Syksyllä 1915 toimittiin vilkkaasti miesten hankkimiseksi jääkäripataljoonaan. Itse olin luonnollisesti tuosta toiminnasta kokonaan syrjässä, mutta luonani kävi silloin tällöin eräitä niistä, joiden hoidettavana tämä vaarallinen asia lähinnä oli (erittäinkin maisteri K. Donner). He olivat nuoria, pelottomia kunnon miehiä, innostuneita asiaansa, jota he pitivät keinona isänmaan pelastamiseksi, täysin tietoisia heitä uhkaavista henkilökohtaisista vaaroista, mutta vailla kaikkea pingoittuneisuutta.
Oli odotettavissa, että venäläiset santarmiurkkijat kaikesta varovaisuudesta huolimatta vihdoin pääsisivät toiminnan jäljille. Jo keväällä 1915 saivat ainakin suomalaiset viranomaiset tiedon eräästä Ostrobotnialla pidetystä ylioppilaskokouksesta, jossa oli toimeenpantu "värväystä", ja minulle ilmoitettiin asiasta. Asia saatiin kuitenkin vaiennetuksi. Saman vuoden kesäkuun lopussa vangittiin yliopiston miekkailunopettaja Mexmontan, joka oli Ruotsiin menossa. Hänen toimintaansa minä en tuntenut ollenkaan ja otaksuin silloin, että tässä oli kysymys jostakin hänen suorittamastaan puhtaasti henkilökohtaisesta, varomattomasta yrityksestä, joka ei ollut missään yhteydessä jääkäriliikkeen kanssa. Yliopiston taholta luonnollisesti tehtiin mitä suinkin tehtävissä oli hänen hyväkseen, mutta hänet tuomittiin kuitenkin kuolemaan, mikä rangaistus myöhemmin lievennettiin 15 vuoden rangaistustyöksi. Kaikki asiaan perehtyneet eivät tietenkään olleet vaiteliaita ja liiankin useita koski yritys henkilökohtaisesti, joten jääkäripataljoonan olemassaolo ja rekryyttien hankkiminen sitä varten muuttuivat julkisiksi salaisuuksiksi. Joulun aikaan 1915 alkoivat liikkeen hyväksi toimiviin henkilöihin kohdistuvat santarmivainot. Useita nuorempia akateemisia kansalaisia vangittiin ja kotitarkastuksia pantiin toimeen heidän asunnoissaan tai heidän vanhempiensa, sukulaistensa ja toveriensa luona kevättalvella ja keväällä 1916. Erittäin satoisa oli santarmeille ylioppilas E. Bruhnin vangitseminen. Hän samoinkuin useimmat muutkin vangitut nuorukaiset oli minulle täysin tuntematon enkä minä tietänyt heidän toiminnastaan muuta kuin sen, mitä myöhemmin sain kuulla. Ainoa minulle tuttu oli maisteri Y.O. Ruuth, joka oli pari kertaa käynyt luonani. Asian luonnosta johtui, etteivät yliopisto: viranomaiset voineet mainittavassa määrin toimia näiden nuorten miesten hyväksi. Olivathan he muodollisessa katsannossa "rikoksellisia", joskin heidän toimintatapojansa ohjasivat puhtaasti isänmaalliset vaikuttimet ja joskin tämän takia meidän yhteiskuntamme myötätunto oli heidän puolellansa. Tällä kertaa santarmeilla oli laki puolellansa, joskaan ei ollut heidän asiansa lakia turvata. Itse en näiden asioiden vuoksi joutunut santarmiston kanssa kosketuksiin, vaan olin keskusteluissa ainoastaan yliopiston v.t. kanslerin kanssa. En voinut tietenkään ottaa heitä puolustaakseni, kaikkein vähimmin niitä, jotka olivat toimineet urkkijoina, mutta koetin selittää ja vähentää heidän "rikoksellisuuttansa". Rehtori Ruin kävi yksityistapauksissa santarmipäällikön puheilla, mutta keskustelut viimeksimainitun kanssa, joka esiintyi hyvin uhkaavasti, jäivät yleensä tuloksettomiksi. Vangitut vietiin toinen toisensa jälkeen Spalernaja-vankilaan Pietariin ja heidän tuomionsa olisi ollut varma, ellei Venäjän vallankumous olisi tullut väliin ja vapauttanut heitä.
