Saksan valta-asemassa syksyllä 1918 tapahtunut suuri, odottamaton muutos vaikutti luonnollisesti voimakkaasti ulkopolitiikkaamme. Svinhufvudin-Paasikiven hallitus oli ulkonaisessa politiikassaan noudattanut puhtaasti saksalaisia, lähemmin sanoen selvästi oikeisto-saksalaisia suuntaviivoja. Se työskenteli saadakseen Saksan keisarilliseen huoneeseen kuuluvan prinssin Suomen kuninkaaksi ja sen ohjelmaan kuului sotilaallinen yhteistoiminta Saksan kanssa Suur-Suomen luomiseksi. Tämä politiikka ei ollut aivan vapaa eräänlaisesta kiihkoisänmaallisuudesta, joka oli luonnollisena seurauksena vapaussodan loistavasta menestymisestä ja Saksan voimakkaan sotilaallisen tuen luomasta tunnosta, ja se oli välttämättömän johdonmukaisesti, vaikkapa vastoin toivomuksiammekin, johtanut puolueettomuudestamme luopumiseen sodan aikana. Omasta puolestani en voinut siihen joka kohdassa liittyä. Poliittisessa, taloudellisessa ja sivistyksellisessä suhteessa näytti minustakin Saksa olevan se ulkopuolellamme oleva valta, johon meidän oli lähinnä perustettava valtiollinen itsenäisyytemme ja maamme kehkeytyminen, eikä ainoastaan jonakin ajankohtana vaan myöskin tulevaisuudessa, mutta pitemmälle menevä poliittinen ja sotilaallinen riippuvaisuus kuin minkä vallitsevat olosuhteet tekivät välttämättömäksi, näytti minusta epäviisaalta. Välienrikkoutuminen entente-valtojen kanssa, mikä voisi jälleen repiä auki itsenäisyyskysymyksemme, piti mielestäni välttää, mikäli mahdollista. Siihen olisi Saksan avustuksella suoritettu Venäjän Karjalassa tehty valloitusyritys johtanut, ja luultavasti olisi myöskin Saksan keisarin pojan valitseminen Suomen kuninkaaksi sodan kestäessä katsottu riittäväksi välienkatkeamisen aiheeksi. Saksan hallituksella ja parlamenttipolitiikalla ei sellaisia suunnitelmia ollutkaan. Niitä kumminkin kannatti osa sotilaspiirejä ja eräin sotilaspoliittisin edellytyksin myöskin Saksan armeijan ylijohto. Vielä vähemmän ajateltiin Saksassa tehdä Suomi saksalaiseksi vasallivaltioksi, kuten ententepiireissä tahdottiin edellyttää. Saksan Suomi-politiikka — lukuunottamatta aktuaalisia strateegisia näkökantoja, jotka jossakin määrin vaikuttivat Suomessa suoritettuun sotilaalliseen toimintaan — tähtäsi siihen, että oli autettava luomaan voimakasta vapaata Suomea, joka läheisesti liittyisi Ruotsiin sen kanssa suunnaten politiikkaansa keskusvaltojen mukaisesti. Suomesta piti tavallaan tulla Saksaa ja Ruotsia yhdistävä poliittinen silta. Siten voitaisiin muodostaa Itämeren ympärille valtayhtymä, joka vastustaisi kaikkia tätä sisämerta koskevia Englannin suunnitelmia. Saksalaisystävällinen politiikkamme vapaussodan jälkeen ei ollut mitään pakkopolitiikkaa, jonka aiheena olisivat olleet ulkoapäin asetetut vaatimukset, vaan se johtui osalta kiitollisuuden- ja sympatiantunteista, osaksi puhtaasti suomalaisista harrastuksista, sellaisina kuin johtavat henkilöt ne silloin käsittivät. Se oli avointa, rehellistä politiikkaa. Ellen joka kohdassa sitä omaksunutkaan, koskivat eroavaisuudet kumminkin enemmän tämän politiikan kvantitatiivista kuin kvalitatiivista puolta.

Saksassa tapahtuneen luhistumisen jälkeen ulkopolitiikkamme luonnollisesti oli suunniteltava jossakin määrin toisin. Emme voineet yksipuolisesti rakentaa sellaiselle pohjalle, jonka kestävyys jo oli pahoin järkytetty, nimittäin Saksan ulkonaisen valta-aseman pohjalle. Tämän tunnusti myöskin Suomen silloinen hallitus. Sitä pidettiin kumminkin niin "komprometteerattuna", ettei se voinut säilyä. Ulkoasiainministeri Stenrothinkin, jonka politiikassa sentään oli erittäin varovainen leima, täytyi erota. Mannerheim, joka oli poliittisessa tarkoituksessa käynyt Englannissa ja Ranskassa, astui Svinhufvudin sijaan, ja muodostettiin uusi — Ingmanin — hallitus, jossa C. Enckell oli ulkoasiainministerinä. Ententen tuulet alkoivat puhaltaa ulkopolitiikassamme yhä voimakkaammin, ja pian saattoi raporttien ja toimenpiteiden nojalla havaita, että merkinantopaikat olivat Pariisi ja Lontoo. Niissä saksalaisissa piireissä, joissa Suomen asioita harrastettiin, — virallisissa ja yksityisissä — suhtauduttiin objektiivisella saksalaisella tavalla varsin tyynesti ja asiallisesti tähän muutokseen, jota pidettiin uuden valtatilanteen luonnollisena seurauksena. Se käsitettiin pakolliseksi, nöyryyttäväksi taipuvaisuudeksi eikä pelkän kukkaropolitiikan ilmaukseksi, jollaisia oli saatu nähdä eräissä toisissa kansoissa. Olihan Saksalla itsellään paljoa suurempi nöyryytys kestettävänään.

