Astuessani ulos Ebertin vastaanottohuoneesta tapasin etuhuoneessa salaneuvos Riezlerin. Vaihdoimme joitakin sanoja. Hän muistutti ensimmäisestä kohtauksestamme Tukholmassa syksyllä 1917 ja miten kaikki on sen jälkeen muuttunut. Riezler on vanhastaan valtakunnankanslerinpalatsissa kuin kotonaan. Hän oli ollut Bethmann-Hollwegin uskottuja ja aina siitä lähtien oli hänelle uskottu vaikeita ja hienotunteisuutta vaativia poliittisia kysymyksiä, varsinkin itää koskevia. Uusi vallankumouksellinen hallituskin näytti pitävän häntä käyttökelpoisena.
Berliinissä tammikuulla 1919.
Weimarissa helmikuun 6 p:nä 1919.
Jännityksellä ja levottomuudella odotettu kansalliskokouksen kokoontumispäivä, päivä, jolloin "vallankumouksen" sijaan taas tulisivat lailliset olot, oli valjennut. Ulkoasiainministeriö oli ystävällisesti kutsunut lähetystöjen päälliköt naisineen olemaan läsnä tässä juhlallisessa tilaisuudessa, jonka tuli aloittaa uusi ajanjakso Saksan kansan historiassa. Levottomuudet ja mellakat eivät olleet mahdottomia, mutta emme epäröineet noudattaa kutsua.
Kun aamulla klo 8 lähdimme Anhalter Bahnhofille, oli Berliini täysin rauhallinen. Mikään ei viitannut siihen, että spartakisteilla oli pahat mielessä ja että he olivat jotakin suunnitelleet täksi päiväksi. Yleisesikunnan kautta olinkin kuullut, että he olivat siirtäneet alkuaan täksi päiväksi suunnittelemansa vallankaappauksen toiseen ajankohtaan. Junalaiturille johtavassa porraskäytävässä oli teräskypärillä varustettuja sotilaita vahdissa, mutta ulkoasiainministeriöstä saamamme passit avasivat meille tien. Kutsuttujen käytettäväksi oli jätetty erikoinen salonkivaunu — aivan tavatonta ylellisyyttä näinä aikoina, jolloin ihmisten muuten täytyi matkustaa epämukavissa, täyteen ahdetuissa ja lämmittämättömissä vaunuissa. Ententen rosvopolitiikka oli pitänyt huolta siitä, että suurin ja paras osa Saksan rautateiden vaunustoa siirtyi Reinin toiselle puolelle. Salonkivaunuun kokoontuivat ne diplomaattikunnan jäsenet, jotka olivat ilmoittaneet olevansa halukkaat lähtemään Weimariin, kaikkiaan 14 henkeä. Lähetystöpäällikköjä oli mukana Tanskan ministeri, kreivi Moltke, Ruotsin ministeri, parooni von Essen, Sveitsin ministeri Mercier, Persian lähettiläs Hussein Kuli-Kahn, Liettuan lähettiläs Schaulys ja allekirjoittanut. Sitäpaitsi ottivat retkeen osaa norjalainen ja hollantilainen lähetystöneuvos, Mexicon sotilasattashea, eräs Turkin lähetystön virkamies ja kolme naista. Seurueen oppaana oli sangen herttainen salaneuvos von Kühlmann ulkoministeriöstä, ulkomaisten lähetystöjen juhlamenojenohjaaja.
Oli kaunis, aurinkoinen talvipäivä. Lumen koristama seutu, jonka halki kuljimme, näytti pohjoismaiselta talvimaisemalta. Matka edistyi häiriöittä. Pysähdyttiin vain kerran, Hallessa, lyhyeksi aikaa. Täsmälleen neljän ja puolen tunnin kuluttua saavuimme tuohon Thüringin kuuluisaan kaupunkiin, jonka suuriin kulttuurimuistoihin nyt liittyisi merkittävä poliittinen tapahtuma. Asemalla meidät otti vastaan parooni von Lenz, joka oli määrätty olemaan käytettävänämme Weimarissa. Vaunuja oli meitä vastassa, mutta useimmat meistä mieluummin kävelivät kymmenen minuutin matkan kaupungin halki Fürstenhofiin, joka muistaakseni aikaisemmin oli nimeltään Russischer Hof. Sinne oli katettu runsas aamiaispöytä, ja kun olimme osoittaneet, ettemme sitä halveksineet, lähtivät muutamat meistä kaupungille. Ihmisiä parveili kaduilla, varsinkin teatterin seuduilla, missä kansalliskokous oli saanut tyyssijansa.
