Eräänä helmikuun päivänä 1915 kävi luonani Alexis Gripenberg. Hän ilmoitti, että eräät henkilöt, jotka kannattivat maailmansodan yhteydessä suoritettavan Suomen vapauttamisen aatetta, olivat liittyneet yhteiseen piiriin keskustelua ja toimintaa varten. He olivat ilmeisiä Saksan ystäviä, jotka odottivat vapautumisemme tapahtuvan Saksan voiton nojassa ja Saksan avulla. Gripenberg kehoitti minua liittymään tähän piiriin, ja minä suostuin mielelläni tarjoukseen. Ensimmäinen kokous pidettiin W:n luona. Meitä oli noin kymmenkunta henkilöä, poliitikkoja ja akateemikkoja, ja me järjestyimme vapauttamistyön keskuskomiteaksi eli "vanhojen neuvostoksi". Silloin sain lähempiä tietoja siitä aktiivisesta työstä, joka oli jo pantu alulle mainitun tarkoitusperän saavuttamiseksi, niistä eri järjestöistä, jotka toimivat mainittuun suuntaan, sekä Saksassa koulutettavaa suomalaista joukko-osastoa koskevista suunnitelmista. Joitakin kymmeniä nuoria miehiä oli jo silloin lähtenyt Lockstedter Lageriin Holsteiniin. Kokoonnuimme sitten noin joka toinen viikko pohtimaan tilannetta ja kuulemaan Tukholmassa olevalta suomalaiselta valtuuskunnalta — siellä olivat toiminnassa H. Gummerus ja J. Castrén — saapuvia ilmoituksia sekä kotimaassa suoritettua työtä ja Saksassa olevaa joukko-osastoa koskevia tiedonantoja. Pienemmässä valiokunnassa suunniteltiin ja pohdittiin Suomen valtiomuotoehdotuksia tai oikeammin sommiteltiin kokoon valtiomuodon pääkohtia täysin suvereenista Suomea varten ja myöskin siltä varalta, että Suomi autonomisena jäisi kuulumaan Venäjän valtakuntaan. Näitä ja kaikkia periaatteellisempaa laatua olevia kysymyksiä harrastivat erikoisesti R. Erich ja Arvid Neovius-vainaja; käytännöllisissä asioissa taas oli W. Zilliacus toimekkain. Puheenjohtajan virkaa hoidimme vuoroin A. Gripenberg ja minä. Me kokoonnuimme toistemme luo, mutta myöskin erinäisiin pankkihuoneistoihin, jottemme olisi herättäneet huomiota. Yhteyttä Tukholman kanssa pidettiin yllä osaksi kirjeenvaihdon, osaksi suoranaisten kuriirien avulla. Yksi ja toinen piiriimme kuuluvistakin henkilöistä teki matkoja Ruotsiin. Suomen asian puolesta toimimaan lähetettiin Ameriikkaan kevättalvella L. Kihlman ja J. Reuter, kun taas E. Estlander piirin toimesta kävi tapaamassa vaikutusvaltaisia henkilöitä Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, jotta saataisiin aikaan ainakin diplomaattista toimintaa skandinaavisten maitten taholta Suomen hyväksi. Berliinissä valvoivat ja hoitivat Suomen asioita, varsinkin jääkäriasiaa, varatuomari Fr. Wetterhoff ja tohtori J. Sundvall, ja lehtori J. Öhquist tutustutti saksalaista yleisöä Suomen mielialoihin ja itsenäisyyspyrintöihin pitämällä esitelmiä ja harjoittamalla julkaisutoimintaa. Wetterhoffin oli onnistunut suunnata eräiden Saksan virallisten piirien mielenkiinto Suomen asiaan. Oli perustettu erikoinen, Saksan yleisillä varoilla kustannettu toimisto, jossa hän oli johtajana. Järjestöt toimivat sangen itsenäisesti, joten ainoastaan tärkeämmät kysymykset jätettiin vanhainneuvoston ratkaistaviksi. Kevättalvella me muuten vielä elimme siinä käsityksessä ja toivossa, että Ruotsi tulisi ottamaan sotaan osaa Saksan rinnalla ja että Suomen vapautumiseen voitaisiin päästä sitä tietä.