Saadakseni selville hallituksen poliittiset suuntaviivat ja kotimaassa vallitsevan mielialan matkustin tammikuun alussa 1919 Helsinkiin. Vaikutti suuressa määrin rauhoittavasti ja kohottavasti, kun huomasi yksityisessä yhteiskuntaelämässä tunteiden ja sympatiain olevan ylimalkaan ennallansa. Lämmin mieliala vallitsi siinä jäähyväisjuhlassa, joka pörssiklubissa pidettiin Suomen palveluksesta pakollisesti poistuneille saksalaisille upseereille (Ausfeldille, von Colerille, Stahelille y.m.) ja johon minulla oli tilaisuus ottaa osaa. Useimmat eronneen hallituksen jäsenet olivat läsnä. Vähemmän tyydyttäviä olivat virallisista piireistä saadut vaikutelmat. En tietenkään tarkoita henkilöitä, vaan heidän suhtautumistansa ulkopolitiikkaan. Asianomaisissa ei mielestäni ilmennyt valtavimpana piirteenä ilmeinen entente-ystävällisyys vaan pelokas varovaisuus, ettei tekisi tai sanoisi mitään, mikä ei olisi ententen mieleen, sekä tästä johtuva suuri myöntyväisyys. Varsinkin ranskalaisen mielenlaadun pitkälle menevä silmälläpito minua hämmästytti. Tässä ilmenevä poliittinen psykologia palautti mieleeni erään menneen, henkilökohtaisesti kokemani ajanjakson historiassamme, joskaan en jättänyt huomioonottamatta, että silloin oli poliittisten ristiriitain ohella olemassa myöskin oikeudellisia. Varmaan oli sekä viisasta että välttämätöntä, että hallituksemme pyrki lujittamaan suhteitamme entente-valtoihin ja ennen kaikkea meillä oli syytä etsiä Amerikan ystävyyttä. "Tervettä kansallista itsekkyyttä täytyy olla jokaisessa kansassa, mutta on olemassa eetillisiä lakeja, joita ei saa syrjäyttää." Lyhytnäköistä, kuten luullakseni kaikki konjunktuuripolitiikka, oli tuo taipuisa aulius, jonka nojassa entente suoranaisesti ja epäsuorasti saattoi käyttää puhevaltaa sisäisissä asioissamme ja johtaa hallituksemme epäystävälliseen ja epäritarilliseen käyttäytymiseen Saksaa kohtaan, siis kieltämään ystävämme ja auttajamme siitä syystä, että häntä oli kohdannut onnettomuus. Sitä tietä saatoimme ostaa itsellemme hetkeksi joitakin etuja, mutta emme voineet ansaita itsellemme kansojen kunnioitusta, ei edes länsivaltojen. Suuntautuminen Saksasta eroon ei sekään minusta näyttänyt otolliselta, jos ei pysähdytty ainoastaan lähintä tulevaisuutta tarkastelemaan. Vetäytyminen pois diplomaattisesta toimestani, joka oli rakentunut aivan toisille edellytyksille, näytti minusta täysin oikeutetulta. Mutta toisaalta uskoin suhteitteni ja Berliinin johtavissa piireissä nauttimani luottamuksen nojalla, siellä oleskelemalla ja toimimalla voivani lieventää uuden suunnan vaikutuksia ja vastustaa niitä ulkoapäin tulevia ilmeisiä yrityksiä, joiden tarkoituksena oli saada aikaan välien rikkoutuminen Suomen ja Saksan kesken. Sitä ei kansamme varmaankaan halunnut eikä se voinut tuottaa maallemme mitään pysyvää etua.

Hallituspiireissä kumminkin kohtasin sen varman käsityksen, että paikalleni jääminen tuottaisi hallitukselle poliittisia vaikeuksia ententen puolelta. En voinut itse arvostella, missä määrin käsitys oli perusteltu, mutta en tahtonut edes näennäisestikään estää hallitusta saavuttamasta tavoittelemiansa positiivisia tarkoitusperiä, lähinnä itsenäisyytemme tunnustamista. Jotta eroaminen ei muodostuisi kovin äkkinäiseksi, päätettiin että pyytäisin virkavapautta kolmeksi kuukaudeksi ja sitten eroaisin.