Päämääränämme luonnollisesti oli Goethehaus, mutta meillä oli ainoastaan kymmenen minuuttia käytettävänämme, ellemme tahtoneet myöhästyä kansalliskokouksen avauksesta klo 3.
Lähdimme teatteriin. Berliiniläiset poliisit valvoivat järjestystä torilla ja läheisillä kaduilla. "Rautaisesta divisionasta" valittu kunniakomppania seisoi torilla ja sotilassoittokunta soitti. Sotilaat näyttivät kuriin tottuneilta ja kunnollisilta, aivan toisenlaisilta kuin ne ryhdittömät sotilasjoukkiot, joita nykyään näkee Berliinin kaduilla vaeltamassa [17] Toria ympäröivät talot komeilivat liputettuina, Saksan ja Saksi-Weimarin väreissä. Ei näkynyt yhtään yksinomaan punaista kangaskappaletta eikä mitään merkkiäkään ollut havaittavissa siitä, että spartakistit olisivat aikoneet esiintyä häiritsevästi. Kaikki oli tyyntä ja sopusointuista, mutta samalla niin romantillista ja suurten henkien muistoihin kietoutuvaa kuin vain Weimarin kaupungissa voi olla. Siellä, jos missään, ovat Saksan suuret henget vielä jäljellä, sillä he muistuvat mieleen joka askelella. Ebertkään ei voinut olla tervehdyspuheeseensa lainaamatta heidän aarteitansa. Ja kumminkin uskaltaa tuskin toivoa, että he voivat kohottaa meidän aikamme pieniä, auttamattomasti riitaisia ihmisiä todellisen inhimillisyyden maailmaan.
Teatteri vaikutti kirkkaine sinisine ja valkoisine väreineen miellyttävältä. Meille osoitettiin paikat entisessä hoviaitiossa, joka sijaitsee ensi rivin perällä. Aitio oli iso ja hieno ja siitä voi helposti nähdä koko teatterin. Se ei ole erikoisen tilava, ei paljoa suurempi kuin Helsingin ruotsalainen teatteri, mutta paljoa aistikkaampi. Näyttämö oli kokonaan rakennettu uudelleen, muutettu puolipyöryköksi ja yhdistetty permantoon, jossa entiset teatterituolit nyt olivat valtiopäiväistuimien virassa. Silloitettua orkesteripalkkaa ja näyttämöä peittivät punaiset matot. Keskellä pyörykköä olivat presidiopöytä ja puheenjohtajantuoli, jotka oli tuotu valtiopäivätalosta. Molemmin puolin tätä pöytää, mutta hiukan sitä edempänä olivat ministerien penkit. Permantoaitioiden koko rivi oli poistettu ja niihin rakennettu permantopenkkejä. Sali oli juhlallisesti koristettu köynnöksin ja lukemattomin kukin, mikä osoitti, että "Weimar yhä vielä rakastaa kukkia kuten ennenkin." Ministeripenkkien kohdalle oli sommiteltu runsaita syreeni- ja kielokoristeita.
Pian täyttivät salin edustajat, ja hallituksenjäsenet asettuivat hekin paikoilleen. Presidiopöydän oikealla puolella istuivat Ebert ja Scheidemann sekä heidän vieressään Landsberg, Noske ja Wissel. Takimmaisessa penkissä näkyi Erzbergerin lihavat kasvot ja uusi sotaministeri Reinhard. Hallituksen jäsenet näyttivät tyytyväisiltä. He olivat saavuttaneet ensimmäisen tarkoitusperänsä, ja se ei ollut tapahtunut ilman ponnistusta ja tahdonvoimaa. Rivitkin täyttyivät viimeistä sijaa myöten kutsuvierailla.