Manifestin hyväksyminen kiinnitti mieliämme enemmän kuin mikään muu.
Emme halunneet mielellämme palata kotiin, ennenkuin se oli saavutettu.
Esittelyn, joka oli Protopopovin asiana, piti tapahtua viiden ja kuuden välillä, mutta tuotiin sana, että se oli lykkäytynyt klo 1/2 9:ään. Klo 8:ksi oli Pietarin suomalainen siirtokunta kutsunut meidät päivällisille Grand Hoteliin. Ravintolat olivat auki ensimmäistä päivää vallankumouksen jälkeen. Sinne oli kokoontunut suunnilleen 100 henkeä ja kutsuttujen joukossa olivat myöskin uusi kenraalikuvernööri ja Protopopov sekä Suomen asiain komissarion toinen apulainen, virolainen tohtori Ramott, ja Korff. Stahovitsh on ulkonäöltään juhlallinen ja kaunis, mutta lienee paremmin tottunut mukavaan elämään kuin työhön. Hän sanoi tuntevansa Suomen asioita varsin vähän, mutta oli vakuutettu siitä, että me kyllä itsemme hoidamme. Useita puheita pidettiin, m.m. puhui Stahovitsh ranskaksi, mutta manifestista ei kuulunut mitään. Protopopov tiedusteli puhelimitse, pantaisiinko esteitä, jos manifestin tahtoisi julkaista myöskin Venäjän senaatti. Vastattiin luonnollisesti, että se oli yksinomaan Venäjän hallituksen päätettävä asia. Aika vaan yhä kului. Klo 1/2 12 piti ylimääräisen junamme lähteä. Puhelimitse saatiin lähtöaika siirretyksi klo 1:een. Vasta 1/2 11 tienoissa saapui Protopopov. Hän kohotti manifestia teatterimaisesti korkealle kättentaputusten ja riemun raikuessa. Manifesti luettiin kolmella kielellä, minkä jälkeen Maamme laulu puhkesi ilmoille kuin itsestään. Merkittävän tapahtuman johdosta pitivät puheita Danielson-Kalmari ja Lille, toinen suomeksi, toinen ruotsiksi. Mieliala oli korkeassa vireessä, mutta meidän täytyi tehdä lähtöä ehtiäksemme junaan.
Pietarilaiset maanmiehemme eivät olleet onnistuneet hankkimaan muullaisia ajopelejä kuin työrekiä. Niihin istuutuivat lähetyskunnan jäsenet veljellisessä sovussa, ja niin lähdettiin menemään pitkin Pietarin katuja. Se sopi hyvin tilanteeseen. En saanut kuitenkaan koetella noita matkaneuvoja, sillä Protopopov tarjosi minulle ja Korffille sijan automobiilissaan. Mentäessä sain P:lta kuulla aika paljon mielenkiintoista, manifestia koskevaa ja muuta. Allekirjoittaminen ei ollut sujunut ihan liukkaasti. Oli epäröity allekirjoittaa niin tärkeätä asiakirjaa lähemmin sitä tutkimatta. Mutta Protopopov oli huomauttanut, miten kiireellinen asia oli: Suomi odotti; ellei manifestia kuuluisikaan huomenna, valtaisi maan levottomuus; hänen täytyi viedä se sinne jo tänä iltana; veturi odotti j.n.e. Hän oli vakuuttanut, että se on visusti tarkastettu joka kohdasta. Miljukov oli sanonut sen lukeneensa ja huomanneensa sen "maltilliseksi" ja oli tahtonut sitä allekirjoitettavaksi. Seitsemän kahdeksasta läsnäolleesta oli kirjoittanut alle. Yksi, valtakunnankontrollööri Godnjev, oli kieltäytynyt, koska hän ei ollut vakuutettu siitä, että hallituksella oli täydet valtuudet kaikkiin manifestissa mainittuihin seikkoihin nähden. Siten tuo merkillinen paperi tuli vahvistetuksi. — Protopopovin mielestä piti silloisen hallituksen työskennellä kuumeisen kiireellisesti, koska tilanne oli vielä epävarma eikä tiedetty, miten lehti saattoi kääntyä. Hän katsoi olevan suuren vaaran tarjona, että valta siirtyisi työläissuuntaan. Heidän ideologinsa — Tsheidshe etunenässä — tekivät innokkaasti työtä, eikä ollut mahdotonta, että nykyinen hallitus kukistuu ennen kansalliskokouksen koolletuloa, ja sitten seuraisi taantumus, ei tosin vanha järjestelmä, jota P. piti lopullisesti kukistettuna, mutta joka tapauksessa taantumus. "Musta sisar", sanoi hän, "astelee aina punaisen jäljessä, eikä niitä erota toisistaan pitkä välimatka. Onnellisimmassa tapauksessa suuntautuu Venäjän kehitys bourgeois-tasavaltaa kohti. Mutta talonpoikain kanta on vielä epäselvä."
Kello kahden tienoissa yöllä juna lähti, ja matka sujui seikkailuitta. Klo 12 seuduissa saavuimme Helsinkiin. Senaatintalossa, yliopistolla, säätytalolla y.m. liehui punainen leijonalippu. Tuntui siltä, että uusi aika oli taasen kansallemme koittamassa, mutta moni meistä ei suinkaan tuntenut eheää ja sekoittumatonta iloa.
