää maalaispuolueen valtuuttamana. Kirjeen sisältö oli häntä huolestuttanut koko yön ja hän tunsi tarvetta saada kuulla minun mielipiteeni. Hän luki kirjeen, joka sisälsi asiallisesti oikean, mutta tasavaltaisesti väritetyn kuvauksen 1917 jälkeen sattuneista tapahtumista ja päättyi siihen, ettei nyk. eduskunnalla ole oikeutta ryhtyä valitsemaan kuningasta ja että maalaisliitto tulee pidättymään vaalista. Kirjeenkirjoittaja kehoitti prinssiä vaatimaan uusia vaaleja tai kansanäänestystä kuningaskruunun vastaanottamisen ehtona. Prinssin mieltä ei kuohuttanut itse kirje, joka oli hyvin ja kohteliaasti sommiteltu, vaan hän oli huolestunut sen sisällön johdosta. Hän oli jälleen alkanut mietiskellä, eikö hän kenties sittenkin tehnyt väärin ottaessaan vastaan hänelle tarjotun kruunun ja eivätkö hänelle hallituksen taholta annettuihin tietoihin ollut vaikuttanut kiihkeä kuninkaan saamisen toivo. Jos sosiaalidemokraattien jo jäätyä pois vielä maalaisliittolaisetkin samoin pidättyisivät vaalista tulisi — arveli hän — ainoastaan eduskunnan vähemmistö valitsemaan hänet. Mikään "Minderheitskönig" hän ei tahtonut olla. Hänen omanarvontuntonsa ei sallinut hänen tulla tekoteitä Suomen valtaistuimelle. Hänen sukunsa oli kerran ollut pakko luopua (Hessen-Casselista), eikä hän voinut panna sitä toista kertaa alttiiksi samalle vaaralle. Preussi oli silloin anastanut vaaliruhtinaan vallan hänen maassaan; hän ei halunnut olla anastamassa kuningaskruunua. Huomautukseeni, ettei voinut tulla kysymykseenkään mikään anastus hänen puoleltaan, vastasi hän mahdollisesti kumminkin joutuvansa anastusteon välineeksi, jota nyk. hallitus käyttäisi vastoin kansan tahtoa. Osoittaakseen, kuinka suurta painoa hän alusta pitäen oli pannut kansan tahtoon, hän luki sen sähkösanoman, jonka oli lähettänyt keisarille viimeksimainitun annettua myöntävän vastauksensa sekä Svinhufvudille kirjoittamansa kirjeen. Hänen mielialansa todellakin teki syvän levottomuuden ja sielullisen ristiriidan vaikutuksen, jota vielä vahvisti hänen omasta olemuksestaan ja sisäisen yhteyden tarpeestaan antama kuvaus. Hän ei sanonut voivansa jakautua, hänen täytyi kaikessa mitä teki toimia sisäisesti eheänä. Kaikessa hänen toiminnassaan täytyi sydämen olla mukana. Hän oli velvollisuudentuntoinen, mutta ei ainoastaan ulkonaisessa vaan myöskin sisäisessä merkityksessä, uskollinen itselleen ja sille, minkä tiesi tai tunsi oikeaksi. Hän saattoi näyttää epäröivältä ja hajanaiselta — lausui hän — mutta kerran antauduttuaan kokonaan jollekin asialle hän toimi kiinteästi ja voimakkaasti sen toteuttamiseksi. "Jos ja kun kerran on tultu niin kauas, että olen tehnyt valan noudattaakseni Suomen valtiosääntöä", hän sanoi, "niin pidän sen järkähtämättä". Omasta kehityksestään hän lausui m.m. seuraavaa: "Isäni täytyi luopua vaaliruhtinaan valtaistuimesta, vaikka dynastiamme oli samassa tasossa kuin Preussin kuninkaan. Isääni tuo katkeroitti, — prinssin omat huulet vavahtelivat, kun hän tämän lausui — mutta hän kasvatti meidät ehdottomasti Preussille uskollisiksi, sillä Preussin hegemonia oli välttämätön Saksalle. Samaten olen minä velvollisuuteni mukaisesti preussilaisena sotilashenkilönä palvellut uskollisesti sitä maata, joka ryösti dynastialtamme sen oikeuden."