Poliittisessa piirissämme lausuttiin keväällä 1915 toivomus, että minä matkustaisin Ruotsiin perehtymään tilanteeseen ja toimimaan pyrintöjemme hyväksi. Minulla oli hyvä ulkonainen aihe matkustaa, sillä 60-vuotispäiväni oli kesäkuun 28:s ja minä tahdoin mielelläni välttyä silloin joutumasta sovinnaisen huomion esineeksi. Matkustin kesäkuun 18 päivän tienoissa Haaparannan kautta. Sieltä Karunkiin johtava rata avattiin liikenteelle samana päivänä, joten minä sain käyttää ensimmäistä tuolla linjalla kulkevaa vakinaista junaa. Kun Karunkiin oli jäätävä tunniksi junaa odottamaan, voin valoisana kesäiltana käyskellä tuossa tilapäisessä, laudoista rakennetussa kaupungissa, joka aivan äkkiä oli muuttunut kansainvälisen liikenteen keskuskohdaksi, keinotekoiseksi sota-ajan tuotteeksi, jonka tarina oli oleva lyhyt. Tukholmaan saavuttuani lähdin heti Saltsjöbadeniin, jossa sitten oleskelin joitakin viikkoja.

Kävin usein Tukholmassa ja tapasin erinäisiä oikeistolaispoliitikkoja, joiden kanssa keskustelin tilanteesta ja toiveista. Itsenäistymispyrintöjämme kohtaan osoitettiin suurta mielenkiintoa, mutta niiden toteuttamismahdollisuuksia pidettiin sangen vähäisinä. Arveltiin, ettei Ruotsin kansa missään tapauksessa tarttuisi aseisiin muuten kuin puhtaan puolustussodan tullessa kysymykseen. Satavuotinen rauha ja harrastusten yksipuolinen keskittyminen maan taloudelliseen kehittymiseen ja valtiopäiväkysymyksiin oli rajoittanut kansan poliittisen näköpiirin oman maan puitteisiin ja vieroittanut sen ulkopolitiikasta. Valtiomiehille, joiden poliittiset näköalat ovat avarammat, asia näkyi oleellisesti toisenlaisena, mutta kansaa ei voitu saada mukaan. Äskeisimpänä aikana oli Saksa nimenomaisesti tiedustellut Ruotsin hallitukselta, tahtoiko Ruotsi esiintyä sodassa Saksan puolella, mutta vastaus oli tullut kieltävä. Vielä sain tietää, ettei skandinaavisten maitten taholta ollut tapahtunut mitään diplomaattista esiintymistä Suomen hyväksi ja että mitään sellaista näissä oloissa tuskin oli odotettavissakaan. Englanti oli siinä suhteessa esteenä. Sille oli eduksi pitää Venäjän mielialaa mahdollisimman korkeassa vireessä. Kysymys kenties voitaisiin ottaa esiin syksyllä, kun sotatilanne selviäisi, ja silloin sopisi kääntyä mahdollisesti Saksan puoleen. Oikeistopiireissä ymmärrettiin täydellisesti se, että me toivoimme Saksan saavuttavan sotilaallista menestystä ja itsenäisyysliikkeellemme koituvan siitä hyötyä, mutta toisaalta arveltiin, ettei Saksa vielä ollut muodostanut mitään selvää ohjelmaa niihin Venäjän valtakunnan osiin nähden, joiden vapauttaminen voi tulla kysymykseen. Tuo oli tiedustelujen! pääasiallinen tulos, ja keskustelut eivät suinkaan vaikuttaneet erityisen rohkaisevasti.

Professori F. ehdotti, että kävisin kuninkaan puheilla saadakseni kuulla hänen henkilökohtaisen mielipiteensä Ruotsin suhtautumisesta Suomen kysymykseen ja tehdäkseni hänelle selkoa maassa vallitsevasta käsityskannasta. Kotimaassakin oli lausuttu samansuuntainen toivomus. Audienssi ei saanut herättää mitään huomiota ja tuli sen niinmuodoin olla mahdollisimman yksityisluontoinen. Kuten F. muutamia päiviä myöhemmin minulle ilmoitti, oli kuningas kumminkin antanut audienssipyyntöön kieltävän vastauksen, koska hän ei katsonut sen voivan tapahtua Venäjän ministerin tietämättä, mutta hän oli käskenyt kehoittaa minua käymään ulkoministeri Wallenbergin puheilla. Noudatin kehoitusta heinäkuun 13 p:nä. Wallenberg lausui jotenkin terävästi ajatuksensa niistä yrityksistä, joiden tarkoituksena oli saada Ruotsi sotaan osalliseksi Suomen vuoksi. Hän piti Suomen vapauttamista sodan avulla vahingollisena Ruotsille ja Suomelle itselleen, koska muka Venäjä ei milloinkaan luopuisi koston ajatuksesta. Suomesta tulisi toinen Elsass-Lothringen, joka muodostuisi uusien sotien siemeneksi. Sitävastoin katsoi Wallenberg Ruotsin velvollisuudeksi koettaa diplomaattisin keinoin edistää Suomen autonomian palauttamista, mutta sovelias ajankohta oli Ruotsin hallituksen saatava itse valita. Mitään vastakkaisia edunharrastuksia ei hänestä näyttänyt olevan olemassa, mitä Ruotsiin ja Suomeen tulee, pikemmin päin vastoin. Jätin Wallenbergille promemorian, jossa kosketeltiin maassamme vallitsevaa poliittista tilannetta ja toivomuksiamme, erittäinkin mikäli ne tähtäsivät Ruotsin esiintymiseen hyväksemme, mutta sotilaallista asioihin sekaantumista koskevaa kysymystä en ollenkaan maininnut.