Palattuani Berliiniin kävin tammikuun 29 p:nä tapaamassa Saksan ulkoasiainministeriä kreivi Brockdorff-Rantzauta, annoin hänelle tiedon virkavapaudestani ja odotettavissa olevasta eroamisestani sekä selitin, hänen kysyttyään, mikä tuohon oli syynä. Korostin kuitenkin sitä, ettei toimenpidettä ollut katsottava epäystävälliseksi teoksi Saksaa kohtaan hallituksemme taholta. Rantzau esitti tämän johdosta mietteitä, jotka hienotunteisuudesta jätän tässä mainitsematta.

Jäin kumminkin Berliiniin, osaksi kirjallisten töiden vuoksi, osaksi voidakseni läheltä seurata sisäisten olojen kehittymistä Saksassa. Lähetystön toimintaan en tietenkään ottanut osaa, mutta täytin edustusvelvollisuuteni ja voin olla maallemme hyödyksi myöskin niiden suhteiden nojalla, joita minulla oli. Ententen diplomatialle ei oleskeluni Berliinissä virkavapaana ministerinä ollut kuitenkaan miellyttävää, jonka vuoksi saatiin aikaan, että minun oli luovuttava toimestani Suomen Berliinissä olevana lähettiläänä jääden käytettävissä olevaksi ministeriksi. Asiasta annettiin minulle tieto maaliskuun 23 p:nä. Huhtikuun alussa minä anoin eroa ulkoasiainministeriön palveluksesta.

Tuntui kaikesta huolimatta ikävältä lopullisesti luopua toiminnastani Berliinissä, missä olin saanut osakseni paljon ymmärtämystä, ystävyyttä ja luottamusta virallisten ja yksityisten piirien taholta ja missä tiesin tehokkaalla tavalla voineeni hyödyttää maatani. Yhteistyö oli lähetystössä ollut hyvä ja oli siitä sukeutunut kunnioituksen ja kiintymyksen siteitä. Myöskin suhde diplomaattikunnan henkilöihin oli ollut luottamuksen ja sydämellisyyden leimaama. Olin koettanut panna erikoista painoa siihen, että Suomea täällä olisi pidetty samanarvoisena kuin muita puolueettomia maita, Skandinavian maita, Hollantia ja Sveitsiä.

Huhtikuun 2 p:nä olin jäähyväiskäynnillä kreivi Brockdorff-Rantzaun luona, joka puhui varsin hyväntahtoisesti ja tunnustavasti yhteistyöstä ja siitä hyvästä yhteisymmärryksestä, joka oli vallinnut ulkoasiainministeriön ja Suomen lähetystön kesken. Keskustelimme sitten poliittisesta tilanteesta ja Saksan sisäisestä asemasta. Hän tahtoi katsella asioita niin toivehikkaasti kuin suinkin ja sanoi, ettei hän puolestaan milloinkaan tule hyväksymään tunnotonta tai kunniatonta väkivaltarauhaa. Siitä lyhytnäköisestä politiikasta, jota entente hänen mielestään harjoitti, hänellä ei ollut kyllin voimakkaita sanoja käytettävänään. Se saattoi johtaa kohtalokkaisiin seurauksiin, jotka koskivat koko Eurooppaa, liittolaisia itseänsä ei suinkaan vähimmin. Hän arveli, että tässä oli kaksi maailmankatsomusta keskenään kamppailemassa, ja tässä kamppailussa, sanoi hän, "on Suomi samalla puolella kuin Saksa". Lausunto tuotti minulle vilpitöntä iloa.

Muutamia päiviä myöhemmin sain kreivi Rantzaulta kirjeen, jossa hän virallisemmin, mutta kuitenkin persoonallisen lämpimästi ilmaisi omat ja ulkoasiainministeriössä toimivain työtoveriensa valittelut eroamiseni johdosta ajatellen sekä asiallisia että henkilökohtaisia hyviä suhteita, jotka olivat olleet välillämme vallitsemassa. Kirjeessään hän lausui myöskin seuraavaa: "Enempää kuin T. Ylh. en minäkään epäile sitä, että ne sympatian ja ystävyyden tunteet, jotka isänmaanne vapauttamisesta saakka yhdistävät Suomen ja Saksan toisiinsa, ovat jääneet ja tulevat jäämään pysyviksi, joskaan ne kenties eivät olosuhteiden painon vuoksi voi päästä tällä hetkellä selvästi ilmenemään."

Huhtikuun 6 p:nä me matkustimme Sveitsiin. Lähetystön jäsenet saattoivat meitä asemalle. Tosin oli minun vielä määrä palata Berliiniin, mutta joka tapauksessa oli nyt erottava tosin lyhyestä, mutta tärkeästä ja vastuunalaisesta työkaudesta elämässäni.