Minusta näyttää, että me tarvitsemme toisenlaista vapautta kuin se, minkä venäläinen svaboda voi meille antaa. Sen on rakennuttava varmalle germaaniselle pohjalle eikä jäätävä riippumaan slaavilaisista tunnekuohuista.
Helsinki, maaliskuun lopussa 1917.
Itsenäisyyden valmisteluja.
Mitä tulee Suomen itsenäistymissuunnitelmiin sellaisina kuin ne maailmansodan aikana kehkeytyivät ilmi, kuuluin minä kyllä asiaa harrastaviin ja siihen perehtyneisiin, mutta olin aluksi, lähinnä julkisen asemani vuoksi, ottamatta erikoisemmin aktiivisesti osaa sen edistämiseen. En merkinnyt muistiin mitään tähän kuuluvasta poliittisesta toiminnasta tai sen yhteydessä olevista tapahtumista. Asemani pakotti olemaan hyvin varovainen. Nyt jälkeenpäin voin merkitä paperille ainoastaan hajanaisia muistoja.
Niinä viikkoina, jotka sodan puhkeamisen jälkeen vietin Saksassa, lujittui minussa se vakaumus, että maailmansota tarjosi kenties koskaan toistumattoman tilaisuuden irroittaa Suomi Venäjästä ja että Saksa oli se valta, joka voi meitä auttaa mainitun päämäärän saavuttamisessa. Tämä tietoisuus oli ilmestyksen tavoin syöpynyt sieluuni ja se tuli määräämään suuntautumiseni. Tultuani kotiin elokuun lopussa kohtasin kuitenkin niissä piireissä, joissa liikuin, vain vähän ymmärtämystä. Sodan alussa vallitsi meillä jonkinlainen epäluuloisuus Saksaa ja sen suunnitelmia kohtaan. Sitäpaitsi elettiin siinä pintapuolisessa käsityksessä, että Saksa oli sotaan syypää, ja Belgian puolueettomuuden loukkausta pidettiin karkeana väkivallantekona. Ajatus, että voisimme irtautua Venäjästä, tuntui useimmista poliitikoistamme liian rohkealta, jopa haaveelliseltakin. Toivottiin korkeintaan, että autonomiamme palautuisi rauhanteossa.
Syksyn kuluessa tulin tietämään, että eräissä toisissa helsinkiläisissä piireissä, joskaan ei varsinaisesti poliittisesti johtavissa, vallitsi ilmeinen saksalaisystävällisyys ja että niissä toivottiin Saksan voivan sotilaallisilla voitoillaan saada aikaan maamme vapautumisen. Sitävastoin en tiennyt, että jo tehtiin järjestelmällistä, tuohon päämäärään tähtäävää työtä. Siitä nuorison keskuudessa syntyneestä liikkeestä, joka sitten ilmeni ajatuksena, että oli mentävä Saksaan saamaan sotilaallista koulutusta ja muodostettava siellä suomalainen joukko-osasto, jota voitaisiin käyttää tulevassa vapauttamistoimessa, kuulin vasta joulukuussa 1914. Joskin aluksi suhtauduin epäilevästi yrityksen käytännölliseen puoleen, tuotti minulle kumminkin vilpitöntä iloa, että nuoriso oli kyllin rohkeata ja ihanteellista ryhtymään niin uskallettuun isänmaalliseen tekoon säikähtämättä yritykseen epäilemättä liittyviä vaikeuksia, uhrauksia ja kärsimyksiä. Tällä yrityksellä näytti minusta sitäpaitsi olevan merkitystä sikäli, että se oli omansa kiinnittämään Saksan sotilaallisen johdon huomiota maahamme sekä todenteolla osoittamaan, mille puolelle me asetuimme suuressa maailmantaistelussa. Sellaisen joukon olemassaolo Saksassa muodostuisi paljoa voimakkaammaksi vapautumispyrkimyksiimme kohdistuvaa harrastusta herättäväksi välineeksi kuin yksityisten henkilöiden toiminta. Kaikki nämä seikat vaikuttivat, että ennen pitkää suhtauduin yritykseen täysin myötätuntoisesti. Se seikka, että niinmuodoin annoin kannatukseni muodollisessa katsannossa lainvastaiselle hankkeelle, ei minua huolestuttanut. Moraalinen lojaalisuusvelvollisuus Venäjää kohtaan ei enää sitonut meitä, kaikkein vähimmän sen jälkeen, kun keisari oli hyväksynyt ohjelman, joka tähtäsi autonomiamme ja kansallisen olemassaolomme täydelliseen tuhoamiseen. Irroittumisemme oli konjunktuuri- eikä oikeuskysymys. Lausetta "salus rei publicae summa lex", jota Plehve oli kerran käyttänyt venäläiseltä katsantokannalta puolustaakseen Suomen kansalaisiin kohdistuvaa menettelyä, voitiin tässä soveltaa suomalaiselta kannalta vielä oikeutetummin.