Suhtautumiseni itsenäisyyspyrintöjen hyväksi suoritettuun työhön ei luonnollisesti voinut pysyä salassa enempää kuin saksalaisystävällisyytenikään, vaikka koetin noudattaa kaikinpuolista ulkonaista varovaisuutta. Santarmistakin sai nämä seikat tietoonsa. Nuoret, joilla oli vakoojia joka taholla, ilmoittivat, että minua pidettiin jossakin määrin silmällä ja että sotasensuuri kiinnitti kirjeenvaihtooni erikoista huomiota. Vangittuja ylioppilaita kuulusteltaessa oli tehty myöskin minua koskevia tiedusteluja. Eräs pidätetyistä, Bruhn, oli ilmoittanut, että kesällä 1915 tekemäni ulkomaanmatka oli tarkoituksiltaan poliittinen ja että minä silloin olin käynyt Lockstedtin jääkärileirissä. Kuten myöhemmin osoittautui, aiheutti juuri tämä ilmoitus sen, että minä helmikuussa 1917 sain kirjallisen kehoituksen saapua määrättynä aikana tutkintotuomari Maskevitshin luo santarmihallitukseen. Hänen tehtävänään oli tutkia ja selvitellä Suomessa ilmenevä "maankavallus"-liike. Käynti ei ollut miellyttävä, varsinkaan kun en voinut ennakolta tietää, mitä minusta tahdottiin ja mitä aikeita minuun nähden oli olemassa. Siitä sukeutui varsin seikkaperäinen Ruotsinmatkaani koskeva kuulustelu; minulta kysyttiin, keitä henkilöitä olin tavannut, mistä asioista olimme keskustelleet j.n.e. ja vihdoin tuli pääpykälänä tiedonanto, että olin käynyt Lockstedter Lagerissa, mikä onneksi oli kokonaan tuulesta temmattu. Muuten yritti herra M. saada selville, mitä minä tiesin aktiivisesta nuorisoliikkeestä ja miten minä sitä selitin ja arvostelin. Paljoakaan sellaista, mikä olisi ollut hänelle arvokasta, ei hän onnistunut minusta onkimaan. Keskustelu tapahtui tulkin välityksellä, M. merkitsi sen heti pöytäkirjaan ja tulkki käänsi sen minulle. Vallankumouksen jälkeen, kuukautta myöhemmin, jätti ystävällinen käsi haltuuni saman pöytäkirjan, joka nyt hävitettiin.
Maaliskuun päivien jälkeen itsenäisyyspyrinnöt väistyivät joksikin aikaa syrjemmälle, mutta kohta kun selvisi, ettei meillä ollut uudelta Venäjältä mitään hyvää odotettavissa, lähdettiin jälleen kulkemaan vanhaa latua. Kotimaassa ja ulkomaalla toimivien voimien nimenomaisesta toivomuksesta matkustin elokuussa Tukholmaan jatkaakseni sieltä tarpeen vaatiessa matkaa kauemmaksi eteläänpäin. Tarkoituksena oli lähinnä saada lopullinen tieto, voimmeko ja missä muodossa saada Saksalta apua pyrkiessämme irtautumaan Venäjästä ja pelastumaan uppoamasta venäläiseen vallankumouskurjuuteen.
Tukholmassa-olo oli suunniteltu syyskuun loppuun kestäväksi. Otin osaa eräisiin suomalaisen valtuuskunnan kokouksiin ja neuvottelin ahkerasti sen eri jäsenten kanssa. Mieltäni pahoitti kovin, kun oli pakko todeta, että valtuuskunnan keskuudessa vallitsi syvällekäypiä erimielisyyksiä, osaksi asiallisia, mutta suurimmaksi osaksi henkilökohtaisia laadultaan, ja että niiden tasoittaminen oli tuskin ajateltavissa. Valtuuskunta näytti minusta liian suurelta ja eriaineiselta. Se oli monivalta vailla yhtenäistä johtoa eikä voinut ajan pitkään toiminnassaan saavuttaa käytännöllistä menestystä. Lisäksi tuli se seikka, että Tukholmassa työskenteli erikoinen sotilaallinen keskusasema, joka ei ollut tai ei tahtonut olla tekemisissä valtuuskunnan kanssa, joten aiheutui paljon hämminkiä ja oltiin joutumassa arveluttaviin selkkauksiin. Epäluuloisuutta ja tyytymättömyyttä ilmeni joka taholla. Suomalainen luonnonlaatu esiintyi uskollisena itselleen. Tämä seikka oli kaikkea muuta kuin suotuisa suuren tehtävän toteuttamiselle.