Tukholmassa olevaa Saksan lähettilästä, vapaaherra Luciusta, en tällä kertaa käynyt tapaamassa, mutta meriasiainattashean Fischer von Lossainen'in puheilla olin. (Hänen Itä-Preussissa sijaitsevalla kotitilallaan on tuo suomalaiselta kajahtava nimi.) Kumpikaan heistä ei oikein tajunnut eikä kannattanut Suomen itsenäistymispyrkimyksiä. He kuuluivat sen suunnan miehiin, joka halusi Saksan ja Venäjän kesken vallitsevan yhteisymmärryksen ja työskenteli näiden valtojen välisen erikoisrauhan hyväksi. Fischer ei uskonut saksalaisten ryhtyvän sotatoimiin Suomessa. Hänen mielestään oli petytty laskuissa kahdessa kohden: toinen koski Ruotsin myötävaikutusta taistelussa Venäjää vastaan, toinen Suomen kapinaannousua tai ainakin vaikeuksien tuottamista Venäjälle tekemällä passiivista vastarintaa. Kun ei mitään saksalaisten maihinnousua Suomessa voitu odottaa, ei suomalaisen joukko-osaston Saksassa tapahtuvalla kouluttamisella ollut mitään käytännöllistä, vaan yksinomaan moraalinen merkitys. Erityisesti kysyessäni lausui Fischer, ettei hän uskonut Saksan taholta esitettävän mitään Suomen Venäjästä irroittamista koskevaa vaatimusta, mutta toisaalta hän piti varmana, että Saksa rauhanteossa tulisi vaatimaan Suomelle autonomiaa, jos Suomen puolelta tehtäisiin sellainen esitys. Annoin tietysti keskustelun kuluessa tarvittavia tietoja ja esitin vastaväitteitä sellaisissa kohdissa, joissa ne olivat tarpeen.

Vähä ennen Helsingistä lähtöäni oli maisteri R. Numelin käynyt luonani. Hän oli juuri palannut Tukholmasta ja kertoi, että saksalaisella taholla suunniteltiin Lockstedtissa olevan suomalaisen koulutusjoukon hajoittamista. Senvuoksi oli hänen mielestään tärkeätä, jos joku auktoritatiivinen henkilö Suomesta voisi vakuuttaa, että kurssin jatkaminen ja edelleenkehittäminen ei ollut ainoastaan nuorisopiirien vaan myöskin maamme vanhempien vastuullisten kansalaisten kesken toivomuksena. Sekä Berliinissä että Tukholmassa toivottiin, että minä henkilökohtaisesti antaisin asianomaisille Saksassa tähän kuuluvia tietoja. Otin tehtävän vastaan empimättä, sillä oivalsin, että joukon hajoittaminen merkitseisi koko itsenäisyysliikkeen taantumista, jonka seuraukset tulisivat kohtalokkaiksi.

Yksissä neuvoin niiden Tukholmassa olevien suomalaisten kanssa, jotka siellä pitivät huolta nuorison pyrinnöistä, sekä joukko-osaston edustajia kuullen lähetin Berliiniin maisteri A. Fabritiuksen mukanaan eräälle tunnetulle miehelle osoitettu kirje, jossa lausuin toivomukseni saada kohdata jonkun auktoritatiivisen, ulkoasiain johtoa lähellä olevan henkilön, jolle voisin avoimesti puhua poliittisista kysymyksistä. Tähän tarkoitukseen valittiin lähetystönsihteeri von Wesendonck, joka ulkoasiainministeriössä käsitteli idässä olevia pikkukansoja koskevia kysymyksiä. Kohtauspaikaksi määrättiin Kööpenhamina, jossa me heinäkuun 5 päivänä tapasimme toisemme eräässä Klampenborgin hotellissa. Siellä, peilikirkkaan salmen rannalla, me keskustelimme pitkän aikaa. Kävi selvästi ilmi, että W:n edustamissa piireissä oli vielä jonkinlaista epäluuloisuutta Suomea kohtaan näennäisesti lojaalisen esiintymisemme vuoksi sodan aikana ja siitä syystä, että olimme avustaneet Venäjän sotatarveteollisuutta. Oli odotettu aktiivista vastarintaa, jopa kansannousuakin. Selitin niitä syitä, joista passiivisuutemme tässä suhteessa johtui, ja huomautin, ettemme me milloinkaan ulkonaista tukea vailla antautuisi veriseen seikkailuun, jonka tulos olisi lievimmin sanoen epäiltävä. Se ajatus, että Venäjästä piti irtautua, oli voittanut maassa yhä enemmän jalansijaa, joskin konservatiivinen ja epäilevä suhtautuminen asian mahdollisuuteen vaikutti, että monet eivät tahtoneet asettua määrätylle kannalle mainitussa suunnassa tapahtuvaan Suomen kysymyksen ratkaisemiseen nähden. Wesendonck mainitsi useita seikkoja, jotka todistivat Saksan mielenkiintoa vapautumistamme kohtaan, mutta hän ei uskonut, että mikään suoranainen sotilaallinen esiintyminen ilman Ruotsin myötävaikutusta voi tulla kysymykseen. Suomen piti ennen kaikkea itse aktiivisella tavalla ottaa ohjatakseen kohtaloitaan, ellei ennen, niin ainakin sitten kun kärsityt tappiot aiheuttaisivat Venäjällä vallankumouksen tai anarkian. Kysyttyäni voisiko Saksa, siinäkin tapauksessa, että sota ei tulisi Suomea suoranaisesti koskettamaan ja ajatus sen vapauttamisesta olisi jätettävä, kumminkin tehdä jotakin autonomiamme palauttamisen hyväksi, vastasi hän, että siinä suhteessa tuskin voitiin odottaa mitään erikoista asianharrastusta Hän ei uskonut valtojen autonomiallemme myöntämän vakuuden merkitsevän paljoakaan, sillä Venäjä ei tulisi kumminkaan siitä välittämään. Vastaväitteitteni johdosta hän kuitenkin myönsi, että kysymys ansaitsi Saksankin huomiota ja sanoi esittävänsä sen asianomaisille. Keskustelimme sitten Lockstedtissa olevasta joukosta, ja minä tehostin sekä sen moraalista että myöskin mahdollisesti kysymykseen tulevaa käytännöllistä merkitystä. Sanoin sen muodostamisen ilmaisevan laajoihin Suomen yhteiskuntapiireihin levinnyttä liikettä.

Palattuaan Berliiniin oli v. Wesendonck ulkoasiainministeriössä selostanut kantaani siten, että minä muka olin jossakin määrin epäilevällä kannalla joukko-osaston säilyttämiseen nähden. En voinut oikein ymmärtää, mistä tuo väärinkäsitys aiheutui. En voinut uskoa lausuneeni ajatuksiani liian varovaisesti. Ajateltavissa olisi, että v. Wesendonckiin oli vaikuttanut päättävästi kielteinen kantani kapinaannousun ollessa kysymyksessä, mutta todennäköisempää on, että ulkoasiainministeriössä ilmennyt virtaus piti otollisena antaa auktoritatiivisen suomalaisen henkilön suhtautua asiaan epäilevästi. Mutta aivan vieras ei tälle asialle liene se varsin merkittävä seikka, että Klampenborgiin saapui samoihin aikoihin kuin minä eräs poliittisesti toimelias maanmiehemme, joka ei ollut mikään jääkäriliikkeen suosija ja joka, v. Wesendonckiin tutustuttuaan, matkusti samassa junassa kuin viimeksimainittu Berliiniin, missä hän kävi ulkoasiainosastossa alivaltiosihteerin puheilla. Se, mitä hän esitti, voi kenties herpaista keskustelusta minun kanssani saatuja vaikutelmia. Wetterhoff lähetti heti kuriirin (W. Strömin) luokseni Tukholmaan ilmoittamaan, millä kannalla asiat olivat. Minä annoin kirjallisen selityksen, joka oli omansa poistamaan väärinkäsityksen. Missä määrin antamani tiedot ovat vaikuttaneet joukko-osaston kohtaloon, on minulle tuntematonta. Lienee ollut lähinnä Wetterhoffin ansiota, että sen hajoittamista koskeva valmis päätös peruutettiin ja tuo pieni Pfadfinder-joukko muodostettiin täydelliseksi jääkäripataljoonaksi.