Tukholmassa oleskellessani kävivät minua tapaamassa myöskin eräät Saksassa olevan joukkomme johtajat: Jernström, von Hertzen, Jakobson, Alenius y.m., joilta sain täsmällisiä, pataljoonassa vallitsevaa asiaintilaa ja mielialaa koskevia tietoja, jotka eivät olleet joka suhteessa rohkaisevia. Sain sen varman vaikutelman, ettei joukkoa voitu enää kauan pitää koossa, ellei se pian joutuisi varsinaiseen tarkoitukseensa käytettäväksi. Syynä oli luonnollisesti osalta pitkä, yksitoikkoinen odotus epäsuotuisain ulkonaisten olosuhteiden vallitessa, mutta myöskin se, että joukossa löytyi melkoinen määrä kehnoa ainesta, joka levitti sen keskuuteen tyytymättömyyttä ja kurittomuutta. Epäkohtien poistamiseksi ehdotettiin joitakin toimenpiteitä, jotka ainakin osittain pantiin käytäntöön. Joukon johtajienkin keskuudessa vallitsi se mielipide, ettei joukko ollut saanut kotimaasta käsin riittävää tukea tai rohkaisua, ja Tukholmassa olevaan johtoon oltiin tyytymättömiä. Jääköön ratkaisematta, missä määrin tuo oli oikeutettua. Ainoastaan K. Donner näytti nauttivan täyttä luottamusta. Kaikista mainituista seikoista lähetin ilmoituksia asianomaisille Suomeen.
Tukholmassa tapasin luonnollisesti myöskin erinäisiä ruotsalaisia poliitikkoja, valtiomiehiä ja sanomalehtimiehiä. Vapauspyrintöihimme kohdistuva mielenkiinto oli oikeistopiireissä yhä valveilla, joskin vähemmän ilmeisenä kuin aikaisemmin. Harald Sohiman oli uskollisimpiamme, ja Sven Hedinin eloisa persoonallisuus tajusi täysin asiamme, vaikka hän näinä aikoina pysyttelikin näkyvästä poliittisesta toiminnasta syrjässä. Mitään Ruotsin taholta saatavaa aktiivista apua ei tietenkään sopinut enää toivoa, varsinkaan sen jälkeen, kun syyskuussa toimitettujen uusien vaalien jälkeen liberaalit ja sosialistit olivat päässeet valtaan. Valtioministeri Swarzin luona kävin vähän ennen ministeripulaa, mutta keskustelu hipoi ainoastaan ohimennen Suomen oloja. Vapaaherra K. Langenskiöldin tapasin verraten usein. Hän oli suuressa määrin avustanut Tukholmassa olevaa suomalaista valtuuskuntaa, mutta hän tunnusti kuitenkin suhtautuneensa sangen epäilevästi vapauspyrintöjemme toteuttamismahdollisuuksiin. Minua ilahdutti kuulla, että hän nyt rohkeni uskoa päämäärän olevan saavutettavissa. Ruotsin oikeistopoliitikot pitivät aivan luonnollisena, että me tällöin rakensimme Saksasta toivotun tuen ja suoranaisen avun pohjalle.
Asianomaisille Saksassa oli ilmoitettu, että oleskelin Ruotsissa. Elokuun lopussa kävi luonani johtaja H. Steinwachs, Tukholmassa oleva Saksan pääesikunnan poliittisen jaoston edustaja, jolle oli annettu erikoiseksi toimekseen Suomen kysymys ja joka työskenteli sen hyväksi. Pitkä keskustelumme koski Suomessa vallitsevaa tilannetta, Venäjästä irtautumisen toiveita sekä mahdollista saksalaista avustusta, jos tuohon päämäärään pyrittäisiin aktiivisen toiminnan avulla. Steinwachs ilmoitti, että Berliinistä tulisi piakkoin eräs vaikutusvaltainen henkilö Tukholmaan kanssani neuvottelemaan. Muutamia päiviä myöhemmin saapui mainitussa tarkoituksessa salaneuvos Riezler ulkoasiainministeriöstä. Huomiota välttääksemme me tapasimme toisemme myöhään illalla eräässä Djursholmin huvilassa. Kolmantena henkilönä oli läsnä johtaja Steinwachs. Minä luin ja jätin Riezlerille tätä tarkoitusta varten sommitellun promemorian, joka kosketteli vapauspyrintöämme ja niitä toiveita, joita meillä tässä suhteessa oli Saksan kannatukseen nähden. Eräistä kohdista keskustelimme lyhyesti, jonka jälkeen minä poistuin. Promemorian lähetti Riezler ulkoasiainministeriöön ja Saksan päämajaan.