Oleskeltuani lyhyen ajan Abiskossa Tornion järven rannalla palasin heinäkuun lopussa kotimaahan. Poliittiselle piirillemme ilmaisemani vaikutelmat ja tiedot eivät vaikuttaneet erikoisen rohkaisevasti. Meidän täytyi odottaa soveliaampaa aikaa ja seurata tapahtumain kehittymistä. Se vakaumus, että tie, jota olimme lähteneet kulkemaan, oli ainoa päämäärään vievä, säilyi minussa yhä, mutta mahdotonta oli varmasti arvata, tulisiko todellakin niin käymään.

Syksyn kuluessa oli muodostettu eri järjestöjen edustajista kokoonpantu toimintakomitea, jonka erikoisena tehtävänä oli pitää huolta jääkäriliikkeestä, ja tämä komitea otti johdon käsiinsä, niin että me vanhainneuvostoon kuuluvat henkilöt oikeastaan olimme vain koko hankkeen moraalisena tukena. Hajaantumista syntyi piirissämme senkin vuoksi, etteivät eräät sen jäsenet tahtoneet noudattaa yksinomaan saksalaista linjaa, joka heidän mielestään ei täysin taannut päämäärän saavuttamista. Me muut liityimme sitäkin kiinteämmin yhteen ja saimme lisäksi pari jäsentä vanhasta suomalaisesta puolueesta, jolla siihen asti ei ollut ollut edustajia vanhainneuvostossa. Käydessäni Ruotsissa olin tullut vakuutetuksi siitä, että oli välttämätöntä sijoittaa pari huomattavaa, arvovaltaista ja nimenomaisesti saksalaisystävällistä henkilöä joksikin aikaa asumaan Tukholmaan, josta käsin — tai henkilökohtaisesti Berliinissä käymällä — he voisivat toimia vapauttamisasian hyväksi. Piirimme yhtyi tähän käsitykseen ja valitsi toimeen professori R. Erichin ja vapaaherra A. von Bonsdorffin, jotka olivat halukkaat panemaan itsensä alttiiksi niille uhrauksille ja vaaroille, jotka hankkeeseen liittyivät. Syyskuun lopussa he matkustivat Tukholmaan ja kävivät muutamia viikkoja myöhemmin Berliinissä, missä he tapasivat useita poliittisessa suhteessa johtavia henkilöitä, toimittaen meille jokseenkin seikkaperäisiä tiedonantoja. Tämän Berliinissä-käynnin sai kuitenkin venäläinen santarmisto tietää, joten lähettien Suomeen palaamista pidettiin uskallettuna. Jos Erichin ja von Bonsdorffin oleskelu ulkomailla pakosta muodostuikin pitkäaikaisemmaksi kuin oli tarkoitettu, hyödytti heidän siellä suorittamansa toiminta — ei vähimmin Erichin harjoittama laaja valtio-oikeudellinen julkaisutoiminta — suuressa määrin itsenäisyysasiaa. Myöhemmin, vuoden 1916 alussa matkusti vielä johtaja S. Sario ulkomaille vaikuttaakseen itsenäisyysasian hyväksi. Hän asettui asumaan Berliiniin, mutta teki usein matkoja Tukholmaan. Siitä eripuraisuudesta, joka syntyi Suomen asiaa ulkomailla ajavien henkilöiden, lähinnä Wetterhoffin ja eräiden tukholmalaiseen piiriin kuuluvien henkilöiden välille, ja joka johti siihen, että Wetterhoffin toiminta Berliinissä töykeästi lakkautettiin syksyllä 1916, en tahdo tässä lausua mielipidettäni, koska olin kokonaan asian ulkopuolella. Arvoamme se ei Saksassa lisännyt. Vanhainneuvostossa tunnustettiin Wetterhoffin toiminta täysin, joskaan ei katsottu hänen voivan käydä Suomen auktoritatiivisesta edustajasta.