Toinenkin saksalainen lähetti saapui sielläoloni johdosta Tukholmaan, nimittäin majuri Crantz, joka tuli syyskuun 25 päivänä suoraan Saksan päämajasta, jonka poliittiseen jaostoon hän kuului. Samana päivänä pidettiin Steinwachsin luona kokous, jossa paitsi Crantzia olivat läsnä myöskin saksalainen kapteeni, tohtori Schmidt ja professori Erich, parooni von Bonsdorff, varatuomari J. Castrén ja eversti Mexmontan. Crantz toi Ludendorffin terveiset ja ilmoitti hänen lukeneen Riezlerille jätetyn promemorian, jota vastaan hänellä ei ollut mitään tärkeätä muistutettavaa. Minusta näyttää oikeimmalta jättää tässä lähemmin selostamatta majuri Crantzin tuttavalliset tiedonannot ja niihin liittyvä keskustelu. Hänen käyntinsä päätarkoituksena oli luottamuksemme lujittaminen. Hän mainitsi Saksan sotilaallisen johdon lämpimästi harrastavan Suomen irroittamista Venäjästä ja sanoi siihen tähtäävän sotilaallisen toiminnan kuuluvan sen suunnitelmiin. Siihen saimme luottaa, joskaan ei voitu vielä määrätä ajankohtaa, jolloin Saksa kävisi asiaan käsiksi. Tuo riippui kokonaan Itämerenmaakunnissa suoritettavista sotaliikkeistä. Ahvenanmaan miehittäminen ei voinut tulla kysymykseen, ennenkuin Hiidenmaa ja Saarenmaa oli vallattu. Sota oli yhtenäinen ja kaikki täytyi suorittaa askel askelelta. Suomalaiset itse voivat monin tavoin valmistella suoritettavaa sotatointa. Aseitten tuonti Saksasta pantaisiin toimeen aivan pian. Olisi tärkeätä, että aseita olisi saatavissa, siltäkin varalta, että Venäjän joutuessa heikkoudentilaan tai venäläistä Suomessa olevaa sotaväkeä vähennettäessä sopisi toivoa aseisiintarttumisen Suomessa onnistuvan. Crantzin persoonallisuus vaikutti luottamusta herättävästi ja neuvottelu nosti meihin toivoa ja rohkeutta. Me tiesimme myöskin, että Tukholmassa oleva Saksan sotilasattashea, eversti von Giese, jonka tapasin useita kertoja, oli luotettava suunnitelmiemme kannattaja. Hän oli vaitelias, mutta erittäin sympaattinen henkilö, luottamusta herättävää saksalaista sotilastyyppiä.
Tavattuani Riezlerin ja Crantzin, jotka olivat Saksan ulkoasiain johdon ja korkeimman sotilasjohdon suoranaisia lähettejä, ei Saksaan matkustaminen näyttänyt minusta sillä kertaa ehdottomasti välttämättömältä. En tahtonut lähteä sinne, ellei pakottavaa aihetta ollut olemassa. Katsoin varsinaisen tehtäväni nyt olevan suoritetun ja valmistauduin palaamaan kotiin. Se tosin oli jossakin määrin uskallettua — venäläinen urkkijajärjestö harjoitti vielä vallankumouksen jälkeenkin toimintaansa Tukholmassa — mutta sittenkin pidin oikeimpana palata paikalleni. Uusien venäläisten määräysten vuoksi ilmeni kumminkin passivaikeuksia, jotka viivyttivät lähtöäni. Sill'aikaa sain kotoa tietoja, että minun toivottiin jäävän toistaiseksi Ruotsiin, jotta voisin tarpeen tullen matkustaa Saksaan. Pyysin senvuoksi sähköteitse hallitukselta virkavapautta, joka myönnettiin, ja asetuin Söderteljeen, kuitenkin niin, että joka toinen tai joka kolmas päivä matkustin Tukholmaan käydäkseni tapaamassa henkilöitä tai ottaakseni osaa kokouksiin. Olosuhteet kotimaassa alkoivat nyt kärjistyä, ja marraskuun alussa minua nimenomaisesti kehoitettiin matkustamaan etelän puoleen. Osa uuden senaatin jäseniä oli tämän kehoituksen takana tai tiesi siitä, joten katsoin toimeni asiallisesti täysin lojaaliseksi.